Onko muita, jotka ovat olleet parisuhteessa vuosikausia (siis yli 10 v) eikä nykyään enää ole mitään yhteistä?

Pitkä parisuhde on antoisa, siinä joutuu haastamaan itsensä jatkuvaan kasvuun.

Yhteistä ei ole tosiaan muut kuin koti ja lapset mutta se on mielestäni paljon. Perheenä tehdään kaikki asiat tai sitten erikseen, sillä lapset ovat vielä alle kouluikäisiä. Iltaisin lasten mentyä nukkumaan, katsotaan lemppariohjelmat. Seksiä ei ole paljon mutta se ei ole se juttu. Kesäisin nautitaan mökillä ja reissujakin tehdään. Päivän tärkein hetki on aamukahvituokio, joka on meillä mahdollinen, sillä mies menee vasta yhdeksäksi töihin ja minä olen kotona. Siinä turistaan monia asioita ja aina on yhtä vaikea nousta sohvalta ja ryhtyä päivän askareisiin...

Jatketaan kai näin sitten lopun elämäämme



Ap

että välillä vähän etäännytään toisistamme, mutta jossain vaiheessa taas lähennytään. Ja tosi paljon se on itsestä kiinni jaksaako siihen suhteeseen panostaa! Itsekin välillä olen aina miettinyt että tuleekohan tästä mitään, yhteisiä hetkiä on harvoin jne. mutta sitten kun pikkuisen viitsii panostaa ja järjestää niitä hetkiä, niin suhde palaa taas entiselleen!

huumori. Vaikka välillä olemme kolmen lapsen kanssa tiukilla ilman turvaverkkoja ja parisuhde, no, siitä nyt ei ole paljoa puhumista, niin saatamme soittaa päivisin useita kertoja vain siksi, että näimme tai kuulimme tai tuli mieleen jotain hassua ja tiedämme, että toinen ymmärtää tasan tarkkaan, mikä siinä asiassa on naurettavaa.



Se meillä on siis säilynyt ja varmaan hioutunutkin vuosien saatossa. Monta kertaa olen ollut vähällä erota, mutta en kyllä löytäisi ketään yhtä pimahtanutta tyyppiä, joka tajuaisi juttujani =)

Vierailija:

huumori. Vaikka välillä olemme kolmen lapsen kanssa tiukilla ilman turvaverkkoja ja parisuhde, no, siitä nyt ei ole paljoa puhumista, niin saatamme soittaa päivisin useita kertoja vain siksi, että näimme tai kuulimme tai tuli mieleen jotain hassua ja tiedämme, että toinen ymmärtää tasan tarkkaan, mikä siinä asiassa on naurettavaa.

Se meillä on siis säilynyt ja varmaan hioutunutkin vuosien saatossa. Monta kertaa olen ollut vähällä erota, mutta en kyllä löytäisi ketään yhtä pimahtanutta tyyppiä, joka tajuaisi juttujani =)

Syvimmässä kuopassa olimme nuorimmaisen ollessa parivuotias, kun heräsimme vauva-ajan väsymyksen jälkeen siihen, että tuntui ettemme enää tunne toisiamme. Keskustelimme, nauroimme, itkimme ja teimme yhteisen päätöksen siitä, että emme luovuta. Siitä sitten hiljalleen noustiin.

Tärkeäksi koimme juuri nuo päivittäiset pienet puhelut, lyhyet iltakeskustelut ennen nukkumaanmenoa.

Me ei olla oltu yhdessä niinkään kauan ja suhde on just samassa jamassa kuin ap:llä, huumoria nyt ei ainakaan ole yhtään kuten joillain muilla onnellisilla, eikä enää minuakaan kiinnosta tehdä asialle mitään. Ai että kun onkin helppo sanoa toiselle että tee asialle jotain! Kai sitä tekis jos suinkin osais ja pystyis, se on vaan yksin todella vaikeaa jos toista ei kiinnosta ollenkaan.

Jotenkin sitä arki vei kahden pienen lapsen kanssa ajatukset niin kokonaan ja sen pyäörittäminen riitti yhdistäväksi tekijäksi, ettei kumpaakaan tuo etääntyminen huolestuttanut pienemmän ollessa vauva vielä. Kun sitten kuopuskin alkoi olla 3v ja esikoinen aloitti eskarin, tuli hetkeksi tyhjä olo. Ennen tuntui, ettei meillä ole AIKAA koskaan olla yhdessä ja nautti toisistamme, sitten kun sitä aikaa taas olisi ollutkin, ei ollutkaan HALUA :-/ Jotenkin sitä vain suoritti arkea, vaikka se ahdistikin...



Lopulta onneksi mieheni oli meistä se fiksumpi. Hän ehdotti, että osallistuisimme parisuhdeviikonloppuun tai johonkin, kun hän haluaisi löytää sen naisen uudestaan, johon hän oli rakastunut... Aluksi kyllä vähän loukkaannuinkin, vaikka tunne oli molemminpuolinen. Sitten kun pystyttiin puhumaan loukkaamatta ja loukkaantumatta, alkoi uusi alku suhteessamme. Katseltiin kuvia, muisteltiin tapaamisaikoja, kehuttiin toisiamme ja ihasteltiin lapsiamme yhdessä. Eikä siihen tarvittukaan edes parisuhdekurssia vaan tahtoa olla kahdestaan ja läsnä sille toiselle. Tajuttiin, ettei me olla valmiita vetämään vessasta alas kaikkea sitä, mikä meitä aikanaan oli yhdistänyt ja aidosti jaettua vanhemmuutta lastemme kanssa vain siksi, että voisimme heittäytyä mahdollisesti uuteen, " hehkeämpään" suhteeseen.



Minusta on rikkaus pystyä rakastumaan omaan puolisoon ja lastensa isään/äitiin uudestaan kuin aloittaa kaikki alusta jonkun ventovieraan kanssa. Suosittelen kokeilemaan :) Mutta tahtoa se vaatii. Ja sitähän sitä alttarilla luvattiin, ei rakkautta niinkään kuin TAHTOA rakastaa juuri sitä ihmistä.

Huumoria ei todellakaan, ainakaan yhteistä. Lähinnä aina ymmärretään toisemme ihan väärin ja siitä syntyy riitaa.



Mies ei koskaan ihaile lapsia tai minua. Hänen vanhempansakaan eivät osaa sanoa mitään positiivista päin naamaa vaan saattavat kehua meitä miehen siskolle ja päinvastoin. Pervoa!? Minä kaipaisin edes joskus saada kuulla jotain kaunista.

Lapset jo maailmalla ja kuopukseni kanssa elelen enkä ukkoa ota ennenkuin kuopus muuttaa omilleen.

Olimme naimisissa pitkään ennen lasten hankintaa (6v.), joten ehdimme ainakin hioutua yhteen kunnolla ja nauttia elämästä kahdestaan. Lasten tulo muutti parisuhteen täysin ja hyvin samanlaisia tunteita meilläkin on ollut kuin 13:lla. Arjen pyörittäminen, töissäkäynti, tarhat ja harrastukset kuluttavat todella paljon ja parisuhteelle ei ole aina aikaa. Olemme kuitenkin ottaneet tavaksi tehdä muutaman kerran vuodessa yhteisiä lyhyitä hotelliviikonloppuja tai kaupunkilomia. Se aina auttaa hetkeksi eteenpäin.



Puhumista meillä ei ole lopetettu, ollaan edelleen toistemme parhaat kaverit. Romantiikkaa saisi varsinkin miehen mielestä olla enemmän, mutta ehkäpä tilanne korjaantuu, kun lapset vähän kasvavat. Upeaa 13, että menitte parisuhdeviikonloppuun! Mekin olemme sellaista miettineet. Ikinä ei tulisi mieleenkään luovuttaa; yhteinen koti ja lapset on kuitenkin niin isot asiat elämässä.

Kun toinen alkaa tehdä asioita uudella tavalla, toinenkin varmasti reagoi muutokseen.

Vierailija:

Me ei olla oltu yhdessä niinkään kauan ja suhde on just samassa jamassa kuin ap:llä, huumoria nyt ei ainakaan ole yhtään kuten joillain muilla onnellisilla, eikä enää minuakaan kiinnosta tehdä asialle mitään. Ai että kun onkin helppo sanoa toiselle että tee asialle jotain! Kai sitä tekis jos suinkin osais ja pystyis, se on vaan yksin todella vaikeaa jos toista ei kiinnosta ollenkaan.

Sorry, 17 luki väärin: eihän 13 käynytkään parisuhdekurssilla, vaan ajatteli vain. Joka tapauksessa hyvä juttu, että kävitte asiat läpi, kurssilla tai ilman.

...että muutin itseäni syksyllä, aloitin aktiivisemman lähestymisen ja katkaisin mm yli 2v kestäneen selibaattikierteen. Mies ilahtui, mutta ei muuttunut mitenkään, ei halunnut keskustella eikä mitenkään kehunut muuttunutta vaimoaan. Lähinnä tuntui että hän vetäytyi enemmän kuoreensa, masentuikin. Joku asiantuntija väitti, että se on normaali reaktio kun toinen vahvistuu, niin toinen joka on pitänyt taloa pystyssä antaa itselleen luvan romahtaa.



Ei siis auttanut meillä, kun ei riitä voimat kestää masentunutta miestä oman masennuksen jatkeeksi. Ei tästä taida olla mahdollisuutta nousta.



15