Lue keskustelun säännöt.
Mä en vaan tule toimeen muiden äitien kanssa!
13.05.2009 |
Tänään taas huomasin, ettei juttu luista ei sitten millään muiden mammojen kanssa. Tarkoitan siis ennestään tuntemattomia, joita tapaa esim. kerhoissa tai lasten kautta. Jotenkin mammapiireissä toimii sellaiset seurustelusäännöt, joista mulla ei ole hajuakaan. Tunnen jatkuvasti itseni idiootiksi, koska olen liian iloinen, rento, avoin. Normaalimaailmassa tulen tosi hyvin juttuun ihmisten kanssa! Ja tunnen kyllä äitejä, mutta nämä ovat ihmisiä, jotka olen tuntenut jo ennen lasten saamista.
Harmittaa jöröttää jossain hiton leikkikentän reunalla tuntien itsensä typeräksi, ja lapset kuitenkin nauttii toisten lasten seurasta...
Kommentit (45)
Esim. meillä kun esikoinen on ollut aina pienehkö kooltaan, jotkut isokokoisten lasten äidit oikein taivastelemalla taivastelivat että "onpas se pieni", "varmaan keskonen" jne.. Joku taisi jopa joskus kysyä olenko tupakoinut raskaana (no en tod.!) Ja oikeasti molemmat sirohkot lapsemme kasvavat ihan normikäyrien sisällä, ovat vain sieltä vähän pienemmästä päästä (= -1 käyrän tuntumasta) , kuten sukumme.
Samaten pienen ikäeron kauhistelijoita riitti aina välillä. Itse en sitä kokenut rankaksi, lapsemme kun ovat olleet aina aika "helppoja". Eipä ollut kauhean kivaa kuunnella surkuttelua että voi voi mahtaa sulla olla ihan hirveän rankkaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin nauroin vedet silmissä Perhe-lehden puistoetiketille. Niin totta :) kaksi kertaa olen muuttanut lasten kanssa ja hirveä työ aloitta alusta. Nyt kolmas lapsi ja muutto viime jouluna, en ole jotenkaan jaksanut... ja olen ihan ulkona. Vähän on yksinäistä, joten kaiketi pitäisi.
Ihan mielenkiinnolla (ja varoituksena muuttajille) niin voisitteko listata kaupungit, joissa asutte. Että onko se jotenkin 'selittävä' tekijä. Itse en ole törmännyt moiseen ja kuulostaa kyllä just sellasten alakouluikästen tyttöjen puuhastelulta. Asun kuopiossa.
vasta kun sinne tuli uusi, toiselta paikkakunnalta muuttanut äiti lapsineen. Ilmeisesti huomattiin toistemme ulkopuolisuus siellä kuppikuntien keskellä, meistä tuli hyvät kaverit ja ollaan sitä vielä vuosien jälkeenkin. Lapsemme ovat samanikäisiä.
Nämä kuppikuntiin kuuluneet äidit tunsivat toisensa jo entuudestaan enkä ujona rohjennut änkeä mukaan, eikä tosiaan pyydettykään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tai sitten erikoisen tyhmä ja typerä äiti. Minulla vaan on tapana puhua kaikille ja olla huomaamatta kuppikunnat.
Kerran kuulin toisen kerhoäidin sanoneen serkulleni, joka on tämän kerhoäidin työkaveri, että minä olen mukava ihminen, syy tähän oli että tervehdin kaupassa. Eli en varmasti ole ihan kauhea kerhoäitihirviö kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tää todellista? Kuulostaa ihan sairaalta tää ketju. Onneksi en tunne kuvailemianne "alfa-äitejä", tosin olen kyllä kiertänyt kaukaa kaikki kerhot ja hiekkalaatikonlaidat! Onneksi täällä maalla ei ole leikkipuistoja ettei tarvi törmätä keneenkään! Satujumpassa äiteihin törmännyt mutta onneksi ei tarvitse heidän kanssaan juuri kommunikoida.
Harrastan aktiivisesti lapsista huolimatta ja ehkä olen tottunut siihen, että keskustelen aikuisten kanssa muusta kuin lapsista. Työstä, harrastuksista, politiikasta, tieteestä, työelämästä.
Useastihan tälläkin palstalla on ruodittu sopivia keskustelunaiheta hiekkalaatikolle. Selvästikin kaikille sopivaa jutunaihetta on vaikeaa keksiä. Turvallisinta on kuitenkin jutella lapsista. Työt ja politiikka varsinkin ovat huonoja aiheita, joilla karkottaa monta äitiä (kuten minut). Haluan jutella puistossa leppoista small talkia, en etsi sydänystävää tai väittelykaveria. Missään tapauksessa en halua väitellä politiikasta tai kertoa työstäni, josta olen vapaalla.
Tällaisella pintapuolisella tutustumisella ja jutustelulla tuntuu kuuluvansa mukavasti joukkoon. Olen melko varma, että jos alkaisimme puhua puistossa syvällisiä ja todella selviäisi mitä ihmiset oikeasti monista asioista ajattelevat en enää tuntisi samanlaista kevyttä yhteyttä muiden puistoäitien kanssa. Helmiä toki voisi löytyä, mutta en ole juuri sellaisia etsimässä. Samallahan annan itseni arvosteltavaksi kun arvioin muiden ystäväpotentiaalia, enkä nyt kaipaa tuollaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vain siksi, että meillä molemmilla on lapsia.
Mä olin ihan outo piru jo 15 vuotta sitten kun esikoinen oli vauva ja olen edelleen.
selittää joka paikassa, miten "Jenna ja Janica on olleet kavereita tarhasta asti", siis jostain alle 1-vuotiaasta...Lähinnä siksi kun mammat on vouhottaneet laitokselta asti miten Jennasta ja Janicasta tulee hyvät kaverit. Sitten sillä perustellaan se, että Jennan ja Janican pitää leikkiä aina keskenään ja mennä samaan esikouluunkin.
Sitten huokaillaan kun lapset on menossa ekalle, että "on se hyvä että Jenna ja Janica on samalla luokalla, ne kun ovat tunteneet tarhasta asti". Ja sen kaveruuden eteen on mammat tehneet hirveästi töitä, just kaikenlaisten keskinäisten sisäpiirijuttujen, synttärikutsujen ym. kanssa. Ja samalla on tehty ulkopuolisille selväksi (lapsille ja aikuisille) ettei tähän "kaveruuteen" ole syytä kenenkään tulla väliin...
Ihme "sä olet mun paras kaveri, ei olla ton kaa" -meininkiä kerhossa ja puistossa. Jos joku uusi tulee, ei haluta olla sen kummemmin tekemisissä - no, ynseää tervehdys-ynähdystä lukuunottamatta.
En ymmärrä tätä Suomi-mentaliteettia, jonka mukaan ko. paikoissa olevien äitien tulisi olla möllöttää vain hiljaa lapsensa sivulla eikä vilkuilla tai puhua muiden kanssa.
Jos erehdyt tekemään tuttavuutta valmiiseen äitirinkiin kuuluvien kanssa, sinut suljetaan ulos. Nämä samat mammat haluavat, että heidän lapsensa kaveeraavat keskenään, eikä myöskään uusia lapsikavereita oteta mukaan.
Aika omituisia yksilöitä, sano.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vapaudu siitä pakosta että pitäisi löytää juttua muitten kanssa. Ei se niin mene ollenkaan välttämättä. Ole oma itsesi ja nauti omasta seurastasi, jos löydät ystäviä, ne on plussaa. Ystäväehdokkaat kyllä erottuvat joukosta ja niitä on vähän. Suurin osa ihmisistä on vähän eri aaltopituudella eikä siinä ole mitään pahaa. Voihan sitä jutustella niitä näitä kaalinpäitä mutta ei aseta liian suuria odotuksia että pitäisi väkisin kehittää ystävyys. Se kehittyy itsestään jos siihen on potentiaalia kemioitten puolesta.
Muutettiin paikkakuntaa ja vein lapseni seurakunnan kerhoon. Heti ekalla kerralla kun mentiin sinne niin mua katsottiin "kieroon" kun esittelin itseni. Seuraavalla kerralla moikkasin ja kukaan ei vastannut, kaikki katsoi vaan kun jotain kummajaista.
Yksi äiti jutteli mun kanssa välillä, mutta silläkin oli joku "bestis" ja kun se tuli paikalle niin sitten mut sivuutettiin.
Mä en ollut koskaan aikaisemmin joutunut tälläisten ihmisten kanssa tekemisiin ja olin todella ihmeissäni. Tuntui että niillä ei ole edes alkeellisia käytöstapoja, ei edes osaa tervehtiä.
Tapahtuin Hyrylässä vuonna -06
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kyllä mäkin alussa tunsin "outoutta", mutta tungin keskusteluihin "kuppikunnista" välittämättä niin kyllähän ne kuppikuntalaisetkin jossain vaiheissa alkoi juttelemaan.
Eniten ärsytti kyllä sitten semmonen kun kaikenmaailman kampaajat ym. tavisduunarit leikki aina vähän parempaa ihmistä kuin asuivat omistusasunnossa verrattuna meihin vuokralla asujiin... Itse köyhänä taiteilijana ja älyllisenä olentona pidin eniten niistä muutamasta koulutetusta tai kouluttamattomasta mutta selvästi fiksummasta tyypistä joilla ei ollut hirveä tarve esittää ja kouhkata mitä kaikkea heidän 4-vuotiaansa harrastaakaan, missä oli käyty etelänmatkalla ym. pinnallista.
Meillä ei kukaan koskaan kommentoinut lasten vaatteita ikävään sävyyn, mutta tyyliin "voi vitsi kun teillä on aina niin ihania vaatteita, mistä ihmeestä sä löydät noita??" ym.
Nyt olis sitten vauva Kuutonen tekeillä, voin olla varma että näin hiukka päälle kolmikymppisenä nuorekkaana kuuden lapsen äitinä jonka vanhimmat lapset on teini-ikäisiä ja jolla on erikoiset harrastukset ja erikoiset lemmikit (nooh, 2 metrisestä käärmeestä syntyy varmaan kivat hiekkalaatikkokeskustelut:D) en varmaankaan ole monenkaan mamman mielestä sydänystävä materiaalia ensi tapaamisella... Mutta sekaan aion hypätä silti ja olla niinkuin tuntisin kaikki:) Ei ne muutamat mahdolliset norsunv***unaamat enää tällä elämänkokemuksella säikytä, oonhan mä jo kolmannella kierroksella tässä äiteilyssä:D
Meillä on ihana puisto ja ihanat mammat siellä! Aina toivotetaan tervetulleiksi uudet naamat ja innolla odotamme näitä uusia tuttavuuksia. Mukaan pääsee heti, meitä on iso joukko ja kaikki ovat erilaisia tai sitten samanlaisia, ei mitään väliä.
Huumori hersyää ja kivaa on, tällä äidillä on yhtä kiire puistoon kuin lapsillakin :D
... ekaa kertaa perhekerhoon, jos siellä liikkuu noin sairaanloista porukkata!
Minä en tunnista yhtään tilannetta ja aika konkari kuitenkin olen käymään erilaisissa kerhoissa (esim. seurakunnan) ja puistoilen myös. Suhtaudun itse avoimesti muihin mutta en ole etsimässä sydänystäviä, ehkä se vapauttaa minut sivuuttamaan mahdolliset kuppikunnat. Tervehdin kaikkia ja minua tervehditään, jutellaan kevyistä aiheista niitä näitä, muuta en kaipaa. Syvällisiä keskustelen miehen tai muiden ystävien kanssa. Itse näen suurimpana plussana sen, että opin tuntemaan, edes pintapuolisesti, oman asuinalueen vanhemmat ja lapset. Kuten joku jo aiemmin kirjoitti, se tuo turvallisuuden tunnetta.
Minäkin kerhoilen aktiivisesti, enkä etsi kerhoista sydänystäviä. Eihän niitä sieltä saa! Se pointti kerhoissa käymiseen on, että saa hetken "vapaata" lapsesta, kun tämä leikkii toisten kanssa, ja oppii tuntemaan asuinalueen äidit.
Ihminen ystävystyy ajan kanssa, tuttuus houkuttaa. Joka paikassa on kuppikuntia johtuen siitä, että kerhoaika on äideille arvokasta aikaa nähdä ystäviään. Meillä ainakin kerhoissa näkee heti, että jotkut on odottaneet kerhoilua innokkaasti, ja suorastaan imevät energiaa kavereiden seurasta. Ei siihen auta, eikä halutakaan, mennä väliin, kun seurauksena on samanlainen primitiivireaktio kuin jos veisin ruokaa nälkäisen lautaselta...:)
Ymmärrän hyvin, että vuosien kuluessa siihen leppoisaankin rupatteluun kyllästyy, ja haluaa keskustella ystävän kanssa kunnolla.
Mut maailman helpoin keino saada kavereita on roikkua siellä niin kauan, että mukaan tulee muita ulkopulisia, ja ryhmäytyä näiden kanssa. Väittääkö joku tosissaan, ettei ole edes ajatellut itse ryhtyä "alfa-äidiksi"? Minä ainakin olen hyvää vauhtia kokoamassa omaa tuttua äitipiiriä. Ei mua kiinnosta, mitä joku vanhempi vakkarikävijä ajattelee, ei hän luo sääntöjä vaan ne luodaan yhdessä. Minua on helpompi lähestyä kuin vakiintnutta äitiporukkaa, mut olen kuitenkin jo siinä asemassa, etten ole ihan uusi piireissä. Ei siihen sen enempää tarvita, tutusteluun, kuin hymy sille joka kuikuilee ujona eteisessä.
Minä olen myös hyvin sosiaalinen ja tutustun helposti. Töissä, harrastuksissa, koirapuistossa ja vaikka missä. Paitsi mammakerhoissa ja -puistoissa.
Olen nyt roikkunut siellä viimeiset puolitoista vuotta ja NYT tunnen oloni kotoisaksi. Olen saanut sieltä ystäviä. Mutta helppoa se ei ole ollut. Vuosi meni ja olin jo täysin epätoivoinen, mutta näissä geimeissä luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Lapsia ei voi kotiin lukita :)
Ihme "sä olet mun paras kaveri, ei olla ton kaa" -meininkiä kerhossa ja puistossa. Jos joku uusi tulee, ei haluta olla sen kummemmin tekemisissä - no, ynseää tervehdys-ynähdystä lukuunottamatta.
En ymmärrä tätä Suomi-mentaliteettia, jonka mukaan ko. paikoissa olevien äitien tulisi olla möllöttää vain hiljaa lapsensa sivulla eikä vilkuilla tai puhua muiden kanssa.
Jos erehdyt tekemään tuttavuutta valmiiseen äitirinkiin kuuluvien kanssa, sinut suljetaan ulos. Nämä samat mammat haluavat, että heidän lapsensa kaveeraavat keskenään, eikä myöskään uusia lapsikavereita oteta mukaan.
Aika omituisia yksilöitä, sano.