Kun mistään ei koskaan puhuta...*huoh*

Tuttua monelle, eikö? Asiat kasaantuu, tappelut jätetään puolitiehen, ongelmat lakaistaan maton alle, leikitään, että kaikki on hyvin...Tätäkö tämä yhteiselo sen elämäni miehen kanssa onkin? Sen miehen kanssa, jonka piti olla " se, joka tajuu mua" , se ihminen, joka osaa keskustella ja jolla on ajatuksia? Voihan Venäjä.



Pari päivää sitten oli pahempi tilanne kuin ikinä. Tulin 1-vuotiaamme kanssa kotiin la-iltana vanhempieni luota. Mies oli suihkussa ja miehen 8-vuotias poika kaverinsa kanssa tietokoneella työhuoneessa. Pojat ilmoittivat " Tommin" jäävän yöksi meille, kun isä on antanut luvan. Minulta ei kysytty, onko ok, että edes tämä poikapuoleni tulee, saati sitten kaveri. Olin hiukan ihmeissäni, mutta tottakai poikapuoleni saa tulla meille koska vaan, ajattelin.



Vielä enemmän kummissani olin kuitenkin, kun tajusin mieheni valmistautuvan kylpyhuoneessa baariinlähtöä varten. Eli, hän oli ottanut lapsensa meille viikonlopuksi, mutta itse aikoi viettää la-illan baarissa ja sunnuntain nukkuessa. Ja oletti minun automaattisesti jäävän kotiin ja olevan lapsenvahtina sekä omalleen että jollekin vieraalle lapselle! Varsinaista laatuaikaa hän järjesti niin vaimolleen kuin lapselleenkin.



Sain pultit. Ei ole ensimmäinen kerta, kun näistä omista menoista tulee riitaa. Miehen mielestä meillä ei ole oikeutta rajoittaa toistemme menoja. Täytyyhän tällaisista asioista kuitenkin pystyä sopimaan ja toimia niin, että kummatkin ovat tyytyväisiä!!! Minulla ei ole ollut mitään sitä vastaan, että mies käy ulkona tai sitä vastaan, että hänen lapsensa tulee meille. Ainoa asia, jonka olen aina tehnyt selväksi on, että nämä kaksi asiaa eivät sovi yhteen. Jos hänen lapsensa on meillä, on hän heistä ensisijaisesti vastuussa, en minä. Silloin ei mennä ulos, vaan silloin keskitytään lapsiin. Eikö tuon nyt pitäisi olla itsestään selvää? Tottakai minua tuossa tilanteessa loukkasi myös se, ettei hän ollut edes puhunut asiasta kanssani etukäteen. Mutta pahinta oli se, että mies täysin ignoorasi mielipiteeni. Hän oikeasti otti ja lähti ulos, vaikka tiesi, että minä haluan hänen jäävän.



Ilmoitin miehelleni, että jos hän nyt lähtee, niin tämä parisuhde on sitten sitä myöten selvä. En enää kertaakaan suostu tällaiseen nöyryyttämiseen. Hän lähti samantien. Myöhemmin tekstasin hänelle ja sanoin, että on nyt hänestä kiinni, jatkuuko yhteiselomme uusin säännöin ja ehdoin, vai loppuuko kokonaan. Ei vastannut viestiin, yllätys, yllätys. Oli tullut jossain vaiheessa yötä kotiin ja nukkui sohvalla, kun heräsimme aamulla. Koskaan ennen ei ole tapahtunut sitä, etteikö hän olisi tullut viereeni, on sitten tullut kotiin koska tahansa ja minkä riidan jälkeen hyvänsä. Tuntui ihan hirveältä.



Illalla yritin ottaa asian puheeksi. Kysyin, mitä hän ajattelee edellisillan riidasta. Mies totesi ykskantaan, että hänen täytyy lähteä pois kotoa viikoksi miettimään ennenkuin voi sanoa mitään. Kysyin, luuleeko hän minun vielä sitten ottavan hänet takaisin, ja hän sanoi, ettei voi tietää. Minä otin ja lähdin pois loppupäiväksi. Itkin tuntikausia kaverini luona. Illalla menin kotiin ja odotin hänen lähtevän samantien, mutta hän olikin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sama juttu tänään. Ei puhu, ei kysele - on kuin ei olisikaan. Sen verran sain hänestä irti, että hän myönsi, että meidän pitäisi ottaa aikaa ja jutella. Mutta milloin? Eikö hän halua selvittää mitään? EN TAJUA!!!



Mitä tässä nyt pitäisi ajatella? Mitä helvettiä se mies haluaa? Mitä hän minulta odottaa? Odottaako vain, että saan tämän syntymättömän lapseni maailmaan, ennekuin jättää minut? Miten saan hänet panostamaan tähän suhteeseen? Tiedän, että hän rakastaa minua edelleen enkä usko, että muita naisia on kuvioissa. Joku kumma sitä miestä vaivaa, mutta mikä?