G: Uhkaavin tai pelottavin hetki elämässäsi?

rv 33, vedet meni holahtaen. Kädet vapisten istuin vessassa ja soitin synnärille.

Kun lapsi syntyi, oli vähällä kuolla heti (hengitystiet tukossa), kiikutettiin pois intuboitavaksi..hetken päästä kätilö tuli takaisin ja laski kätensä käsivarrelleni (muistan sen hetken ikuisesti) ja sanoi että nyt tarvitaan nimi hätäkastetta varten.

Toinen kätilöistä poistui taas, ja nämä minuutit syntymästä siihen hetkeen kun kätilö palasi ja kertoi että lapsi sittenkin hengissä, olivat pitkiä. Toisaalta olin ihan turta, toisaalta ehdin jo miettiä tulevaisuuttamme hyvinkin pitkään tyyliin "no meistä tuli sitten vain yksilapsinen perhe, vaikka olisin sisaruksen esikoiselle halunnut no odotellaan sitten että esikoinen vähän kasvaa ja matkustellaan vaikka enemmän ja kyllä kai esikoinenkin yksinään on onnellinen ja miten kerron esikoiselle tämän ja ei, sittenkin kyllä heti kun mahdollista yritetään toista lasta!" Uskomatonta kyllä mitä kaikkea sitä ehtiikään miettimään päässään. Varmaan vähän sama fiilis kun "elämä vilahti kuin elokuva mielessä" kun joku on kuolemanvaarassa. Ja nyt oli vain kyseessä oma lapsi.

Vasta kolmas lääkäri sai intubointituubin menemään, eikä hätäkastetta sittenkään tehty kuin vasta muutamia tunteja myöhemmin.

Jatkossa oli monta päivää ja viikkoakin epävarmaa jääkö vauva henkiin, jatketaanko tehohoitoa, millaisia vaurioita mahdollisesti on suurten hapenpuutteiden ja komplikaatioiden takia. Se odotus, toivo, epätoivo, toivo taas, oli raastavaa.

Nyt kotonamme tohuilee lähes terve 3v reipas kuopus, sairaala-aikaa lopulta vain reilu 3kk.

Ihmettelen syvästi edelleen miten vähällä lopulta selvisimme, todellakin. Ennusteet alkuun olivat sen verran huonot.

Erilainen kokemus tämä kuin ryöstön tms. kokeminen, mutta toisella tavalla elämäni kamalin kokemus- joskin myös kasvattava (vaikka kliseiseltä kuulostaakin).

päätin lähteä kotoa pois, kun tuntui, etten kestä enää. Isä tuli haulikon kanssa perään, uhkasi tappaa jos en heti tule sisään ja ampuvansa mun jälkeen muut.

Moneen vuoteen en suunnitellut mitään karkaamisia tai kai mitään muutakaan. Jotenkin joka hetki vaan tarkkailin tilanteita ja yritin olla mahdollisimman kiltti ja huomaamaton.

oli 1v ja juuri olin pessut klinkkeri lattian ja hän livahti sinne olin muutaman metrin päässä ja näin vaan kun pää kolahtaa lattiiaan ja kuuluu kauhea ääni. olin varma että kallo halkes luojan kiitos ei.

kirjoituksesi sai minut muistamaan oman esikoisen syntymän rv:lla 29. Tiedän, miltä tuntuu ja vaikka meillä jo aikaa kulunut ja lapsi on ihana reipas koululainen, ei alkutaival koskaan tule unohtumaan. Voimia sinulle ja kaikkea hyvää lapsellesi.

pelottavinta mitä olen kokenut on se, kun mieheni ja lasteni isä meni psykoosiin.

se kun vauva tippui hoitopöydältä korkealta kivilattialle.



toinen se kun lapsi tippui uimalassa pari metriä kivimaahan myös.



molemmat lapset meinanneet siis kuolla. hoitopöytätapauskin niin yksinkertainen että avoin vaippaa vauvan päällä molemmin käsin ja sekunnin sadasosassa kierähti vaikkei osannut vielä edes kääntyä. Laidatkin oli muttei tarpeeksi korkeat näköjään.

kiltein koira kävi myös oman lapseni kimppuun, lapsi ei tehnyt mitään, toinen lapsi säikäytti koiran ja koira kosti puremalle mun lapsen naamaan lujasti. Aikanaan lapsi parantui mut tuon jälkeen en ole koirista tykännyt. Tämänkin koira aina vaan makoili eikä koskaan murahtanutkaan kellekkään ennenkuin...

hänen luonaan päätimme alkaa seksiin.

vähän ajan päästä sain orgasmin. Odottelin vähän. Mies ei tuntunut lopettavan ja heti kohta aloin tuntea oloni epämukavaksi. Pyysin miestä lopettamaan. Hän katsoi minua hullusti tyyliin oletko hullu?

No otin yöpöydältä hänen kellonsa ja iskin päähän ja toisella kertaa nenään. Tajusi lopettaa rynkytyksensä.

Puin vaatteet päälle nopeasti. Mies lateli uhkauksia uhkasi tappaa minut kunhan saa kiinni. Loput vaatteet puin hädissäni rappukäytävässä.

Ja täällä kun mammat aina valittaa, et ku mies tuli, eikä jatkanut, et olisin ite saanut. Olit kyl tosi nolo!

reilu 100kg sonnimullikkaa silmiin n.10m etäisyydeltä. Poika oli tullut aidan vihreämmälle puolelle. Leikkisä kaveri, hiukan rajut leikit vaan pienelle naisihmiselle. Juoksin muuten lujaa 50m kuistin rappusille.

Lapsuuden kotiin,hyökäsi iso porukka asein ja puukoin sisälle..



teini-iässä liftatessa käytettiin seksuaalisesti hyväksi..



mieheni kuristi ja repi hiuksista..



anoppi melkein tappoi puolivuotiaan lapseni unilääkkeellä..



paska säkä käynyt tässä elämässä..

anoppi melkein tappoi puolivuotiaan lapseni unilääkkeellä..

Häh, siis tahallaanko? Joutuiko edes vastuuseen teostaan? Toivottavasti elämäsi on jo hieman tasaisempaan. *hali*

kokemukseni on toisen lapsen syntymä muutamia vuosia sitten.



Kaikki alkoi yllättäin 2kk liian aikaisin. Pieni poikani synty elottomana, sinisenä.. Pienen vilauksen näimme hänestä kun jo hoitajat juosten veivät vauvamme odottavien lääkäreiden hoitoon.

Pelolla jäimme kaksin mieheni kanssa odottamaan. Kauan olimme kaksin, kunnes kätilö palasi auttamaan minua pesulle jne.. Kuulimme kuitenkin vauvamme itkevän, pelko oli läsnä kun meille ei kerrottu mitään.

Hoitajat vain kysyivät kuulimmeko lapsemme itkun, muuta ei sanottu. Tehohoidot olivat kesken ja eihän hoitajat saa kertoa mitään. Soitimme läheisillemme, kerroimme mitä on tapahtunut.

Kolme pitkää tuntia odotimme, kunnes lääkäri tuli huoneeseen.

Onnea, teille on syntynyt poika..mutta..

Sitä hetkeä en ikinä unohda. Poikamme ei ollut kuollut, mutta toivoa ei annettu.

Mieheni työnsi minut pyörätuolilla lasten teholle, jossa lapsemme hätäkastettiin. Poika aukaisi silmänsä kun luin esikoisen iltarukouksen. Silittelimme lastamme, otimme kuvia. Lähdimme jossain vaiheessa raskain mielin osastolle, toivoimme kerkeävämme takaisin vielä aamulla. Mutta aamuyöllä meitä tultiin hakemaan osastolta, oli tullut aika päästää pieni poikamme enkeleiden matkaan.

Pieni miehemme ei jaksanut taistella,lääkärit olivat tehneet kaikkensa. Kaikki ymmällään, miksi hoidot eivät lapseemme tehonneet kuin hetkeksi. Pikkuhiljaa elintoiminnot alkoivat heiketä.

Paikalle tullessamme oli pienemme jo niin heikossa kunnossa, hoitajat saivat lääkäriltä luvan irroittaa lapsemme letkuista ja laitteista. Saimme lapsen syliimme ja siinä sylissäni isi vierellä poikamme vetäisi viimeisen henkäyksen. Jouduimme ilmoittamaan läheisillemme poikamme kuolemasta ja isosiskolle veljen kuolleen. Ei tule vauva kotiin.

Elämämme oli muuttunut lopullisesti, muuttunut ja muuttanut meitä ihmisinä.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, meille piti syntyä terve keskoslapsi. Selviytymismahdollisuudet olivat jo todella hyvät. Mutta kaikki meni toisin.





Toinen oli kun kolmas lapsemme syntyi ja joutui keskolaan. Mitään henkeä uhkaavaa hänellä ei ollut. Mutta koin siellä elämäni suurimman painajaisen uudelleen. Oma lapseni sylissäni, jouduin kokemaan enkeli poikamme aikaiset asiat uudelleen niin että ne näin kun ne tapahtuivat toiselle.

Olin imettämässä lastani yöllä, kun eräälle pienelle vauvalle tuli hätä. Yhtäkkiä oli lääkäreitä ja hoitajia huone täynnä. Näin kaiken, pidin lastani tiukasti kiinni. Ajatukset meni parin vuoden takaiseen..

Tämäkään pieni ei selvinnyt, ei kuollut siinä. Hoitajat kertoivat myöhemmin, että pieni oli kuollut toisessa sairaalassa johon hänet siirrettiin.

Tilanne kävi niin nopeasti, ettei hoitajat muistaneet enää minun olevan paikalla. Enkä uskaltanut lähteä huoneesta mihinkään, pidin vain omaani sylissäni lamaantuneena. Silmät kiinni rukoilin. Sain kriisiapua kokemaani.

Jo palaaminen keskolaan oli niin painajaismainen asia ja se mitä siellä sitten jouduin kokemaan oli kyllä niin kauheaa! Olin itse päässyt suht jaloilleni lapseni kuolemasta, mutta se tunne siitä että joku muu joutui kokemaan saman mitä me ja kuinka pitkä matka heillä oli kuljettavana siihen pisteeseen missä itse olimme "jo".. Voi hirveä paikka.. Kävin niiden minuuttien aikana läpi oman synnytykseni ja sitä seuranneet tapahtumat muutaman vuoden takaa.



Itselleni uhkaavin tapahtui pienenä tyttönä, meinasin jäädä palavaan rakennukseen. Onneksi veljeni huomasi minun puuttuvan ja viime hetkellä ekaluokkalainen veljeni kaappasi minut rakennuksesta. Hetkeä myöhemmin koko rakennus oli ilmiliekeissä =(

synnytys lähti käyntiin yllättäin.. Edellisenä päivänä lääkärissä kaikki oli kunnossa.

Pientä jomotusta seuraavana päivänä, tukalaa olo jne.. Lähdin varmuudeksi näytille ja ottivat sisälle yöksi.

Sain varmuuden vuoksi kortisoni piikit.

Epämukava olo loppui yöllä ja huokaisin jo helpotuksesta. Olin juuri nukahtamassa kun kuului poks ja kaikki vedet ryöppys sänkyyn sekä lattialle..

Soitin kelloa ja hoitaja saapui, ensinmäinen kysymys oli kuoleeko vauva?

Hetkessä oli lääkärit paikalla ja ulrattiin jne.. Vauvan syntymää ei lähdetty estelemään, eikä minua siirretty yliopistosairaalaan. Painoarvio oli melkein 2kg ja sairaalassamme voitiin hoitaa yli 30 syntyneet. Olin kuitenkin jo 33 viikolla. Mutta eipä lääkärit voineet aavistaa mikä oli vastassa. Lähdettiin "normaaliin" keskosvauvan synnytykseen.

Vauva kääntyi oikeaan asentoonkin vielä ja sain synnyttää alateitse. Kaikki piti olla niin kunnossa kuin siinä tilanteessa voi vaan toivoa. Mutta pienellä oli hätä, jota ei ultrat eikä röntgenit nähneet. Ei voinu lääkärit auttaa täällä eikä isommassakaan sairaalassa. Harvinainen juttu ja se tapahtui meille.

Olin viimeisilläni raskaana ja vein meidän esikoisen, joka silloin oli pari vuotias taapero mummilaan. Mummilan pihan perällä virtaa syvä rajaoja ja piha oli aidattu, mutta aidassa oli pari lautaa lahonnut.

Appiukko oli töissä ja anoppi oli pojan kanssa kahdestaan. Anoppi oli saanut aivohalvauksen ja lapsi oli päässyt ulos ja löytänyt ne portin aukot.

Onneksi!! Naapuri tuli pihahommiin ja löysi lapsen, joka makasi vedessä kasvot alaspäin ja elottomana. Naapuri soitti ambulanssin ja alkoi elvyttämään lasta.

Kun tulin n. puolen tunnin päästä, naapurin pihalla oli ambulanssi pillit päällä ja ensihoitajat elvyttivät lasta ja toinen ambulanssi oli sitten mummilan pihalla.

Lapsi onneksi selviytyi, mutta anoppi ei. Anoppi kuoli pari päivää tuon halvauksen jälkeen.

- Jätin ulos lastenrattaisiin 1-vuotiaan teddyvuorellisessa hupullisessa ulkohaalarissa odottamaan. Rappumme edessä on tasanne josta alamäkeä parkkipaikalle. Yleensä autoille mennään rappusia pitkin.



Olin viemässä läheiseen roska-astiaan roskat.



Aikaa tähän kuluu n. minuutti, ihan näköetäisyys lapseen. Minulla oli kylässä tuttavani 3v, jätin lapset odottamaan paikalleen kunnes palaan...ja sitten laittaessani roska-astian kannen kiinni näen kauhukseni kuinka lastenrattaat menevät rinnettä alas!



Tuttavan tyttö oli työntönyt rattaat jostain syystä menemään ja omaa syytäni kun en ollut laittanut jarruja rattaisiin.



En tiedä miten kompuroin eteenpäin tietäen etten saa rattaita kiinni enää. Olin aivan varma että niskat ovat "nurin" ja kenties rattaat ovat törmänneet parkkiksen autoihin...



Kun pääsin kumollaan olevien rattaiden luokse, kuulin itkua ja nostin pienen syliini. Mitään ei ollut sattunut lapselle, ja luulen uuden, väljän paksun haalarin suojelleen kolhuilta. Edes kasvoihin ei tullut naarmuakaan. Rattaat olivat yksinkertaiset istumiseen tarkoitetut, ei kuomua eikä muuta kuin istuin-selkäosa, vähän sateenvarjorattaiden tapaiset, kunnon pyörillä.



Koko loppupäivän kannoin lasta sylissäni järkyttyneenä, en osanut tehdä mitään, mutta illemmalla vilkaisin ylös.



Tämän tapauksen jälkeen olen muilla lapsillani varmistanut aina ettei vaunut jää mitenkään niin, että ne voisivat liikkua. Käännän aina poikittain vaikka on jarrut päällä talommekin edessä. Tapahtuman muistan aina.



-Lapseni oli menossa pyörällä tietä pitkin, joku kaveri huuteli pysähtymään. Kun yläasteikäinen pysähtyi pyöränsä kanssa, tuikkasi huutelija stiletillä keuhkon kohdalle.



Tämätapaus oli myös kauheinta mitä olisi voinut kuvitella koskaan tapahtuvan. Lääkäri kertoi mennessämme sairaalaan että terä oli mennyt hengenvaaralliseen paikkaan, ilmarinta myös.



Lapsi selvisi ajan myötä fyysisistä vammoista, henkisesti järkyttynyt varmaan loppuikänsä, saada kaverilta isku hengevaarallisesti.

on varmaankin se, kun oma isäni sairastui masennukseen reilut 3 vuotta sitten. On uhkaillut itsemurhalla, ollut suljetulla osastolla. Poliisit ovat vieneet käsiraudoissa sairaalaan, kun ei ole suostunut lähtemään ensihoitajjien mukaan. Ja kaikkea muuta. Joka ikinen kerta pelko pääsee valloilleen kun äitini soittaa.

pelottavin hetki oli toisen lapsen syntymän jälkeen. Olin päässyt vauvan kanssa osastolle ja aloin imettää vauvaa, kun tuntui että pyörryttää ja taju lähtee. Soitin kelloa, hoitajan tuleminen kesti kauan ja yritin taistella pahaa oloa ja pyörrytystä vastaan etten vaan tiputa vauvaa sängystä.



Kun hoitaja tuli, sain vaan sanottua että ota vauva, mulla lähtee taju. Seuraavan kerran heräsin kun mua vietiin leikkuriin hirveellä tohinalla, ja mukana olevan lääkärin ja kätilöiden naamasta näin että nyt on aika totinen paikka. Ajattelin että varmaan kuolen, en pystyny puhumaan ja vaan tärisin ihan horkassa. Mietin että miten mies pärjää esikoisen ja vastasyntyneen vauvan kanssa jos mua ei enää ole.



Synnytyksessä oli jääny osa istukkaa kohtuun, jonka vuoksi aloin vuotaa ihan hirveästi. Leikkurissa sitten nukutettiin ja kaavittiin, ja tiputeltiin monta pussia verta. Selvisin kuitenkin, mutta kokemus oli pelottava ja aika ahdistava.

Siis sä sait ja toisen kuuluisi kanssa lopettaa? hänen luonaan päätimme alkaa seksiin.

vähän ajan päästä sain orgasmin. Odottelin vähän. Mies ei tuntunut lopettavan ja heti kohta aloin tuntea oloni epämukavaksi. Pyysin miestä lopettamaan. Hän katsoi minua hullusti tyyliin oletko hullu?

No otin yöpöydältä hänen kellonsa ja iskin päähän ja toisella kertaa nenään. Tajusi lopettaa rynkytyksensä.

Puin vaatteet päälle nopeasti. Mies lateli uhkauksia uhkasi tappaa minut kunhan saa kiinni. Loput vaatteet puin hädissäni rappukäytävässä.

Ja täällä kun mammat aina valittaa, et ku mies tuli, eikä jatkanut, et olisin ite saanut. Olit kyl tosi nolo!

monesti yhdenillan jutuissa on havahtunut orgasmin jälkeen miten hirveän miehen luo on tultu. Ruma ja kamala sekä pelottava. Sieltä on on sitten paniikissa lähdettävä ja kamalinta on kun mies ei tajua lopettaa vaan aikoo raiskata.

Ymmärrän kirjoittajaa hyvin.

Olin kävellen liikenteessä muutaman sadan metrin päähän esikoispoikani (silloin 2,5v), äitini ja sisareni kanssa. Itse olin viimeisilläni raskaana, siksikään en halunnut yksin lähteä vilkkaan pojan kanssa.

Aivan siis yhtäkkiä poika päästi kädestäni irti ja hyppäs autotielle. Ihmeen hyvin sitä pystyy ison mahan kanssa toikkaroimaan perässä. Ei onneksi mikään vilkas tie ollut, mutta juuri oli molemmista suunnista autoja tulossa. Sisareni ja äitini eivät edes tajunneet tapahtumaa.

Kyllä säikähdin että poika jää auton alle! Ei kaukana ollut ettei molemmat oltais jääty.

kokemukseni on toisen lapsen syntymä muutamia vuosia sitten.

Kaikki alkoi yllättäin 2kk liian aikaisin. Pieni poikani synty elottomana, sinisenä.. Pienen vilauksen näimme hänestä kun jo hoitajat juosten veivät vauvamme odottavien lääkäreiden hoitoon.

Pelolla jäimme kaksin mieheni kanssa odottamaan. Kauan olimme kaksin, kunnes kätilö palasi auttamaan minua pesulle jne.. Kuulimme kuitenkin vauvamme itkevän, pelko oli läsnä kun meille ei kerrottu mitään.

Hoitajat vain kysyivät kuulimmeko lapsemme itkun, muuta ei sanottu. Tehohoidot olivat kesken ja eihän hoitajat saa kertoa mitään. Soitimme läheisillemme, kerroimme mitä on tapahtunut.

Kolme pitkää tuntia odotimme, kunnes lääkäri tuli huoneeseen.

Onnea, teille on syntynyt poika..mutta..

Sitä hetkeä en ikinä unohda. Poikamme ei ollut kuollut, mutta toivoa ei annettu.

Mieheni työnsi minut pyörätuolilla lasten teholle, jossa lapsemme hätäkastettiin. Poika aukaisi silmänsä kun luin esikoisen iltarukouksen. Silittelimme lastamme, otimme kuvia. Lähdimme jossain vaiheessa raskain mielin osastolle, toivoimme kerkeävämme takaisin vielä aamulla. Mutta aamuyöllä meitä tultiin hakemaan osastolta, oli tullut aika päästää pieni poikamme enkeleiden matkaan.

Pieni miehemme ei jaksanut taistella,lääkärit olivat tehneet kaikkensa. Kaikki ymmällään, miksi hoidot eivät lapseemme tehonneet kuin hetkeksi. Pikkuhiljaa elintoiminnot alkoivat heiketä.

Paikalle tullessamme oli pienemme jo niin heikossa kunnossa, hoitajat saivat lääkäriltä luvan irroittaa lapsemme letkuista ja laitteista. Saimme lapsen syliimme ja siinä sylissäni isi vierellä poikamme vetäisi viimeisen henkäyksen. Jouduimme ilmoittamaan läheisillemme poikamme kuolemasta ja isosiskolle veljen kuolleen. Ei tule vauva kotiin.

Elämämme oli muuttunut lopullisesti, muuttunut ja muuttanut meitä ihmisinä.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, meille piti syntyä terve keskoslapsi. Selviytymismahdollisuudet olivat jo todella hyvät. Mutta kaikki meni toisin.

Toinen oli kun kolmas lapsemme syntyi ja joutui keskolaan. Mitään henkeä uhkaavaa hänellä ei ollut. Mutta koin siellä elämäni suurimman painajaisen uudelleen. Oma lapseni sylissäni, jouduin kokemaan enkeli poikamme aikaiset asiat uudelleen niin että ne näin kun ne tapahtuivat toiselle.

Olin imettämässä lastani yöllä, kun eräälle pienelle vauvalle tuli hätä. Yhtäkkiä oli lääkäreitä ja hoitajia huone täynnä. Näin kaiken, pidin lastani tiukasti kiinni. Ajatukset meni parin vuoden takaiseen..

Tämäkään pieni ei selvinnyt, ei kuollut siinä. Hoitajat kertoivat myöhemmin, että pieni oli kuollut toisessa sairaalassa johon hänet siirrettiin.

Tilanne kävi niin nopeasti, ettei hoitajat muistaneet enää minun olevan paikalla. Enkä uskaltanut lähteä huoneesta mihinkään, pidin vain omaani sylissäni lamaantuneena. Silmät kiinni rukoilin. Sain kriisiapua kokemaani.

Jo palaaminen keskolaan oli niin painajaismainen asia ja se mitä siellä sitten jouduin kokemaan oli kyllä niin kauheaa! Olin itse päässyt suht jaloilleni lapseni kuolemasta, mutta se tunne siitä että joku muu joutui kokemaan saman mitä me ja kuinka pitkä matka heillä oli kuljettavana siihen pisteeseen missä itse olimme "jo".. Voi hirveä paikka.. Kävin niiden minuuttien aikana läpi oman synnytykseni ja sitä seuranneet tapahtumat muutaman vuoden takaa.

Itselleni uhkaavin tapahtui pienenä tyttönä, meinasin jäädä palavaan rakennukseen. Onneksi veljeni huomasi minun puuttuvan ja viime hetkellä ekaluokkalainen veljeni kaappasi minut rakennuksesta. Hetkeä myöhemmin koko rakennus oli ilmiliekeissä =(