Raskausajan identiteettikriisi ja synnytyspelko - tukea kaivataan

Hei ! 

Tulin spontaanisti raskaaksi ja laskettuun aikaan on enää kaksi kuukautta. Erään sairauden vuoksi raskaaksi tulemisen mahdollisuus kohdallani on aina ollut hyvin pieni, joidenkin lääkäreiden arvion mukaan lähes olematon. Meille oli heti selvää, että pidämme lapsen ja hän on ollut meille alusta asti hyvin rakas. 

Alkuraskauden voimakkaat pahoinvoinnit ja nyt loppuraskauden selkäkivut ja vatsan voimakkaat kasvukivut ja supistukset ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet mielialaani. En pysty kipujen vuoksi käymään enää töissä. 

Raskausaikani on sujunut lapsen kannalta hyvin, mutta itse olen kokenut voivani huonommin kuin koskaan aiemmin. Olen valmis vanhemmaksi, mutta en äidiksi. 

Ajatus siitä, että joudun imettämään, kuvotti ja inhotti minua alkuraskaudesta erittäin paljon, nyt olen väkisin joutunut totuttelemaan ajatukseen. Kaikista pahimpia ovat tuoreet äidit, jotka innoissaan haluavat puhua minulle imettämisestä kuvitellen, että se olisi minulle jotenkin luonteva ja mielenkiintoinen puheenaihe. Minusta aihe tuntuu jostain syystä todella nololta enkä halua puhua siitä julkisesti, vaikka muiden asioiden suhteen olen aina ollut melko avoin ja kova hölöttämään. Kuitenkin olen päättänyt imettää lastani hänen hyvinvointinsa takaamiseksi. Onko kukaan muu tuntenut vastaavia fiiliksiä imettämistä kohtaan? 

Olen aina pelännyt synnytystä. Synnytys ei tunnu mielestäni itseäni ajatellen lainkaan luonnolliselta. Vaikka varmasti jokainen nainen osaa synnyttää, pelkään, ettei lapsi mahdu syntymään ja pelkään, että hänelle tapahtuu jotain synnytyksessä. 

Itseni kohdalla kipua en pelkää niinkään, pelkään repeämistä ja puudutusta kaikista eniten. Puudutuksesta en pelkää piikkejä, vaan pelkään sitä, miten puudutus voi vaikuttaa ponnistuskykyyn ja täten saattaa lisätä repeämiä. Koen synnyttämisen ihmisten edessä jotenkin nöyryyttävänä asiana, josta pelkään saavani pahat traumat niin, etten koe enää itseäni minkään arvoiseksi. Koen omalla kohdallani synnyttämisen nolona ja iljettävänä asiana, vaikka rakastan lastani ja haluan hänen voivan mahdollisimman hyvin. Vaikka kuinka koitan asiaa käsitellä, se ei muutu miksikään. Toisinaan ahdistaa niin paljon, että siinä hetkessä toivoisin kuolevani ennemmin kuin synnyttäisin. 

Meidän kaupungissamme ei pääse synnytystapa-arviointiin, jollei aiemmin ole ollut synnytyksissä ongelmia. Eli siis terve ensisynnyttäjä ei pääse. Ihan sairasta. Olen kyllä päättänyt mennä synnytystapa-arviointiin vaikka sitten yksityistä kautta, jos muuten ei pääse. 

Raskauden tuoma vartalon pyöristyminen ja naisellistuminen (tähän mennessä + 15kg, vaikka ei näytä siltä) saavat minut myös voimaan pahoin. Syön terveellisesti, mutta turvotusta ja tissejä on vaan silti kertynyt. Maha on selvästi pelkkää vauvamasua. Siltikin ihmettelen miten ihmeessä monet selviävät vain 10 kilolla tai vähemmällä. Pelkään suuresti sitä, miltä näytän synnytyksen jälkeen. Olen toki ajatellut aloittaa taas kunnon salitreenaamisen synnyttämisen jälkeen ja ehdottomasti se oma vartalo on saatava takaisin hinnalla millä hyvänsä… Pelkään vaan tuntevani itseni niin iljettäväksi synnyttämisen jälkeen, etten enää kestä. Koen itseni nyt jo niin etovaksi, että on tiettyjä paikkoja mihin en halua tämän näköisenä edes mennä. 

Osa (entisistä) ystävistäni ovat alkaneet ajatella minun olevan raskauden takia joku ihan muu kuin ennen. Minua ei kutsuta mihinkään eikä minuun oteta yhteyttä. Ei kysytä, että kuinka voit, onko vauvalla kaikki hyvin. Jos jostain syystä päädytään juttelemaan, kysymykset on luokkaa "Onkos paino noussut"… Olen kuullut myös monia muita, jopa törkeitä letkautuksia raskauteen ja vanhemmuuteen liittyen. Osan näistä säälittävistä ja ilmeisimmin jostain syystä katkerista ihmisistä olen kyllä pyyhkinyt elämästäni pois. Ehkä tämäkin osaltaan vaikuttaa olooni negatiivisesti. Minulla on onneksi normaalejakin, ihan oikeita ystäviä, joiden tuki on kyllä ollut korvaamatonta raskausaikanani. 

Tuntuu, että raskauteni ja tuleva synnytys on ihanaa aikaa sekä miehelleni että koko suvulle, mutta minulle jotain aivan järkyttävän hirveää. Eniten suututtaa lähipiiristä ne ihmiset, jotka haluaisivat polttaa sikaria ja pitää varpajaisia synnytyksen kunniaksi. Olen varmasti jonkun mielestä universumin lapsellisin ja typerin ihminen, mutta otan kyllä nokkiini siitä, että muut aikovat polttaa sikareita ja ryypätä sen tapahtuman vuoksi, joka aiheuttaa identiteettini ja minäkuvani totaalisen murskautumisen. Tottakai olen sanoin kuvaamattoman onnellinen, jos synnytys menee hyvin ja ollaan molemmat, sekä minä ja lapsi elossa ja vieläpä hyvinvoivia tapahtuman jälkeen. Minusta tuntuu todennäköisemmältä, että jotain pahaa tapahtuu, kuin että kaikki menisi hyvin. 

Alan olla jo täysin neuvoton tilanteen kanssa. Psykologin kanssa on turha puhua, ei auta mitään. Mieheni ei osaa auttaa. Koen huonoa omatuntoa siitä, että välillä ajattelen, ettei minusta ole äidiksi. Koen myös huonoa omatuntoa siitä, että kokisin minkä tahansa leikkauksen miellyttävämmäksi tapahtumaksi kuin synnyttämisen. Olen miettinyt keisarinleikkausta, mutta sekin pelottaa, kun siinä ei kuitenkaan nukuteta ja on ilmeisesti riskialttiimpaa kuin synnyttäminen… 

Kellään ollut vastaavia tuntemuksia, miten näistä selvitään?