G: Uhkaavin tai pelottavin hetki elämässäsi?

Ambulanssilla pillit huutaen sairaalaan... Matkalla vielä pelotti, mutta sitten kun minut vietiin tutkimushuoneeseen ja jätettiin hetkeksi yksin, tuli rauha. Jotenkin vaan ajattelin, että jos tämä elämä nyt oli tässä, niin olkoon niin. Yllättävän nopeasti siinä tilanteessa hyväksyin tämän mahdollisuuden.

päälleen kovasta vauhdista leikkipuistossa, ja syliin ottaessani itki heti, mutta tuntui veltolta ja kysyttäessä vastasi, ettei voi seistä. Pelkäsin kuollakseni, että on taittanut niskansa ja on kaulasta alaspäin halvaantunut loppuelämänsä. Ei sitten onneksi ollut.

hyökkäsi reilu vuoden ikäisen lapseni kaulaan.



Lapsi onneksi selvisi vähin vammoin vaikka kuolema olisi voinut olla todella lähellä, koira lopetettiin heti.



Ennen rakastin koiria, nykyään suhtaudun varauksella. Toivon että ihmiset ymmärtäisivät että kaikki eivät pidä siitä että koirat juoksevat vapaana siellä missä on lapsia.

olin ryypiskelemässä tyypillisesti perjantai iltaa muiden teinien kanssa. Olin muistaakseni 14 vuotias. Ilta oli hauska kunnes äkillisesti tuli kourallinen muijia joita en tuntenut.

Alkoivat haastamaan riitaa ja uhkailivat minua.

Niitä oli 4 tyttöä vähän lihavempia kuin minä.

Väittivät minun vokotelleen heidän poikaystäviä. Väitin etten ole(tietenkin olin, siihen aikaan vein kaikkien poikaystävät ja jätin ne myös).

Tytöt ottivat minua tukasta kiinni ja raahasivat läheiseen pusikkoon ja alkoivat hakkaamaan ja potkimaan. Lopuksi pyyhkivät naamani ja vaatteeni kuraan. Haukoin henkeä muutama potku oli osunut pahasti palleaan ja oli lyöntejäkin tullut perille kasvoille.

Pelkäsin henkeni puolesta tyttöjen selkäsaunan aikana. He kiroilivat ja haukkuivat huoraksi ym.

Ystäväni auttoivat minut kotiin jossa odotteli vihainen äitini. Äidin huuto ja valitus ei parantanut senhetkistä oloa yhtään.



Mutta tässä sitä vielä ollaan.

kävin osa-aikatöissä kenkäkaupassa (Jkl) ja asuin Kortepohjassa. Päätin oikaista talvi-iltana klo 20 jälkeen (en muista viikonpäivää enää) Harjun yli kun olin kovien pakkasten takia jättänyt polkupyörän kotiin. Kävelin sellaista jalankulkijoille tarkoitettua valaistua tietä ja äin että vastaani on tulossa 4 nuorta miestä, ikää ehkä noin 15-17 v. He kun näkivät minut kävi supatus ja he lähtivät kävelemään minua kohti sillai että tulivat koko tien leveydeltä. Kun pojat tulivat kohdalle niin vatsassa ouraisi kun kävelivät molemminpuolin minua niin että tarkoituksella tönäsivät ja he sanoivat jotain mutten enää muista mitä. He alkoivat töniä mua lumihankea kohti, mulla oli vielä ruokakassi kädessä. Ykskaks kuului miehen karjaisu jostain takaani ja pojat livisti paikalta. Mä en jäänyt katsomaan enkä kiittämään, kauppakassi jäi siihen ja juoksin kotiin. Kun sain oven kiinni, niin sitten iski sellainen jälkivapina kun rupesin miettimään mitä ne pojat olisivat mulle voineet tehdä? Ehkä vain kaataneet hankeen, ehkä pahempaa? Säikäytti. Toivottavasti tämä minut pelastanut miesääni sai palkkiokseen edes mun kauppaostokseni....

rv 33, vedet meni holahtaen. Kädet vapisten istuin vessassa ja soitin synnärille.



Kun lapsi syntyi, oli vähällä kuolla heti (hengitystiet tukossa), kiikutettiin pois intuboitavaksi..hetken päästä kätilö tuli takaisin ja laski kätensä käsivarrelleni (muistan sen hetken ikuisesti) ja sanoi että nyt tarvitaan nimi hätäkastetta varten.

Toinen kätilöistä poistui taas, ja nämä minuutit syntymästä siihen hetkeen kun kätilö palasi ja kertoi että lapsi sittenkin hengissä, olivat pitkiä. Toisaalta olin ihan turta, toisaalta ehdin jo miettiä tulevaisuuttamme hyvinkin pitkään tyyliin "no meistä tuli sitten vain yksilapsinen perhe, vaikka olisin sisaruksen esikoiselle halunnut no odotellaan sitten että esikoinen vähän kasvaa ja matkustellaan vaikka enemmän ja kyllä kai esikoinenkin yksinään on onnellinen ja miten kerron esikoiselle tämän ja ei, sittenkin kyllä heti kun mahdollista yritetään toista lasta!" Uskomatonta kyllä mitä kaikkea sitä ehtiikään miettimään päässään. Varmaan vähän sama fiilis kun "elämä vilahti kuin elokuva mielessä" kun joku on kuolemanvaarassa. Ja nyt oli vain kyseessä oma lapsi.



Vasta kolmas lääkäri sai intubointituubin menemään, eikä hätäkastetta sittenkään tehty kuin vasta muutamia tunteja myöhemmin.

Jatkossa oli monta päivää ja viikkoakin epävarmaa jääkö vauva henkiin, jatketaanko tehohoitoa, millaisia vaurioita mahdollisesti on suurten hapenpuutteiden ja komplikaatioiden takia. Se odotus, toivo, epätoivo, toivo taas, oli raastavaa.



Nyt kotonamme tohuilee lähes terve 3v reipas kuopus, sairaala-aikaa lopulta vain reilu 3kk.

Ihmettelen syvästi edelleen miten vähällä lopulta selvisimme, todellakin. Ennusteet alkuun olivat sen verran huonot.

Erilainen kokemus tämä kuin ryöstön tms. kokeminen, mutta toisella tavalla elämäni kamalin kokemus- joskin myös kasvattava (vaikka kliseiseltä kuulostaakin).

hänen luonaan päätimme alkaa seksiin. vähän ajan päästä sain orgasmin. Odottelin vähän. Mies ei tuntunut lopettavan ja heti kohta aloin tuntea oloni epämukavaksi. Pyysin miestä lopettamaan. Hän katsoi minua hullusti tyyliin oletko hullu? No otin yöpöydältä hänen kellonsa ja iskin päähän ja toisella kertaa nenään. Tajusi lopettaa rynkytyksensä. Puin vaatteet päälle nopeasti. Mies lateli uhkauksia uhkasi tappaa minut kunhan saa kiinni. Loput vaatteet puin hädissäni rappukäytävässä.

Voi hyvinkin olla, että sinä olet ollut tuon miehen elämän uhkaavin ja pelottavin kokemus.. Jotenkin aika käsittämätön juttu kaiken kaikkiaan :D

Siis voihan se olla, että tämän kirjoittaja ilmaisi tämän jotenkin väärin, mutta että iskee miestä päähän siitä, ettei se tule tarpeeksi nopeasti? Mitä?? :O

Jos haluaa niin eihän sitä seksiä ole pakko jatkaa jos ei halua. Miksi miehen olisi pitänyt saada raiskata haluton ihminen? Kirjoittaja teki aivan oikein kun lähti karkuun.

"hei, voisitko jo lopettaa?!" Vai mäjäyttikö vaan päähän.. Ihan omituinen kertomus =D

Kamalin, kamalin hetki oli, kun 1,5v lapseni katosi ulkomailla supermarketin kassajonosta.



Mieheni latoi ostoksia hihnalle, minä pakkasin kassiin. Hetkeä aiemmin lapsi oli vielä seissyt siinä vieressä katsoa napittamassa. Se ei osannut vielä liikkua nopeasti, ja huomiomme oli vain hetken kääntynyt toisaalle. Sydän jysähtäen tajusin, että ainoa vaihtoehto voi olla, että joku on vienyt lapsen.



En voi sanoin kuvata sitä avuttoman paniikin hyökyä. Juoksin ympäriinsä ja samanaikaisesti TIESIN, tiesin joka solulani, että lapsi on varastettu, kaapattu, en näe häntä enää koskaan. Ajantaju meni, minuutit venyivät kuin hidastetussa elokuvassa. Juoksin loputtomia supermarketin käytäviä ees ja taas, ihan kuin sellaisessa painajaisunessa, jossa ei pääse liikkumaan eteenpäin. Ja samaan aikaan kun huusin lapsen nimeä, jääkylmä ja kirkas toivottomuus kuiskasi korvaani: hyödytöntä, ei hän ole enää täällä.



No, löytyihän se taapero, lasten leikkialueelta. En vieläkään tajua, miten kummassa se oli päässyt sinne. Ehkä se oli ottanut jonkun ihme spurtin. Ehkä joku (toinen lapsi?) oli taluttanut sen sinne.

Olin yläasteikäinen ja eräänä iltapäivänä isäni antoi minulle muutaman markan rahaa ja sanoi, että käy ostamassa pikkusiskojen kanssa kioskilta karkkia.

Isä oli nousuhumalassa, joten ajattelin että hän oli sen takia hyvällä päällä. Yleensä hän ei koskaan antanut rahaa, varsinkaan karkkiin.

Minä lähdin siskojen kanssa pihalle ja äiti ja isä jäivät kotiin.

Toinen pikkusiskoni karkasi vielä taloyhtiön kiikuille, joten meidän lähtö viivästyi sen takia hieman, onneksi.

Yht'äkkiä meidän kotiovi lennähti auki ja äiti oli ovella kasvot aivan verisenä. Äiti ei kerinnyt päästä ulos asti, kun isä kiskaisi hänet takaisin sisälle.

Juoksin siltä seisomalta naapuriin soittamaan poliisia ja pyysin naapurin miestä menemään äidin avuksi, mutta hän ei uskaltanut.

Poliisien tulo kesti kauan ja kerkesin käydä toiseenkin kertaan soittamassa hätäkeskukseen. Jossain välissä kävin huutamassa kotiovelta äidille, että poliisit on tulossa.

Kun poliisit vihdoin tuli, menin heidän kanssaan sisälle ja äiti näytti olevan kunnossa, punaisia silmiä lukuun ottamatta. Isä oli käskenyt äidin peseytyä ja siivota verijäljet ennen poliisin tuloa, joten tilanne näytti poliiseista varmaan normaalilta perheriidalta.

Löysin myöhemmin kylpyhuoneesta verisiä pyyhkeitä, joilla äitini oli joutunut pyyhkimään lattiat.

Poliisit sanoivat että he vievät isäni yöksi säilöön, mutta puolen tunnin päästä isäni soitti kotiin ja kertoi olevansa kapakassa...

Isäni pääsi pälkähästä, kun taas äitini oli sairaslomalla pari viikkoa tapauksen jälkeen.

Minulta kukaan ei koskaan kysynyt, että miten voin ja nuo koetut asiat vaivaavat vieläkin.

Oltiin rannalla neljän lapseni, siskoni ja siskon kahden lapsen kanssa. Oltiin tekemssä lähtöä ja vanhimmat lapset pukeneet o päälleen kun minä viellä rannassa huuhtelin nuorimmasta hiekkoja ja keräiltiin tavaroita. Isoimmat kysyi lupaa istua laiturille matalaan kohaan jalkoja uittelemaan. 4v. sai vaateet päälleen muttei lupaa mennä laiturille kun hällä oli farkut ja ei olisi voinut jalkojaan uitella. Jäi siis rannalle saman ikäisen serkkupojan kanssa.



Yht äkkiä vanhin poikani huutaa että veli on hukkunut. Poikaa ei näy missään. Siskoni säntää laiturille ja minä juoksen laiturin ympäri syvälle puolelle. Sisko hyppää nin lähelle poikaa kuin pääsee ja minä alan uida kohti. Pojasta näkyy valkoinen tukka joka kelluu vedessä ja vajoa aina välillä näkyvistä ja taas tulee kellumaan pinnan tuntumaan. Siskoni saa onneksi pojasta kiinni ja työnnettyä lähemmäs pintaa. Hällä ei ota alat pohjaan jten ei saa poikaa ylös asti kun jää itsekkin veden alle. Pääsen heidän luokseen ja saan kiskottua pojan pintaan ja hinattua rantaan.



Poika ei edes vedä vettä henkeensä vaikka siskoni saa vettä keuhkoihinsa. Onneksi vanhemmat lapset tajusivat pitää huolta pienimmäisestä jotta tämä ei tullut perässä laiturille ja tippunut hänkin. Edelleen näen painajaisia pojan kelluvasta tukasta ja sen vajoamisesta sameaan veteen. En enää uskalla käydä rannalla jos ei lapsilla ole kelluntaliivit päällä koko ajan.

Karmivia kertomuksia! Useat perheväkivaltakuvaukset vain osoittavat kuinka helvetin yleistä se tässä maassa on. Myös kaikki noi kauheudet, kun omalle lapselle tapahtuu jotakin... Painajaisten peruskauraa. Voimia ja myötätuntoa kaikille kovia kokeneille!

hänen luonaan päätimme alkaa seksiin. vähän ajan päästä sain orgasmin. Odottelin vähän. Mies ei tuntunut lopettavan ja heti kohta aloin tuntea oloni epämukavaksi. Pyysin miestä lopettamaan. Hän katsoi minua hullusti tyyliin oletko hullu? No otin yöpöydältä hänen kellonsa ja iskin päähän ja toisella kertaa nenään. Tajusi lopettaa rynkytyksensä. Puin vaatteet päälle nopeasti. Mies lateli uhkauksia uhkasi tappaa minut kunhan saa kiinni. Loput vaatteet puin hädissäni rappukäytävässä.

Voi hyvinkin olla, että sinä olet ollut tuon miehen elämän uhkaavin ja pelottavin kokemus.. Jotenkin aika käsittämätön juttu kaiken kaikkiaan :D

Siis voihan se olla, että tämän kirjoittaja ilmaisi tämän jotenkin väärin, mutta että iskee miestä päähän siitä, ettei se tule tarpeeksi nopeasti? Mitä?? :O

Jos haluaa niin eihän sitä seksiä ole pakko jatkaa jos ei halua. Miksi miehen olisi pitänyt saada raiskata haluton ihminen? Kirjoittaja teki aivan oikein kun lähti karkuun.

"hei, voisitko jo lopettaa?!" Vai mäjäyttikö vaan päähän.. Ihan omituinen kertomus =D

Mutta onhan minulla.



Kun kuopus oli muutaman kuukauden ikäinen, käytin esikoista lääkärissä. Ajelimme kotiin rauhallista tahtia ja viimeinen valoristeys ennen kotia oli meille punainen. Odottelin rauhassa nuolivalon vaihtumista vihreäksi ja lähdin liikkeelle, kun valo oli vaihtunut, takanani oli jonoa ja valo tosiaankin vihreä minulle. Kun olin risteyksessä poikittain näin sivusilmällä, kuinka iso auto syöksyy autoamme päin. Se osui suoraan apukuskin oveen.



Menimme mukana jokusen metrin, ehkä kaksikymmentä. Kun autot pysähtyivät, kuulin esikoisen huudon, mutten kuopuusta. Kuopus matkusti turvakaukalossa apukuskin takana olevalla kohdalla. Ne metrit, jotka juoksin kuskin paikalta kuopuksen ovelle taakse, olivat elämäni pisimmät ja hitaimmat. Ja kun näin että lapsi itkee, tuntuivat polveni hyytelöltä. Elossa! Kesti vielä hetken, että saimme oven auki ja lapsen kaukalossaan ulos autosta. Kellekään ei tullut mustelmia ja pieniä naarmuja suurempia vammoja. Kuopukselle ei mitään. Esikoinen kolautti vähän päätänsä ja minulla oli isojakin mustelmia. Auto meni lunastuskuntoon, mutta tärkein säilyi. Lisäksi esikoinenkin selvisi kokemuksesta henkisestikin. Hänellä oli pelkotiloja, mutta olemme ne saaneet lievitettyä.

Mulle ei kyllä tulis mieleenikään lopettaa kesken jos olen itse ollut suostuvainen seksiin.

"Pitääkö kohteliaisuudesta odottaa toisen orgasmia vaikkei toista edes tunne?"

hänen luonaan päätimme alkaa seksiin. vähän ajan päästä sain orgasmin. Odottelin vähän. Mies ei tuntunut lopettavan ja heti kohta aloin tuntea oloni epämukavaksi. Pyysin miestä lopettamaan. Hän katsoi minua hullusti tyyliin oletko hullu? No otin yöpöydältä hänen kellonsa ja iskin päähän ja toisella kertaa nenään. Tajusi lopettaa rynkytyksensä. Puin vaatteet päälle nopeasti. Mies lateli uhkauksia uhkasi tappaa minut kunhan saa kiinni. Loput vaatteet puin hädissäni rappukäytävässä.

Voi hyvinkin olla, että sinä olet ollut tuon miehen elämän uhkaavin ja pelottavin kokemus.. Jotenkin aika käsittämätön juttu kaiken kaikkiaan :D

Siis voihan se olla, että tämän kirjoittaja ilmaisi tämän jotenkin väärin, mutta että iskee miestä päähän siitä, ettei se tule tarpeeksi nopeasti? Mitä?? :O

Jos haluaa niin eihän sitä seksiä ole pakko jatkaa jos ei halua. Miksi miehen olisi pitänyt saada raiskata haluton ihminen? Kirjoittaja teki aivan oikein kun lähti karkuun.

"hei, voisitko jo lopettaa?!" Vai mäjäyttikö vaan päähän.. Ihan omituinen kertomus =D

Lapsuudessani väkivaltainen  alkkis isäni jahtasi minua puukko kädessä ympäri taloa. Meillä oli vain yksi ulko-ovi ja aina kun yritin ovelle ukko ilmestyi muristen jostain päin. Viimein älysin mennä ikkunalliseen vaatehuoneeseen, jossa oli vanhanajan isolla avaimella varustettu lukko. Sain napattua avaimen mukaani, kun menin vaatehuoneeseen sisälle ja vetäisin oven kiinni. Onneksi me mukulat oltiin leikitty sellaista leikkiä, että sulkeuduttiin vaatehuoneeseen.

No sujahdin pää edellä pienestä katonrajassa olleesta ikkunasta ja mätkähdin nurmikolle lähes 3 metrin korkeudesta. Lähdin linkkaamaan naapuriin, että saan turvapaikan kunnes äiti tulee kotiin iltavuorosta.

Tämän tapauksen jälkeen minusta tuli änkyttäjä ja yökastelija sekä paniikkihäiriöinen. Vaivat helpottivat vasta kun olin lähemmäs 20 vuotias! Ja vieläkin näen unta, että isäni jahtaa minua ja sydän meinaa pysähtyä ja kun herään, on paniikkikohtaus päällä.

Ei ole juoppohullun lapsena olo helppoa.

[quote author="Vierailija" time="06.01.2010 klo 22:59"]hyökkäsi reilu vuoden ikäisen lapseni kaulaan.


Lapsi onneksi selvisi vähin vammoin vaikka kuolema olisi voinut olla todella lähellä, koira lopetettiin heti.


Ennen rakastin koiria, nykyään suhtaudun varauksella. Toivon että ihmiset ymmärtäisivät että kaikki eivät pidä siitä että koirat juoksevat vapaana siellä missä on lapsia.
[/quote]

Eikä kaikki koirat pidä kirkuvista ja huitovista kakaroista. Niille voisi tehdä saman tempun.

[quote author="Vierailija" time="07.01.2010 klo 14:15"]kokemukseni on toisen lapsen syntymä muutamia vuosia sitten.


Kaikki alkoi yllättäin 2kk liian aikaisin. Pieni poikani synty elottomana, sinisenä.. Pienen vilauksen näimme hänestä kun jo hoitajat juosten veivät vauvamme odottavien lääkäreiden hoitoon.

Pelolla jäimme kaksin mieheni kanssa odottamaan. Kauan olimme kaksin, kunnes kätilö palasi auttamaan minua pesulle jne.. Kuulimme kuitenkin vauvamme itkevän, pelko oli läsnä kun meille ei kerrottu mitään.

Hoitajat vain kysyivät kuulimmeko lapsemme itkun, muuta ei sanottu. Tehohoidot olivat kesken ja eihän hoitajat saa kertoa mitään. Soitimme läheisillemme, kerroimme mitä on tapahtunut.

Kolme pitkää tuntia odotimme, kunnes lääkäri tuli huoneeseen.

Onnea, teille on syntynyt poika..mutta..

Sitä hetkeä en ikinä unohda. Poikamme ei ollut kuollut, mutta toivoa ei annettu.

Mieheni työnsi minut pyörätuolilla lasten teholle, jossa lapsemme hätäkastettiin. Poika aukaisi silmänsä kun luin esikoisen iltarukouksen. Silittelimme lastamme, otimme kuvia. Lähdimme jossain vaiheessa raskain mielin osastolle, toivoimme kerkeävämme takaisin vielä aamulla. Mutta aamuyöllä meitä tultiin hakemaan osastolta, oli tullut aika päästää pieni poikamme enkeleiden matkaan.

Pieni miehemme ei jaksanut taistella,lääkärit olivat tehneet kaikkensa. Kaikki ymmällään, miksi hoidot eivät lapseemme tehonneet kuin hetkeksi. Pikkuhiljaa elintoiminnot alkoivat heiketä.

Paikalle tullessamme oli pienemme jo niin heikossa kunnossa, hoitajat saivat lääkäriltä luvan irroittaa lapsemme letkuista ja laitteista. Saimme lapsen syliimme ja siinä sylissäni isi vierellä poikamme vetäisi viimeisen henkäyksen. Jouduimme ilmoittamaan läheisillemme poikamme kuolemasta ja isosiskolle veljen kuolleen. Ei tule vauva kotiin.

Elämämme oli muuttunut lopullisesti, muuttunut ja muuttanut meitä ihmisinä.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, meille piti syntyä terve keskoslapsi. Selviytymismahdollisuudet olivat jo todella hyvät. Mutta kaikki meni toisin.



Toinen oli kun kolmas lapsemme syntyi ja joutui keskolaan. Mitään henkeä uhkaavaa hänellä ei ollut. Mutta koin siellä elämäni suurimman painajaisen uudelleen. Oma lapseni sylissäni, jouduin kokemaan enkeli poikamme aikaiset asiat uudelleen niin että ne näin kun ne tapahtuivat toiselle.

Olin imettämässä lastani yöllä, kun eräälle pienelle vauvalle tuli hätä. Yhtäkkiä oli lääkäreitä ja hoitajia huone täynnä. Näin kaiken, pidin lastani tiukasti kiinni. Ajatukset meni parin vuoden takaiseen..

Tämäkään pieni ei selvinnyt, ei kuollut siinä. Hoitajat kertoivat myöhemmin, että pieni oli kuollut toisessa sairaalassa johon hänet siirrettiin.

Tilanne kävi niin nopeasti, ettei hoitajat muistaneet enää minun olevan paikalla. Enkä uskaltanut lähteä huoneesta mihinkään, pidin vain omaani sylissäni lamaantuneena. Silmät kiinni rukoilin. Sain kriisiapua kokemaani.

Jo palaaminen keskolaan oli niin painajaismainen asia ja se mitä siellä sitten jouduin kokemaan oli kyllä niin kauheaa! Olin itse päässyt suht jaloilleni lapseni kuolemasta, mutta se tunne siitä että joku muu joutui kokemaan saman mitä me ja kuinka pitkä matka heillä oli kuljettavana siihen pisteeseen missä itse olimme "jo".. Voi hirveä paikka.. Kävin niiden minuuttien aikana läpi oman synnytykseni ja sitä seuranneet tapahtumat muutaman vuoden takaa.


Itselleni uhkaavin tapahtui pienenä tyttönä, meinasin jäädä palavaan rakennukseen. Onneksi veljeni huomasi minun puuttuvan ja viime hetkellä ekaluokkalainen veljeni kaappasi minut rakennuksesta. Hetkeä myöhemmin koko rakennus oli ilmiliekeissä =(


[/quote]

Jotkut ymmärtäisi olla lisääntymistä jo...

[quote author="Vierailija" time="07.01.2010 klo 22:53"]

hänen luonaan päätimme alkaa seksiin. vähän ajan päästä sain orgasmin. Odottelin vähän. Mies ei tuntunut lopettavan ja heti kohta aloin tuntea oloni epämukavaksi. Pyysin miestä lopettamaan. Hän katsoi minua hullusti tyyliin oletko hullu? No otin yöpöydältä hänen kellonsa ja iskin päähän ja toisella kertaa nenään. Tajusi lopettaa rynkytyksensä. Puin vaatteet päälle nopeasti. Mies lateli uhkauksia uhkasi tappaa minut kunhan saa kiinni. Loput vaatteet puin hädissäni rappukäytävässä.

Voi hyvinkin olla, että sinä olet ollut tuon miehen elämän uhkaavin ja pelottavin kokemus..

Jotenkin aika käsittämätön juttu kaiken kaikkiaan :D

Siis voihan se olla, että tämän kirjoittaja ilmaisi tämän jotenkin väärin, mutta että iskee miestä päähän siitä, ettei se tule tarpeeksi nopeasti? Mitä?? :O

Jos haluaa niin eihän sitä seksiä ole pakko jatkaa jos ei halua. Miksi miehen olisi pitänyt saada raiskata haluton ihminen? Kirjoittaja teki aivan oikein kun lähti karkuun.

Raiskata haluton ihminen?! Sehän harrasti vapaaehtoisesti seksiä ja nautti siitä. Kuvottava lumppu.

[quote author="Vierailija" time="07.01.2010 klo 14:15"]kokemukseni on toisen lapsen syntymä muutamia vuosia sitten.


Kaikki alkoi yllättäin 2kk liian aikaisin. Pieni poikani synty elottomana, sinisenä.. Pienen vilauksen näimme hänestä kun jo hoitajat juosten veivät vauvamme odottavien lääkäreiden hoitoon.

Pelolla jäimme kaksin mieheni kanssa odottamaan. Kauan olimme kaksin, kunnes kätilö palasi auttamaan minua pesulle jne.. Kuulimme kuitenkin vauvamme itkevän, pelko oli läsnä kun meille ei kerrottu mitään.

Hoitajat vain kysyivät kuulimmeko lapsemme itkun, muuta ei sanottu. Tehohoidot olivat kesken ja eihän hoitajat saa kertoa mitään. Soitimme läheisillemme, kerroimme mitä on tapahtunut.

Kolme pitkää tuntia odotimme, kunnes lääkäri tuli huoneeseen.

Onnea, teille on syntynyt poika..mutta..

Sitä hetkeä en ikinä unohda. Poikamme ei ollut kuollut, mutta toivoa ei annettu.

Mieheni työnsi minut pyörätuolilla lasten teholle, jossa lapsemme hätäkastettiin. Poika aukaisi silmänsä kun luin esikoisen iltarukouksen. Silittelimme lastamme, otimme kuvia. Lähdimme jossain vaiheessa raskain mielin osastolle, toivoimme kerkeävämme takaisin vielä aamulla. Mutta aamuyöllä meitä tultiin hakemaan osastolta, oli tullut aika päästää pieni poikamme enkeleiden matkaan.

Pieni miehemme ei jaksanut taistella,lääkärit olivat tehneet kaikkensa. Kaikki ymmällään, miksi hoidot eivät lapseemme tehonneet kuin hetkeksi. Pikkuhiljaa elintoiminnot alkoivat heiketä.

Paikalle tullessamme oli pienemme jo niin heikossa kunnossa, hoitajat saivat lääkäriltä luvan irroittaa lapsemme letkuista ja laitteista. Saimme lapsen syliimme ja siinä sylissäni isi vierellä poikamme vetäisi viimeisen henkäyksen. Jouduimme ilmoittamaan läheisillemme poikamme kuolemasta ja isosiskolle veljen kuolleen. Ei tule vauva kotiin.

Elämämme oli muuttunut lopullisesti, muuttunut ja muuttanut meitä ihmisinä.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, meille piti syntyä terve keskoslapsi. Selviytymismahdollisuudet olivat jo todella hyvät. Mutta kaikki meni toisin.



Toinen oli kun kolmas lapsemme syntyi ja joutui keskolaan. Mitään henkeä uhkaavaa hänellä ei ollut. Mutta koin siellä elämäni suurimman painajaisen uudelleen. Oma lapseni sylissäni, jouduin kokemaan enkeli poikamme aikaiset asiat uudelleen niin että ne näin kun ne tapahtuivat toiselle.

Olin imettämässä lastani yöllä, kun eräälle pienelle vauvalle tuli hätä. Yhtäkkiä oli lääkäreitä ja hoitajia huone täynnä. Näin kaiken, pidin lastani tiukasti kiinni. Ajatukset meni parin vuoden takaiseen..

Tämäkään pieni ei selvinnyt, ei kuollut siinä. Hoitajat kertoivat myöhemmin, että pieni oli kuollut toisessa sairaalassa johon hänet siirrettiin.

Tilanne kävi niin nopeasti, ettei hoitajat muistaneet enää minun olevan paikalla. Enkä uskaltanut lähteä huoneesta mihinkään, pidin vain omaani sylissäni lamaantuneena. Silmät kiinni rukoilin. Sain kriisiapua kokemaani.

Jo palaaminen keskolaan oli niin painajaismainen asia ja se mitä siellä sitten jouduin kokemaan oli kyllä niin kauheaa! Olin itse päässyt suht jaloilleni lapseni kuolemasta, mutta se tunne siitä että joku muu joutui kokemaan saman mitä me ja kuinka pitkä matka heillä oli kuljettavana siihen pisteeseen missä itse olimme "jo".. Voi hirveä paikka.. Kävin niiden minuuttien aikana läpi oman synnytykseni ja sitä seuranneet tapahtumat muutaman vuoden takaa.


Itselleni uhkaavin tapahtui pienenä tyttönä, meinasin jäädä palavaan rakennukseen. Onneksi veljeni huomasi minun puuttuvan ja viime hetkellä ekaluokkalainen veljeni kaappasi minut rakennuksesta. Hetkeä myöhemmin koko rakennus oli ilmiliekeissä =(


[/quote]
meille kävi muuten sama samoilla viikoilla,mutta hätäsektioitiin ja lapsi on nyt reipas 3v.
ja kyllä pelotti kun lapsi pääsi kotiin että hengittääkö se varmasti ym. Kun keskolassa koneet piippasi ja kellot soi,sykkeenlaskuja apneoita ym.ym. ennen kuin kasvoi riittävän isoksi ja vahvaksi.

Hui! Uppista