Uskotteko psyykeenne kestävän koko elämän?

No miksi mun psyyke maailman pahuuteen hajoaisi? Mun pitää ajatella itseäni ja siinäkin on ihan tarpeeksi hommaa. Olen 43 ja olen viimeaikoina miettinyt, että kestääköhän mun psyyke läpi elämän. En pidä itsestäni ja kun sain lapsia, siitä tuli ongelmia. Tajusinkin vasta aika äskettäin, että en pidä itsestäni. Ja se on isossa ristiriidassa ihmisen ihannekuvani kanssa. Pelkään, etten voi koskaan elää ns. hyvää elämää, vaikka ulkoisesti elämässäni ei olekaan mitään erityisempää vikaa. Mutta sisäisesti on :((  Olen jotenkin rikki. Kyllä mua välillä pelottaa, että lapseni kärsivät siitä liikaa, etten ole parempi äiti, tuskin edes hyvä. 

Ja rakkauden kokemisen vaikeus on myös välillä ahdistavaa. Mutta minkäs teet, pakko elää kun en kuollakaan halua. Mulle on oman maailmani rinnalla ihan sama, miten maapallo muualla voi. 

Mun mielenterveys meni jo teini-ikäisenä. :/ Toivon mukaan saisin siitä kuitenkin edes osan takaisin ennen kuolemaa.

Minusta tuntuu, että ap miettii asioita ihan liikaa. Maailmassa on kahdenlaisia ongelmia, joista ei tarvitse repiä stressiä: niitä joille ei voi mitään ja niitä joille voi tehdä jotain.

Minä ajattelen jotenkin niin että surut surraan sitten kun niitä tulee, ei etukäteen. Kuten ap totesitkin, että kaikille niitä ennemmin tai myöhemmin tulee. Turha siis etukäteen surra.

En tiedä, rajoilla ollaan. Olen ollut pitkäkestoisen parisuhde väkivallan uhri, hoidin sairasta isääni ja hän kuoli yllättäen. Pitänyt huolta lapsistani. Kaiken olen kestänyt pystypäin ja selvinnyt. Ja Nyt työstressi on laukaissut vakavan masennuksen enkä selviä ilman lääkkeitä ja terapiaa.

Mulle on annettu niin hyvät eväät elämään lapsuudenkodissa, että melko vankka usko on mielenterveyteni kestokykyyn. On toki ollut itsetunto-ongelmia ja syömishäiriötäkin, mutta niistä on päästy eteenpäin. Olen ollut murehtija, tai oikeammin v!ttuuntuja, mutta olen tietoisesti opetellut pois siitä, että hermoonnun ja ärsyynnyn kaikesta. Nykyään pyrin parhaani mukaan jättämään ärsyttävät asiat/ihmiset pois huomiopiiristäni tai jos on pakko huomioida, niin ihan vaan järkeilen ja hyväksyn ärtymiseni/pahan mieleni. En jää vellomaan enkä ainakaan ennalta jo hekumoi, että kohta taas raivostuttaa. Mun tapani siis reagoida ikäviin asioihin on ennemminkin raivo ja viha kuin tuska ja masennus. 

Ihan tieteellistä todistusaineistoahan siitä on vaikka kuinka paljon, että hetkessä elävät ovat onnellisempia ja sairastavat masennusta ym. vähemmän kuin ne, jotka murehtivat ja miettivät liikaa edeltäkäsin, ja vielä pessimistiseen sävyyn. Ymmärrän kyllä, että jos elämässä on ollut rankkoja kokemuksia, niin optimismi ja murehtimisen jättäminen on vaikeaa ja voi tuntua naiivilta, mutta siitä nyt vaan on näyttöä, että se kuitenkin kannattaa. Ja tarvittaessa uuden elämänasenteen opetteluun löytyy kyllä runsaasti sekä kirjallisuutta että ihan ammattihenkilöitä opastamaan. Ja nimenomaan näyttää vahvasti siltä, että kun osaa keskittyä hetkeen, hyväksyä asiat jne, niin selviää myös elämän luonnollisista höykytyksistä paremmin ja siten, että onnellisuuden ja hyvinvoinnin voi säilyttää, vaikka vastoinkäymisiä tulisikin. 

Itse koen eräänlaista "maailmantuskaa" tästä kaikesta mitä ympärillä ja koko maapalolla tapahtuu. Ihmisten typeryys, yksinkertaisuus ja kaikenlainen välinpitämättömyys, joka kohdistuu asioihin jotka vaikuttavat tulevaisuuteen kuten esimerkiksi luonnon ja ilmaston tuhoaminen.

Olen jotenkin kyllästynyt myös ihmisten pinnallisuuteen ja ahneuteen. Elän vain odottaen että tämä loppuu, siis oma elämäni. En sitä halua itse lopettaa, sillä ainut mitä rakastan on poikani, jolle en halua tuottaa tuskaa, mieluummin kärsin sitä itse.

Nukun, herään, toimittelen asioita, menen nukkumaan ja huomenna sama uudestaan. Seuraan omaa elämääni kuin ulkopuolisena kuten kaikkea muutakin. Kaipa tähän jokin lääkityskin löytyisi lääketehtaiden pohjattomasta valikoimasta, mutta eivät ne lääkkeet auta tähän olemisen tuskaan. Ei ole siihen sellaista lääkettä keksitty vaikka niin yrittävät todistella.

Kyllä uskon. Olen tähän ikään mennessä (35v) kokenut paljon: Äitini kuolema nuorena, avioero, vaikea parisuhde, oma vakava sairaus. Herkäksi kyllä olen tullut, mutta toisaalta vahva. Usko Jumalaan on auttanut vaikeiden aikojen yli.

Toki pahinta olisi jos lapsilleni sattuisi jotain, en osaa sanoa kuinka siitä selviäisin.

Jos tätä samaa vauhtia tulee paskaa niskaan niin epäilen kyllä vahvasti. Kokoajan paukkuu äärirajoilla.

Totta kai psyyke kestää koko elämän. Toisilla paremmin, toisilla huonommin. Älä turhia murehdi tai psyykesi huononee.

En todellakaan, se on jo paskana.

Mielenkiintoista lukea vastauksianne. Myönnän kyllä murehtivani asioita, joille en voi mitään. Uutisista luettavat kauheudet tuntuvat olevan lähellä, vaikka ne tapahtuisivatkin kaukana. Onhan se typerää esim. surkutella toisella puolella maailmaa tapahtuvia asioita, kun itsellä kuitenkin on kaikki juuri nyt mallillaan. Mutta jos sattuu vaikka luonnonkatastrofi tai jokin suuri väkivallanteko, en vain meinaa pystyä olemaan murehtimatta. Vaikka sekin kyllä onnistuu ainakin siihen asti, kunnes se tulee omalle kohdalle. En vain voi käsittää, miten joku onnistuu selviämään esim. lapsen kuolemasta. Kaikki kunnia vaan niille, jotka sen tekevät.

Joku mainitsikin siitä positiivisesta ajattelusta. Sitä voisi tosiaan alkaa harjoittelemaan. Parempihan se on iloita edes hetki, kuin surra surut etukäteen aloittaen kahteen kertaan. Itselleni vain on usein tullut vastoinkäymisiä juuri silloin, kun luottamus elämään on hiljalleen alkanut palautumaan, mutta eihän se aina niin mene. Ja samaa ''maailmantuskaa'' tunnen minäkin, mistä 8. puhuu. Ja joskus heikkoina hetkinä se vain meinaa päästä valloilleen. :) Löytyyhän elämästä kuitenkin niitä positiivisiakin asioita, ja sekin lohduttaa ettei ole ihan yksin näiden tuntemusten kanssa. Vaikka kuitenkin kurjaa lukea toisten kurjuudesta. :(

13. oli siis Ap.

Mietin joskus, että voisiko vielä tulla jokin niin paha tapahtuma, kun kaikenlaisesta on jo selvinnyt. Minusta kannattaa nauttia elämästä hyvinä päivinä koska sellaiset muistot muistuttaa elämän mielekkyydestä sitten pahoina päivinä, ei mitkään aiemmat murehtimiset.

Ikävistä asioista kannattaa murehtia juuri sen verran kun pystyy itse vaikuttamaan eikä yhtään enempää. Jos tuntuu kurjalta niin ajattelen vaikka jotain mielestäni hyvää ihmistä joka on onnistunut säilyttämään positiivisen mielen. Sellainen rauhoittaa.

Äitini sanoi joskus, että murehditaan vasta sitten, kun on murehtimisen aika. Olen itsekin sitä mieltä, että asioiden märehtiminen etukäteen vie vaan elämänilon ja terveyden. Elämä on tässä ja nyt.

Toistaiseksi on kestänyt, vaikka rajoilla on joskus käyty.

En usko. Olen ollut jo aika pitkään varma, että en tule elämään paljoa yli 30-vuotiaaksi.

Luin ensin, että uskotteko pyyhkeenne kestävän koko elämän.
Alkuperäiseen kysymykseen vastauksen on; uskon

No, nyt just en olis niin varma. Kun on taistellut kuukausia saadakseen muistisairaalle äidille hoitopaikan ja se lopulta luvataan järjestää, niin romahdin. En voi mennä katsomaan äitiä tai edes ajatella mitään aiheeseen liittyvää, kun tuntuu että suolet menee solmuun saman tien.

Että on ollut vaikea viikko, ja ihmettelen, meneekö tämä ohi vai onko mulla nyt sitten joku raivostunut paksusuoli lopun ikää tms. Pallomahaisuutta on ollut jo aiemminkin, muttei kipuja tai kramppaamista. Vai viiraako päässä niin pahasti, ettei pysy kroppa perässä? Joka päivä ajattelen tekeväni tänään jotain järkevää, ja teho on tippunut jonnekin kahteen prosenttiin.

Psyyken kestävyys - no, tällä hetkellä olen lähinnä huolissani siitä, että jos muistisairauden kehittyminen kestää sen parikymmentä vuotta tms, niin minulla on kiire tehdä haluamani hommat, ennen kuin se alkaa vaikuttaa omassakin päässä, jos on periytyvää. ELi huolestun enemmänkin kovalevyn kuin ohjelmiston kestävyydestä... Vaikka justiin nyt tilttaakin molemmat.

Mutta tuo murehtiminen, minulla se oli hormonaalista, pienen lapsen äitinä sitä kuuli ruohonkin kasvavan. Murehdin muulloinkin, mutta en lainkaan samassa mittakaavassa.

Ainahan sitä sanotaan, että se on häiriintynyttä ajattelua, että ennakkoon murehtiminen jotenkin helpottaisi kohtalon iskujen vastaanottamista. Voihan siinä silti jotain perääkin olla. Jonkun verran olisi ehkä hyvä kuivaharjoitella sellaisia asioita käsittelemään päässään, ettei sitten tilanne ole niin uusi, kun jotain sattuu. Ja sekin voi pitää paikkansa, että jos leijuu pilvissä ja tipahtaa maahan, niin sattuu kovemmin kuin jos matalalennosta rämähtää. Monelle varmaan on käynyt niin, että joskus on tullut jotain ikävää ilon hetkellä, ja siitä on säikähtänyt ja alkanut pelätä iloisuutta. 

Mutta jospa löytäisi jonkun välimuodon, jossa ymmärtäisi, että pikkuisen murehtimista ja sopivasti murehtimattomuutta on ehkä parempi kuin kumpikaan ääripää? Koska itsestäni ainakin tuntuu, että sitä murehtimista tosiaan pitää kansalaisvelvollisuutenaan, ja olo on oudosti kevyempi murehtiessa. Kai siihen voi vaikuttaa, ja opetella vähän naureksimaan omille kummallisuuksilleen. Meillä nyt vain on kaikenlaisia kummia nappuloita ja vipuja päässä, jotka ovat nitkahtaneet omituisiksi yhdistelmiksi ja laittavat ajattelemaan kummia. Ei sitä tarvitse niin vakavasti ottaa, ei se totuus sieltä löydy kuitenkaan vaikka miten päätään penkoisi.

Uskon kyllä. Paljon paskaa on tullut jo koettua: lapsuus päihde- ja mielenterveysongelmaisessa perheessä, miehen itsemurha, vaikea masennus.. Kaikesta on selvitty, nyt vähän päälle kolmekymppisenä alkaa jo näyttää valoisammalta. Uskallan väittää, että ei tuu vastaan enää mitään sellasta mitä ei pää kestäisi.