MIKSI mies kohtelee mua näin?? :(

Miten ottaa omia unelmia ja tilaa?

Mun mielestä on aika outoa jos aikuinen ihminen ei tarvitse omaa tilaa ja aikaa, edes joskus. Silloinhan aikuisen ihmisen rooli on vain elää täysin muita varten. Siis eikö sulle ap tule koskaan tunnetta, että voi kun olisi kiva mennä lenkille yksin, juoda kuppi kahvia rauhassa, jutella ystävän tai sukulaisen kanssa rauhassa, tehdä käsitöitä, käydä elokuvissa, lukea naistenlehteä, uppoutua kirjaan, leipoa kakku ilman, että joku mankuu jaloissa tai mitä vaan. Etkö siis ollenkaan kaipaa itsellesi edes vartin omaa hetkeä?



Ap: mieti nyt ensin asiat mitkä sinua kiinnostavat, motivoivat tms. Ja yritä niistä löytää itsellesi kiinnostusta.

Meillä on kaks pientä lasta. Ikää moelmmilla n. 30v. Yhessä ollaan oltu 8 vuotta. Oon kotona neljättä vuotta. Mies on yrittäjä. On käytännössä lähes aina pois kotoa. Oon alkanut oleen masentunut ja uupunut, räjähtelen lapsille enkä jaksa tehdä kunnolla kotitöitä. Tunnen itseni riittämättömäksi ja tyhjäksi. En jaksa enää soitella kellekään ja perhekerhoon lähteminen tuntuu tosi työläältä.



Mies tykkää työstään, mutta aina on huoli myös taloudesta. Ihan oikeastikin. Tavallaan arvostan miehen paneutumista työhön, mutta uupumus kun vie vallan, en jaksa enää ajatella toista. Oon puhunu miehelle mun uupumuksesta. Mies kuuntelee, mutta on ite niin täynnä työtään, ettei oikein jaksa kuunnela mun valitusta. Välillä tuntuu, että se on itekin masentunu. Välillä se tuntuu hirmu itsekeskeiseltä. Räjähtelee ja tiuskii lapsille ja mulle. On hiukan väkivaltainenkin, ei oikein osaa käsitellä vihaansa. Voi olla 3-vuotiaalle liian ankara ja kovakourainen esim. Ei halua puhua aiheesta eikä tehdä mitään asian eteen. Siis ainakaan sen vihan hallinnan.



Välillä meillä menee ihan hyvinkin. Seksi luistaa hyvin, vaikka aika harvakseltaan. Pelkään, että vieraannutaan toisistaan liikaa eikä enää osata olla yhessä. Välillä huomaan, mieten mies puhuu mulle ihan kuin jollekin mieskaverilleen, enkä tunne oikein samaa miestä siitä, johon aikoinaan rakastuin.



MInä en oo heittänyt vielä toivoa. Haluan tehdä töitä suhteen hyväksi. Puhua ja pehmittää miestä. Oppia tuntemaan uudestaan ja puhua tunteista. Rukoilla että Jumala auttais. Meillä on molemmilla usko, johon turvautua, vaikka sekin tuntuu mieheltä kyllä hiipuneen.

Valitettavasti kyse on juuri siitä, että ap:n huomio on liiaksi miehessä eikä hän näe omaa tarvettaan kehittyä. Kun motivaatio muuttumiseen herää, löytyy kyllä keinoja ja oppaita. Kriisin kautta tai ilman.

Jos ap nyt eroaa, hän tulee valitsemaan samanlaisen miehen kuin 1. kerrallakin, koska hän ei ole itse muuttunut yhtään. Jos vika kerran on hänen mielestään yksiselitteisesti miehessä niin eihän hän koe edes tarvetta muuttua.

ja osataan jopa ennustaa miten vieraat ihmiset tulevat toimimaan. Ällistyttävää röyhkeyttä ja besserwisseröintiä. Kyllä minä ainakin osasin valita exäni jälkeen varsin erilaisen miehen muuttumatta itse millään lailla siinä välissä. Ja nykyisen kanssa on nyt oltu harmonisesti yhdessä 11 vuotta.

22

Kylläpä täällä tiedetään muiden asiat paremmin kuin he itse

ja osataan jopa ennustaa miten vieraat ihmiset tulevat toimimaan. Ällistyttävää röyhkeyttä ja besserwisseröintiä. Kyllä minä ainakin osasin valita exäni jälkeen varsin erilaisen miehen muuttumatta itse millään lailla siinä välissä. Ja nykyisen kanssa on nyt oltu harmonisesti yhdessä 11 vuotta.

22

Minäkin mietin eroa vastaavantapaisesta miehestä ja toki vika on mun asenteessa ja muuttumattomuudessa. Toki mies joskus ihmetteli miten joku nainen oli sanonut hänelle että olet kelvoton isäkandidaatiksi lapselle. Mutta tässä nähdään että meitä oli kaksi naista jotka ei osattu muuttua.

Kun ei kerran töihinkään jaksa mennä eikä muutenkaan jaksa edes lasten kanssa olla, niin voihan kyse olla masennuksesta. Aika raukkamaista on lähteä eroamaan, kun toinen on sairaana. Eikö tuo ole se vastamäki, jolloin tulee seistä puolison rinnalla.

Tietyy miehelläkin on velvollisuus ottaa vastaan apua, jos on sairas.

minulle ihan ekana mieleen. vai miksi ap.n mies on sairaslomalla? masennus on vakava sairaus ja VATII muulta perheeltä tukea ei hylkäämistä. Lupauduitha rakastaa niin myötä kuin vastoinkäymisissä. (väkivalta ja alkoholiongelmat ovat ihan eri juttu)

Mutta jaksaa kyllä ravata harrastuksissa ja telmiä kavereidensa kanssa...? Sori vaan...



Minusta ero kuulostaa järkevältä ratkaisulta, niin ap:lle kuin lapsillekin.

"Elämä on kaikille helpompaa, kun se on selkeästi ennakoitavissa eikä tarvitse pettyä katteettomiin lupauksiin."



Mutta entäs sitten, kun isä aikoo ottaa lapset viikonlopuksi luokseen ja peruukin yllättäen sen? Tai ottaa viikoksi kesällä ja palauttaa seuraavana päivänä?

Ei ne katteettomat lupaukset eroamalla lopu, kuten ei vastuuton käytöskään. Pahimmassa tapauksessa lasten isällä on uusi nainen kierroksessa viikossa ja aikaa lapsille ei ole ollenkaan tai isä haluaakin alkaa leikkimään huippuisää ja hakee huoltajuutta tms. Eli kapuloita voi tulla rattaisiin vuosikausia eron jälkeenkin.



Ap, mieti tarkoin ja pidä huoli siitä, että ajattelet asioita ja vaihtoehtoja realistisesti; ero ajatuksena alkaa kultaantumaan aika helposti, kun sitä pidempään miettii ja todellisuus yleensä on kuitenkin ihan toinen...

Punnitset tilanteen ja mietit voitko jatkaa näin. Jos et, eihän siinä auta kuin ottaa ero. Voihan sitä ensin asumuseroa kokeilla ennen lopullista päätöstä, mutta kyllä tuo tilanteesi aika toivottomalta kuulostaa, valitettavasti.



Yksi asia, jonka neljänkympin ikään mennessä olen oppinut, on se, että ihmiset eivät oleellisesti noin vain mihinkään muutu (aikuisiällä siis).

Valitettavasti.

Ilmeisesti miehesi ei halua ottaa vastuuta perheestään. Tää on niin tuttua: mies haluaa perheen, mutta ei ole valmis tekemään perheen hyväksi yhtään mitään.

käytännössä mies ei ole ollenkaan kotona,eilenkin lähti päivällä ja tuli takaisin yöllä...sekin ärsyttää,kun mies ei näe tässä mitään ongelmaa!!

hän saa tulla ja mennä miten huvittaa..sitten kun vähän kysyy jotain niin räjähdetään ja aletaan syyttää mua..

säälittää vaan lapset,vaikka ei hekään kohta edes tunne isäänsä..niin paljon pois kotoa..en haluaisi rikkoa perhettä,vaikka miehen vikahan se olisikin.

on se kiva,kun ystävät ja paljon aikaa vievä harrastus menee oman perheen edelle..

Sillä mikä perhe se tuollainen on, jossa toinen vanhemmista ei kanna vastuutaan, osallistu arkeen JA ole läsnä myös lapsille?



Näin minä sen vain näen, juuri mitään hävittävää teillä tuskin on.

Ajatteletko, että ero parantaisi miehesi? Vai lapsesi? Vai sinut itsesi?



Eikö eroaminen vain pahentaisi tilannettasi, kun se saattaisi lapset (ja itsesikin) pitkäksi ajaksi kriisiin ja vaikuttaisi kielteisesti heidän perusturvallisuuteensa, jolloin he roikkuisivat lahkeissasi entistäkin enemmän? Saisit edelleen hoitaa kaiken itse, vain hankalammassa tilanteessa.



Punnitse nyt tarkoin.



Eron vaihtoehto on oman asenteen tarkistus. Älä odota mieheltä sellaista, mitä et (vuosien kokemuksella) häneltä voi saada. Lopeta odottaminen ja ala elää!

mutta jos toinen ei halua/pysty muuttumaan,niin pakko antaa periksi...

tosi stressaavaa....



ap

jos lähtökohta ennen eroa on jo "perusturvaton". Omat vanhempani erosivat vähän vastaavanlaisessa tilanteessa, ja se oli meille lapsillekin helpotus kun ei tarvinnut pelätä päivittäisiä riitoja, huutamista jne.



Tärkeää on myös se, että ap säilyttää oman itsekunnioituksensa. Tapahtuuko se jäämällä tuollaiseen liittoon?

Ap ei varmasti nyt ajattele muita miehiä, mutta eikö olisi mahdollista jossain vaiheessa löytää jotain parempaa (vai neuvotaanko tässä vain pysymään kulissiliitossa hamaan kuolemaan saakka)?



Helppoja ratkaisuja ei ole, arki ei varmasti eroamalla sinänsä helpotu.

Miten muka lasten perusturvallisuuskaan erosta kärsisi, kun nytkään eivät isäänsä ap:n kertoman mukaan juuri näe? Sitä paitsi, niin kauan kun äiti on onneton ja kotona riidellään jatkuvasti, eivät lapsetkaan voi olla täysin onnellisia.

parisuhteessa ja kumppanina.Käytännössähän mä jo olen yksinhuoltaja ja pyöritän arkea täysin itsenäisesti.

Eron jälkeen tietty tulee olemaan todella vaikeaa,mutta uskon,että tämä päätös antaa paremman tulevaisuuden lapsilleni sekä itselleni.

Miehen osalta toivon,että hän kasvaa ja ymmärtää mitä menetti typerällä välinpitämättömällä käytöksellään.



ap

Yh:na ap ainakin tietäisi, ettei kotona ole edes teoriassa toista aikuista, jolta pyytää apua. Eipähän tarvitse pettyä kun tietää mitä odottaa. Ja yh:na ap saisi joskus vapaan viikonlopun, jos mies kuitenkin käyttäisi tapaamisoikeuttaan, ts. enemmän omaa aikaa kuin nykyisessä tilanteessa.



Tunnepuoli on sitten asia erikseen, sitä ei ulkopuolinen voi arvioida.

Jo avioeron kokeneena totean, että tästäkin viestistä ja ketjusta paistaa läpi kokemattomuus. Niin monet naiset pitävät edelleen miestä vastuullisena omasta onnestaan ja onnettomuudestaan ja luulevat, että kun vain miehestä päästään eroon niin sitten se elämä vasta alkaa. Niin voi toki ollakin, jos mies on esim. väkivaltainen, alkoholisti tai mielenterveysongemainen. Mutta liian usein kyse on siitä, että nainen kipuilee omaa elämätöntä elämäänsä eikä uskalla ottaa vastuusta hyvinvoinnistaan.



On niin helppo syyttää miestä, kun on paha olo. Usein olisi viisasta vilkaista peiliin. Onko oma henkinen kehitys jäänyt puolitiehen? Minkä verran sitä onkaan tullut panostaneeksi oman hyvinvointiinsa ja onnellisuuteensa viime aikoina? Ja onko siinä oikeasti ollut esteenä mes vai omat asenteet?