Reissumiehen akka

Hoh hoijaa,

puran nyt tänne turhautumistani.



Olen 9- ja 8-v. lasten äiti ja kolmas tulossa huhtikuussa. Mies on arkipäivät pois - hänen työnsä on ulkomailla. Pyöritän omakotitaloarkea laskuineen, lasten harrastusten, oman opiskeun ja yrityksen pyörittämisen ohessa. Päälle vielä iäkkäät appivanhemmat, joita kuskailen lääkäriin ym. ja laittelen ruokia jne. Vastuu kaikesta on käytännössä minulla. Ei siinä mitään, olen emäntätyyppiä, joka hoitaa hommat vaikka olis kolkyt lypsävää ja 100 hehtaaria... Mutta parisuhde takkuaa ja se risoo.



Koen jääväni todella yksin taas raskauden kanssa ja minua ahdistaa valmiiksi seuraavat kuusi vuotta! Olen kuin vankilassa pienen lapsen kanssa, juuri kun olen saanut isommat melko itsenäisiksi... Lapsi on kyllä tervetullut ja meidän molempien toivoma - silti!



Suhteemme on kokenut kaikenlaista. Tiedän ettei mieheni nauti työstään ja haluaisi olla enemmän kotona. Kymmenet yt:t vievät hänen voimiaan mutta on onneksi saanut pitää työnsä. Aina välillä miettii vaihtoa. Minusta puolestaan tuntuu että hän pääsee viikoiksi hotelliin lepäämään. Kun hän tulee perjantai-iltana, olen itse katkera ja vihainen ja väsynyt viikon jäljiltä, enkä osaa aina ottaa iloisena vastaan, pitää hyvänä tms.

mitä hän taas odottaa.



Mies kyllä osallistuu silloin kun on paikalla. Puuhastelee kotihommia siinä missä minäkin ja yrittää järjestää teatterireissun, kahvilahetken ym. meille kahdelle.



Mutta, usein viikonlopun aikana hän saa työpuheluja ja jo sunnuntaina hän taas varailee maanantaiksi lentoa ja lähettelee maileja. Yritän ymmärtää ja jaksaa, mutta pääsisinpä välillä itsekin viikoksi hotelliin hoitamaan yrityksen asioita ja opiskeluhommia rauhassa ja sieltä vaikka kuntosalin ja uinnin kautta nukkumaan. OLEN KATEELLINEN!



Lapset vaativat tietysti isin huomiota viikonvaihteessa eikä jaksaisi puida näitä juttuja, ja siksi olemme välillä aika etäisiä. Minua ei huvita halailla eikä pussailla kun on puhumattomuutta. Enkä koe olevani kovin hehkeä raskaana. Tämän vuoksi viikonloppu menee miten menee, yritämme tehdä perheenä jotain kivaa, tietysti kotitöitäkin. Mutta parisuhteen eteen ei jakseta sen enempää joten kaikki "oikea asia" jää selvittämättä. Välillä olen sanonutkin että pysyisi poissa, koska minun on helpompi olla kun hän ei ole paikalla - ei tarvitse miettiä meidän välejämme. Tuntuu että elämämme ovat aivan erilliset. Lisäksi miehellä on ollut avioliittomme aikana muutakin seuraa, jopa muutaman kerran seksiseuraa. Tämä tapahtui kun "kakkkonen" oli vauva. Ykkösen vauva-aikanakin haki netistä seuraa treffi-ilmoituksella ja tapasi erään naisen pari kertaa.



Tämäkin pelottaa - toistuuko sama taas? Tuollahan niitä houkutuksia piisaa hotellit ja maailma pullollaan. Ja miksen voisi antaa mieheni hakea tyydytystä, kehuja ja seuraa muualta koska minä en sitä kykene antamaan tässä tilanteessa? Avioliitto oli vähällä kariutua aikoinaan kun hän ei halunnut keskustella koko asiasta vaan kielsi kaiken vaikka olin hyvin tietoinen ja tämä toinen nainen soitteli minullekin. Parisuhdekurssien ja terapian kautta kuitenkin päätettiin "tahtoa" edelleen, mutta kyllä asia hiertää. En tiedä kykenenkö koskaan lopulliseen anteeksiantoon.



Nyt alkaa olla sellainen möykky sisällä että jotain täytyy tehdä! Minulle on terapiaa kyllä työni, harvat harrastukset, opiskelukuviot ja pienet hetket lasten kanssa, mutta tarvitsen ulkopuolisen ystävän, jolle purkaa ja jonka kanssa iloita vauva-ajasta vain olemalla hengessä mukana. Puhelinsoittokin silloin tällöin riittäisi. Tällä hetkellä minulla ei ole ystäviä, varsinkaan sellaisia jotka olisivat lähimainkaan tällaisessa elämäntilanteessa, eikä etäällä asuvia vanhempiani tai muita sukulaisia kiinnosta. Ja jos totta puhutaan, jos joku kysyisi mitä minulle kuuluu, purskahtaisin varmasti itkuun!



Sellaista - reissumiehen akkana. Kymmemen vuotta olen odottanut että jotain muuttuisi. Välillä möykky on vähän pienempi mutta nyt taas lumivyöry, kuten varmaat huomasit!