Syyskuun sydämet 2011 helmikuussa

Väsäsin aikani kuluksi listan. Kylläpäs tuli nimiä ja varmasti vielä muutama puuttuu.



Omaa napaa: Vkonlopun kyläreissu meni mukavasti, ei jääty kiinni. Sain prepattua itseni pysymään virkeänä. Salainen aseeni oli kassiin pakatut salaeväät, joita napostelin aina kun silmä vältti.

Väsymys on järkyttävä. en saa aikaiseksi mitään. en käsitä kuinka joku jaksaa käydä töissä tässä tilassa. Mä nukun suosiolla 13 tuntia yössä.



n.rv8

Kiitos HelmiOlivia listan värkkäämisestä.



Ihmettelet tota työssäkäyntiä. Täytyy sanoa että tosi tiukkaa onkin välillä tehnyt, ja sairaslomapäiviäkin on kertynyt jo muutamia. Ihmettelin jo ääneen työterveyslääkärille, et en kai mä voi sentään paria kuukautta olla saikulla, jos tää tilanne jatkuu. No, näemmä tähän vähän tottuu ja oppii just syömisillä yms pitämään itsensä edes puoliksi työkuntoisena. Mut koko ajan hävettää se kuinka vähän saa aikaiseksi ja tuntuu et kylläpäs olen laiska työntekijä. :)



Täällä menossa nyt 7+1.

uudesta pinosta! Tervetuloa ja onnea uusille odottajille!



Monia tuntuu paha olo vaivaavan ja monet ruoka-aineet ällöttävän, mutta onkos teille tullut mitään himoja vielä? Mulla ei oikeastaan ole mitään himoja. Ruoka maistuu vaan huonosti, eilisen ruuat oli lautasellinen pelkkää makaronia ja iso pala tervajäätelöä. Terveellistä...



Koska ruokavalioni on hyvin epäterveellinen niin napsin pillereitä purkista(d-vit. foolihappo ja magnesium). Syöttekös te mitään vitamiineja?



Zoey: Mulla on pienoista stressiä painonnoususta. Lähinnä juurikin siitä syystä, että nytkin on ylimääräistä. Olen yrittänyt ratkoa tätä ongelmaa urheilulla. Me käydään äiti-vauva jumpassa kerran viikossa ja kerran viikossa käyn uimassa. Koiran kanssa tulee myös ulkoiltua ja näillä keleillä vaunujen työntelykin käy treenistä :)



mimuk: Milloin sulla on se kontrolli? Ja miten olet jaksellut epätietoisuudessa?



Vielä vähän omaa napaa... Mä odottelen malttamattomana kutsua np-ultraan. Jos ei kohta ala kuulua täytyy varmaan soitella perään:) Tiputtelu on vähenemään päin, mutta meinasin soittaa kontrolliajan jos vielä huomenna aamulla tulee tippaa. Sanottiin kyllä, että voi viikonkin verran vuotaa, mutta nyt viikko on jo täys! Seesteinen mieli alkaa jo väistyä ja oli pakko tehdä testi. Positiivinen oli vahvasti :D On vaan vaikee olla täysin rauhallisin mielin, kun vieläkään ei raskausoireita ole ilmaantunut...



Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!



Mango rv 7+5

kun lista päivittyi, kiitos helmi-olivia! vatsa tuntuu pömppäävän uhkaavasti kaikkien vaatteiden läpi mutta vielä kun pääsis muutaman viikon niin asiasta voi tehdä julkisen..kaikki ruoka tuntuu etovan ja marie-keksit on tällä hetkellä ne mitkä ei ällötä..ihmeen voimalla sitä jaksaa töissä ja se varmaan kostautuu sitten illalla pahanolon ja nopean nukahtamisen kautta..



mahtavaa viikonalkua kaikille! palaan työn ääreen täältä salasivuilta :) siksi siis pitkälti vaion omaa napaa tässä kohtaa..

Täällä on näköjään mango86 ja uhmaikä molemmat popsineet viljatuotteita (marie-keksit ja makaronit). Pakko kommentoida et mulla myös nimenomaan miedot vehnätuotteet on se mikä maistuu. Oon syönyt vaaleaa leipää, karjalanpiirakoita, pastaa, jne. Karjalanpiirakat on ihan paras hitti noista. Sen sijaan mikään vahvan makuinen ei maistu... mausteet, tomaatit (erityisesti aurinkokuivatut), kotimaiset metsämarjat, on kaikki ihan liian vahvan makuisia tällä hetkellä. Sushia söin eilen (ilman raakaa kalaa). Tulipa todettua et myöskään wasabi ei ole kovin herkkua tässä tilassa.



Joku kyseli vitamiineista. Mä oon puputtanut Berex Pro:ta, jota gyne suositteli. Sisältää foolihappoa, B-ryhmän vitamiineja, sinkkiä ja D-vitamiinia, ehkä vähän jotain muutakin. Lisäksi 1000mg omega-3:sta päivässä (näistä kannattaa valita sellainen valmiste jossa ei ole A-vitamiinia mukana, tosi monissa on).



Koitin soittaa neuvolaan eilen, mutta pääsin vaan kuuntelemaan hissimusaa tunniksi. Milloin teillä neuvolaan soittaneilla on ollut eka käynti? Mietin et olisko pitänyt soittaa jo aikaa sitten, kun nyt on menossa jo 7+1... (en oo uskaltanut soittaa liian aikasin kun 2 kertaa oon jo keskenmenon takia joutunu perumaan ajan)

Tällä hetkellä vk 9 ja nyt rupeaa taas ruokakin maistumaan. Viime viikko menikin kasviskeitoilla ja paahtoleivällä...rupes jo maistumaan puulta.

Aamut ja päivän jaksaa olla hyvin töissä, mutta sitten on kotona pakko ottaa tunnin-parin päiväunet että pysyy suurinpiirtein pystyssä iltaan asti. Se auttaa mulla ainakin pahaanoloon, joka tulee aina illalla.



Viikonloppuna käytiin vanhemmillani kylässä, ihme, jos ei äitini alkanut mitään ihmettelemään, kun ei jaksanu olla oma pirteä itsensä ja vissy-vettä meni muutama pullollinen. Selittelin jotain raskaasta työviikosta.....

Huomenna eka neuvola :) toivottavasti on kiva hoitaja, eikä mikään höslääjä. Nyt ei jaksais kuunnella luentoa siitä että kaikki kiva on kiellettyä.

Että hyvin jaksellaan :) kohta toivottavasti saa kertoa muillekkin, kun kaipaan keskustelu-apua raskautuneilta kavereiltani.

Tsemppiä kaikille !!

Mä oon suht hyvin jaksanut töissä. Itse asiassa tuntuu, että vapaapäivinä, kun on lupa löhöillä ja mahdollisuus "kärvistellä" pahassa olossa, se tulee tehtyä helpommin. Mä teen vuorotöitä (pääsääntöisesti 12,5h päiviä ja vastaavasti enemmän vapaita). Iltapäivästä alkaa kyllä vähän väsyttämään, mutta toistaseks on menny. Mun työmatkat yhdellä bussilla kestää n. 25min/suunta, ne on ihan hirveitä kärsimyksiä, tekis mieli hypätä aina kesken matkaa bussista pois. Mitään himoja ei ole vielä tullut, mutta tietyllä tavalla koko ajan on nälkä.



Missä vaiheessa olette ajatelleet kertoa tutuille/töissä?



Mä olen jo kertonut läheisimmille ihmisille, jotka sitten voivat olla tukena, jos jotain sattuukin. Lisäks, koska "Hupsis" oli niin iso yllätys, olen tarvinnut apua asian puimiseen, kun ei ole sitä "luotettavaa ja tukena" olevaa kumppania samalla tavalla vierellä, kuin jos olisi vauvan tuloa pidemmässä parisuhteessa suunnitellut. On myös ollut tosi ihanaa, kun kaikki, joille oon kertonut, ovat olleet tosi kannustavia ja aidosti ilosia tulevasta vauvasta. En sitten tiedä, onko seläntakana ihmettelyä ja negatiivisia kommentteja...



Lisäksi kerroin lähimmälle esimiehelle jo töissä, kun lomia piti suunnitella. Kun nyt on suunnitelmissa pitää viikko toukokuussa, mutta jos mammaloma ei alakaan, pitäisin sitten mielummin sen viikon elokuun lopulla/syyskuussa. Lisäks kesälle on vielä kolme viikkoa juhannuksesta lähtien. Hän suhtautui asiaan positiivisesti ja kertoi, että heti kun musta siltä tuntuu, etten yövuoroja pysty tekemään, niin sitten ei tarvitse niitä tehdä. Lisäksi lupasi, että voin toivoa 8h vuoroja, jos tuntuu, etten pitkiä päiviä jaksa.



Millasia uä ja neuvola kokemuksia teillä on ollu? Mulla on eka neuvola vasta parin viikon päästä..



terkuin -Hupsis- rv 7+1

Muille kertominen. Meillä pyritään pitämään asia niin kauan omana tietona kuin mahdollista. Vanhemmillemme olemme päättäneet kertoa NP-ultran jälkeen ja muut saavat kuulla sitten kun rupee kunnolla näkymään. 5v. isoveljelle kerrotaan sitten kun se hoksaa itse ihmetellä, kun maha on kasvanut.

Varhausultra olis tällä viikolla, eikä se oikeastaan edes jännitä. Varmaan jännitys alkaa vasta tuntia ennen ajanvarausta.



Ensimmäinen neuvola on rv9+, joillain paikoilla viikkoa ennen tai jopa viikon jälkeen. Melkein menee sen mukaan onko kalenterissa tilaa.



Himoja ei täälläkään ole ollut. Enemmänkin vain pakoin omaista syömistä etomisen estämiseksi. Edellisessä raskaudessa teki näillä viikoilla mieli ihan hirveästi piimää ja anjovisruisleipää sekä perunoita erimuodossa.



rv 8

-Hupsis-: Miten tuleva isä suhtautui uutisiin? Raskaus on aina elämää muulistava ja nyt teidän pitäisi samalla tutustua toisiinne. En yhtään ihmettele, että kaipaat paljon tukea muiltakin kuin lapsen isältä. Muutama vuosi takaperin ystäväni oli samassa tilanteessa kuin sinä. Nyt heillä on kaksi lasta ja häitä suunnitellaan :)



Mulle iski nyt jotenkin järjetön tunne, ettei kaikki olekaan hyvin. Vuoto ei edelleenkään runsasta, mutta muutama hyytymä tuli tänään :( En vaan malttaisi huomiseen ajanvaraus aikaan asti. En usko saavani aikaa huomiselle, tylsää elää epävarmuudessa. En tiedä pitäiskö yrittää varata aika johonkin yksityiselle... Tuskin päivystykseenkään mua huolivat, ku ei mtn kipuja...



Mango

Täällä on nyt sitten alkaneet oireet vahvistumaan. Ei tee mieli kahvia, oksettaa vähän väliä, väsyttää, paleltaa ja mieli menee vuoristorataa. Olen ollut niin hermostunut, että hermostuneisuus välittyy jo tyttöönkin. :/ Täytyy yrittää vähän rauhoittua. Tein tänä aamuna testin varmistukseksi ja positiivinenhan se oli edelleen. Alkuraskaus kun on niin epävarmaa aikaa. :/



mango86: Todella kauheaa kun saa koko ajan pelätä, että onko kaikki hyvin. :/ Tuo vuoto ei kuitenkaan välttämättä ole mitään vakavaa, alkuraskaudessa vissiin aika yleistä. Varsinkaan kun sinulla ei ole edes kipuja. Toivottavasti kyytiläisellä on kaikki hyvin.



Onpa jännää kun meillä kaikilla on niin erilaiset elämäntilanteet johon vauva syntyy. Se on hauska lueskella juttuja toisten tilanteista. :)



Neuvola on perjantaina ja sieltä sitten toivottavasti pääsee sinne alkuraskauden ultraan että ne viikotkin valkenis.



Muille kertomisesta puhuttiin. Me ollaan kerrottu jo ihan lähimmille kun ei sitä hiljaa malta olla, mutta se on kiva sitten jos jotain sattuu niin saa kaikille selitellä, vaikka voihan sen ajatella niinkin että saa tukea monesta suunnasta.



Onko muilla muuten päätöksessä sama kun meillä että nyt olisi sitten viimeinen nyytti tulossa? Meille saa kaksi riittää ihan hyvin ja vieläpä perätysten kun tulevat niin saavat seuraa toisistaan. :) Jotenkin kuitenkin haikea olo kun on viimeinen raskaus, vaikka eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Täytyy vain nauttia tästä raskaudesta täysin rinnoin, sitten synnytyksen jälkeen ihan kirjaimellisesti täysin rinnoin. :D



Vaniliini

-Hupsis-: Miten tuleva isä suhtautui uutisiin? Raskaus on aina elämää muulistava ja nyt teidän pitäisi samalla tutustua toisiinne.

Tuleva isä on tähän mennessä suhtautunut uutiseen ihan positiivisesti (ei ainakaan vielä ole karkuun juossut). Kerroin hänelle samana päivänä, kun sain tietää, että olen raskaana ja aijon pitää vauvan. Sanoin, että hän sen sijaan saa päättää, että onko vauvan elämässä mukana vai ei, en häntä mihinkään velvoita, koska "pakolla" ei ketään isäksi lapsen elämään kuitenkaan saa. Sovittiin sitten, että tässä nyt rauhassa tutustutaan ja katsellaan, mihin elämä meitä kuljettaa. Kauheasti ei vielä vauvasta olla puhuttu, mitä nyt lähinnä mun pahoinvoinnista, neuvolasta jne. perusasioista, synnytyssairaalan valitsemisen mainitseminen sai jo vähän "älä pelottele mua", reaktiota aikaan. Tosin kyllä hän ultraääni kuvaa viikolta 6+4 ihaili :). Samalla kyllä epäili mun olevan aika vahtiva äiti lapsen ollessa murkkuikäinen, kun jo nyt halusin käydä kaksi kertaa ultrassa, ennen kuin uskoin masussa jotain kasvavan :D.

Sinänsä tää meidän tilanne on suhteellisen helppo, kun molemmat ollaan jo niin sanotusti ainakin aikuisia, ite oon -85 syntynyt ja hän mua muutaman vuoden vanhempi. Lisäksi tilanteeseen ei liity mitään entisiä suhteita, vaan molemmat vapaita ollaan.

Kiitos Mango kannustuksesta :). Samanlaisia tarinoita olen kuullut muiltakin. Lisäksi ajattelin, ettei tässä maailmassa varmaankaan kovinkaan moni ole oikeasti lapsen saamista katunut, mutta aborttia sitäkin enemmän. Lisäksi sain syksyllä tietää, että mulla on PCO ja silloin gynekologi epäili, että tuskin kovinkaan helposti tulen raskaaksi tulemaan... Toisin siinä sitten näytti käyvän.

Tsemppiä ja jaksamisia Mango sulle! Toivottavasti vuotelu pian rauhoittuisi!

ihme, että olen vielä hereillä..

-hupsis-: minusta on aivan äärimmäisen ihanaa, että teidän masu-asukkia odotetaan tervetulleena vaikka parisuhde on vielä alussa..meillä esikoinen aikanaan sai alkunsa vahingossa ja silloin päätin, että pidän vauvan vaikka sitten yksin (nyt en siis muista kuinka teidän kuvio meni) lopulta päätimme ottaa vastuun yhdessä ja muistan sen tunteen kun tyttö syntyi niin pohdin sitä, että miksi ihmeessä en ole tehnyt lasta aiemmin..ja silloin todella puhuimme kavereiden kesken, että oma lapsi on jotakin niin ihmeellistä, että sen tuloa ei voi varmaksi suunnitella mitenkään tyyliin vakityöpaikat ja isot omat asunnot..elämä kyllä menee uomallaan ja asioilla on tapana järjestyä..



meillä tässä kohtaa kyllä ajatus, että viimeinen nyytti tämä neljäs on..esikoisen kanssa sitä koko ajan hötkyili, että mitäs seuraavaksi opitaan, kaksi seuraavaa meni vähän siinä sivussa kun syntyivät vain 11kk ikäerolla ja esikoinenkin oli vasta neljä kun kolmas syntyi...jotenkin sitä on jäänyt kaipaamaan sitä, että saisi vielä yhden vauvattaa ihan ajan kanssa ja rauhassa, pysähtyen ihmettelemään ja olemaan kotona näiden muiden kanssa kun ovat vielä kuitenkin niin pieniä..



mangolle voimia!



nyt hyviä öitä!

hupsis: olitkin juuri edellisessä viestissä kertonut tilanteestanne..



onko muilla vielä esiintynyt käsittämätöntä "raskauspäätä"? eli tuntuu, että ajatuksissa pysyy vain yksi asia kerrallaan ja sekin hyvin lyhyen aikaa...

nimimerkillä jäi koiran kanssa iltalenkille lähtiessä avaimet kotiin, viime kerrasta onkin reilu 2 vuotta..



Kiitos sullekin uhmaikä tsemppauksesta :). Kyllä mä uskon, että kaikki menee lopulta hyvin, oli se lopputulos sitten mikä vaan.

Täälläkin seurataan suurella mielenkiinnolla Hupsiksen tilannetta. Erityisesti nyt kun raskaushormonit hyrrää niin mun mielestä on suorastaan liikuttavaa kuinka toivottuja, rakastettuja pienokaisia syntyy kaikenlaisiin tilanteisiin.



Mun yhdellä tutulla kävi niin, että se oli tullut yhdenyönjutusta raskaaksi, eikä ollut ensin aikonut kertoa miehelle ollenkaan. Mut sit sen synnytystukihenkilö kehotti sitä soittamaan synnäriltä kun lapsi oli jo syntynyt, ja mies tuli sitten katsomaan lastaan sinne synnärille. Ja siitä lähtikin sitten ihan hyvä parisuhde käyntiin. Eli tuohon verrattunahan sulla on Hupsis oikein historiaakin tän miehen kanssa. Ja ihanaa että mies on (ainakin jollain tasolla) "hengessä mukana".



Nythän kysymys kuuluu oikeastaan, että onko tuo mies sellainen, että itse haluat hänet elämääsi sekä lapsesi elämään? Se on varmaan tosi vaikea kysymys käsitellä kun vauva tuo aika paljon painostusta yhteen suuntaan.

Onko täällä muita ketkä pelkäävät jäävänsä yksin lasten kanssa? Vai olenko ainut pelkuri täällä. Raskaus on iloinen asia mutta pelkään lähinnä sitä että pian minulla on kaksi lasta, entä jos jään yksin kahden kanssa? Ei mun ja miehen tilanteessa ole edes oikeastaan tarvetta pelätä, naimisissa ollaan ja suhde on kaikinpuolin ihan hyvä. Silti jotenkin... esikoistakin odottaessa oli tuo pelko takaraivossa. Miten saisin ajatukset vähän valoisemmiksi? Olen miehellekin puhunut ja hän piti minua ihan höpsönä ja vakuutti että on vierelläni aina. Kuitenkin en saa asiaa mielestäni. :/

Sun viesti sai mut filosofiselle tuulelle...



Mä uskoisin että noi pelot on luonnollinen osa sitä, että sulla on se lasten suojeluvietti ja tunnet tarvitsevasi sitä tukiverkkoa siihen että saat hoidettua sen sun "biologisen tehtävän" eli pidettyä lapsista hyvää huolta. Eli jonkinlainen primitiivireaktio.



Itsellänikin on välillä ollut tuommoisia pelkoja. Ei nyt raskaana, mutta aina silloin kun olen tuntenut olevani erityisen haavoittuvainen, niin pelkään että mitä jos tukiverkko (pääasiassa mies) romahtaakin alta. Mun mielestä on tosi luonnollista että tuollaiset ajatukset pomppaa pintaan kun on kyse - ei pelkästään itsestä, vaan - muista vastuun ottamisesta.



Mun mielestä se kertoo vaan siitä, että otat vastuun lapsistasi tosi vakavasti, ja tiedostat että tarvitset tukiverkkoa siihen, että saat tuon vastuun kannettua.



Muista kuin itsestäähän ei tässä elämässä voi koskaan olla varma - ja oman itsenkin kanssa voi tulla ylläreitä esim. jaksamisen ja terveyden osalta. Siksi ei oo mitenkään kummallista, että näiden epävarmuustekijöiden miettiminen aiheuttaa tuommoista pelkoa.



Oikeasti uskon, että hyvin pitkälti miehen ja naisen välinen parisuhde on naisen käsissä. Me naiset ollaan (yleisesti ottaen) paljon herkempiä aistimaan tunnetiloja ja hyvin/pahoinvointia, ja sitä paitsi ollaan sosiaalisesti usein taitavampia kuin miehet. Meillä on kyky ja taito tehdä miehen elämä parisuhteessa joko oikein onnellliseksi tai sitten täydeksi helvetiksi. Jos tiedostamme sen, että se parisuhde on meille tärkeä, niin kyllä me osataan ja pystytään pitää siitä miehestä kiinni.



Kukas sen lentävän lauseen onkaan heittänyt että "Hyvä mies on vaikea löytää mutta helppo pitää."

Olipa onni, että tulin tänne taas lueskelemaan meidän kuulumisia, tulin oikein hyvälle tuulelle kun huomasin että en ole yksin. Tietty nuo vuoto-jutut nyt eivät kuulu tähän kivaan kategoriaan, mutta muuten kaikki pahoinvoinnit, mieliteot, hormonit, muut mietintää ja päänvaivaa aiheuttaneet asiat (uskaltaako jo iloita, koska kerrotaan ystäville/pomolle, ultrat/nlat, ystävät jne..) ovat mullakin ollet tässä juuri enimmäkseen tapetilla. On siis kiva lukea, kun muutkin kuin vain minä täällä itsekseni mietiskelen samaa ja nieleskelen möykkyä, minkä tämä pahoivointi on tuonut kurkkuuni...



Täällä on voitu etenkin viime viikonloppu aika huonosti, oksennusta ei ole vielä kertaakaan tullut enkä sairaslomaa töistä hakenut, mutta olo on ollut niin surkea että edes mitään ylimääräistä liikuntaa en ole kyennyt iltaisin harrastamaan. Kuopuksen kakkavaipan vaihto on ollut tarpeeksi "tuskainen" operaatio. Olen vain ollut ja miettinyt, että koska tämä vähän helpottaa... Olen yrittänyt siis syödä koko ajan ja vähän kerrallaan, enää en jaksa miettiä edes painoa, sillä en pysty syömään kovin paljon kerrallaan, mutta päivänmittaan sitä tietysti kertyy. Yritän syödä hedelmiä ym. ruisleipää, ne tuntuvat tehoavan.



Mutta joku kirjoittikin, että töissä oleminen on aika taiteilua. Sitä se totta vieköön on. Tänään juuri yksi työkaveri otti puheeksi äitiyslomat ja yhden toisen työkaverin lähestyvän mammaloman, se kun tulee pian. Minä siinä vieressä nyökyttelin ja tuumin että pian se tulee joo, mitenkäs ne hommat sitten hoidetaan? Samalla mietin, että olempas kaksinaamainen kun en kerro omaa olotilaani, mutta reilu viikko vielä niin on eka ultra takana, niin sitten voinki jo vähän työkavereita valaista...



Iltaisin olen ollut väsynyt, kuten muutkin, mutta sitä enemmän on vaivannut tajuton palelu! Ihan tärisen illat, kun olen saanut lapset nukkumaan (meillä on mies nyt reissuhommassa..). Lisäksi olen siivonnut innolla, sillä kaikki vähänki likainen on aivan kuvottavaa, kaikki hajut ällöttävät. Astiapesu- ja pyykkikoneet ovat pyörineet ja wc:t on pesty tarkkaan.



Muuten olen huomannut, että ulkoisesta olemuksesta tätä rv 8+ viikoilla menemistä ei vielä niin huomakaan, kuin aluksi epäilin. Ilmeisesti, valitettavasti, nuo kaksi edellistä ovat tehneet vatsan seudustani sen verran jo elastisen että mun tunikoita ja löysiä pitkiä paitoja ei enää edes ihmetellä. Eikä sitä niin pistetä merkille, että jos kahden lapsen äidin vatsan seutu vähän pullottaa.. :) ...eipä oo tehnyt vatsalihaksiaan.



Sellaista mietintää tänään täällä, olotila taas vähän helpottaa kun pari iltapäivän välipalaleipää takana ja kahvit viemärissä. ;)



t. K@hden+1 äippä jotain viikoilla 8+..

Kävin sitten tänään lääkärissä. Alkio on kasvanut hyvin ja sydän sykkii edelleen :). Eli mieli on nyt rauhoitettu. Jos jotain käy niin se kuuluu elämään. Nyt ei murehdita enää vuotoja. Piste.



Mulla on kauniisti jatkunut raskauspäästä, maitopääksi ja siitä nyt uudestaan raskauspääksi. Eli varsin tuttua on ettei kaikki aina muistu mieleen...



Mä komppaan Zoeytä noissa pelkoasioissa. Hyvin muotoiltu :) ja huipputarina!



Mies on reissun päällä tämän päivän ja tajusin, että mun pitää käyttää koira kaks kertaa tänään ulkona lapsen kanssa. Eikä ole edes herkkuja illaksi. Buu. Koko ajan vielä paleltaakin. Ompa suuuria murheita ;)



Mango

Olen itse aika avoimin mielin tässä parisuhteen kehittymisessä... En halua, että aletaan olemaan vakavasti yhdessä vain vauvan takia, koska siinä sitten voisi hyvin käydä niin, että muutaman vuoden päästä jompi kumpi/molemmat toteaa, että eihän näitä yhteisiä vuosia olisi ollut ilman vauvaa ja elämä on mennyt päin hel...... ... Ainakin tällä hetkellä kaikki vaikuttaa hyvältä ja tykkään miehestä paljon, samassa tilanteessa olisimme todennäköisesti, vaikka kyytiläistä ei masussa olisikaan. Toki paineita yhteen muuttoon voi tulla vielä, kunhan tämä raskaus muuttuu näkyvämmäksi/synnytys käy ajankohtaisemmaksi. Lisäksi ainakin mulle luo paineita se, ettei miehen vanhemmat vielä tiedä mun olemassa olosta, saatikaan sitten vauvasta. Mutta kaikki kuitenkin aikanaan. Oma äitini tietää tilanteen, mutta ei hänkään ole miestä vielä tavannut.



Olen itse syntynyt myös "suunnittelemattomana" vauvana, olen veljeäni 9 vuotta nuorempi. Silloin vanhempieni parisuhde oli jo todella huonolla tolalla, oli isän alkoholisimia ja perheväkivaltaa. Äitini sitten yritti väkisin pitää suhdetta yllä, vaikka hän oli eroa miettinyt jo ennen syntymääni, mutta tuli toisiin ajatuksiin, "ehkä kaikki muuttuu kuitenkin paremmaksi", kun ilmoitin tulostani. Erohan siitä onneksi tuli, kun olin 2-vuotias. Äiti jäi meidän lasten ja asuntolainan kanssa yksin. Siitä olen oppinut, että kyllä yksikin ihminen saa perhe-elämän onnistumaan, eikä rahakaan puissa kasva, mutta silti en ole koskaan joutunut kokemaan rakkauden puutetta ja olen saanut ne asiat, joita olen oikeasti tarvinnut. Vasta nyt aikuisiällä omien tulojen ja talouden myötä olen ymmärtänyt, kuinka tiukilla äitini on oikeasti elänyt.



Itse ainakin uskon, että tässä elämässä selviää mistä vaan. Usein ne pelot ovat suurempia, kun mitä todellisuus sitten osoittaa. Ihmisessä on niin valtava voima, mitä ei etukäteen voi kuvitellakaan, kun niitä voimia sitten tarvitsee, ne useimmiten sieltä kyllä löytyvät :).



Miten te "parisuhteelliset", varsinkin te, joilla on jo lapsia ennestään, pidätte parisuhteistanne huolta?