Lue keskustelun säännöt.
Uskotteko psyykeenne kestävän koko elämän?
18.07.2015 |
Elämä on arvaamatonta ja se sisältää paljon kärsimystä. Mietin usein elämisen kammottavia puolia. Vaikka yrittäisin olla miettimättä, nämä asiat saattavat silti hiipiä mieleeni. Näillä asioilla tarkoitan lähinnä sairauksia, kuolemaa ja ihmisten pahuutta. Kaikki nämä asiat ovat faktaa ja totta joka hetki jossakin päin maailmaa, enkä ymmärrä, kuinka moni näkyy pystyvän ns. sivuuttamaan ne. Olisihan se kenties fiksuinta vain olla miettimättä ja elää parhaansa mukaan, mutta mielestäni myös jotenkin typerää ja utopistista. Miten ihmeessä elämässä voi tulla toimeen menettämättä mielenterveyttään? Uskotteko omanne kestävän?
Ymmärrän hetkessä eläminen-ajatuksen voiman. Niin kai olisi parasta elää, murehtimatta tulevasta. Saisi eniten hyvää irti. Oma ajatteluni on kai vain muovautunut tämmöiseksi kurjien elämänkokemusten myötä. Mutta hetkessä elämisessä minua kammottaa se, että jos ei lainkaan murehdi tai ns. valmistaudu pettymyksiin ja negatiivisiin asioihin, eikö ne vain sitten iske kahta kovemmin, kun ne tulevat? Koska kaikillehan niitä tulee jossakin vaiheessa. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten te muut ajattelette.
Kommentit (22)
No mä olen usein miettinyt sitä että onko näin keski-iässä jo turvassa ettei vielä hullummaksi tulisi. Mt-ongelmainenhan olen, ja eläkkeelläkin sen vuoksi. Yritän ajatella että eiköhän mulla ole jo riittävästi ongelmia yhdelle ihmiselle, ettei tässä enää todennäköisyyksien valossa voisi enempää kilahtaa. Toivottavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille vastauksista! Etenkin 20. antoi paljon uutta ajateltavaa. :) Juurikin tuo, että iloisuutta on alkanut hieman pelkäämään, ja mielessä saattaa pyöriä välillä jo hieman tragikoomisia kuvia että ''entäs jos'', juuri silloin kun on iloinen.
Välillä tosin pistää ärsyttämään ihmiset, jotka tuntuvat vain leijailevan jossakin elämän ihanuudessa ja tuntuu, että heidän vastoinkäymiset ovat olleet helpoimmasta päästä. Itselläni on pari tämmöistä ystävää, ja huomaan ärsyyntyväni etenkin jos en koe heidän ollenkaan ymmärtävän minua ja laukovan sen seurauksena jotain typerää. En toivo heille mitään pahaa tai enemmän vastoinkäymisiä, ehkä olen vain hieman katkera siitä että kyllähän jotkut kuitenkin pääsevät elämässä helpommalla tai syntyvät jo valmiiksi parempiin olosuhteisiin. Minkäs sille silti mahtaa, elämä kun on pitkälle sattumaa, vaikkakin onneksi voi itsekin omaan elämäänsä vaikuttaa.
Täytynee kai alkaa selaileen vähän enemmän kirjallisuutta, josko kirjoista saisi apua oman mielen liikkeisiin. :) Ja voimia teille kaikille kirjottaneille jotka juuri nyt vastoinkäymistensä kanssa painii.