Huomaako kukaan jos on burnoutissa eikä itse tee mitään?

Kiinnostaisi tietää, onko missään työpaikoilla puututtu tilanteeseen sillä perusteella, että ihminen on alkanut näyttää rähjältä, vaikkei olisi itse mitään sanonut.

Eipä siihen taida kukaan ulkonäön perusteella puuttua. Sitten jos työsuoritus alkaa olla tosi huono, niin pomo voi puuttua. Mutta kannattaa kyllä ennen mennä itse työterveyshuollon puheille. 

t. eräs 8 vuotta sitten burnoutin kokenut

Ei kannata odottaa sitä, että joku toinen huomaa ja alkaa hoitaa tilannetta. Edes siinä tilanteessa, että itse aktiivisesti puhuu burn outistaan, ei kukaan muu voi tehdä asialle mitään, jos ei itse muuta omaa toimintaansa. Oma mieheni on ihan burn outissa, mutta vaikka kuinka voin rohkaista vähentämään työntekoa ja keksiä meille muuta yhteistä tekemistä, en voi takavarikoida hänen tietokonettaan tai siepata kännykkää aikuisen ihmisen kädestä. (Toki tällainen yrittäjän burn out on vähän eri lajia kuin ylikuormitetun työntekijän burn out.)

Mene pikimmiten työterveyshuoltoon ja hae apua.

Mulle hiipi burnout tammikuussa. Olin ihan loppu. Kotona raskasta ja töissä kaatui työt nskaan. En jaksanut siivota kotona, en jaksanut välittää ulkonäöstä, itkeskelin, söin lohturuokaa, lihoin, työt hoidin varmaan ihan ok. Sain sydänoireita, ahdisti. Sitten menin työterveyteen ja purskahdin itkuun. Sain saikkua ja lepäsin kotona. Välillä mietin autokolariakin minkä ajaisin. Onneksi tajusin aina että se ei olisi ratkaisu. Nukkuminen, oma aika, liikunta saivat minut taas ihmisten ilmoille. En tiedä oliko kyseessä burnaout vai mikä mutta olin ihan poikki. Kukaan työkaveri ei tajunnut mitään ja läheiset eivät uskoneet kun sanoin olevani loppu. Osaan varmaan esittää pirteää...

[quote author="Vierailija" time="08.06.2015 klo 00:01"]

Mulle hiipi burnout tammikuussa. Olin ihan loppu. Kotona raskasta ja töissä kaatui työt nskaan. En jaksanut siivota kotona, en jaksanut välittää ulkonäöstä, itkeskelin, söin lohturuokaa, lihoin, työt hoidin varmaan ihan ok. Sain sydänoireita, ahdisti. Sitten menin työterveyteen ja purskahdin itkuun. Sain saikkua ja lepäsin kotona. Välillä mietin autokolariakin minkä ajaisin. Onneksi tajusin aina että se ei olisi ratkaisu. Nukkuminen, oma aika, liikunta saivat minut taas ihmisten ilmoille. En tiedä oliko kyseessä burnaout vai mikä mutta olin ihan poikki. Kukaan työkaveri ei tajunnut mitään ja läheiset eivät uskoneet kun sanoin olevani loppu. Osaan varmaan esittää pirteää...

[/quote]

Tuollaista se usein on. Minulla burnout ilmeni niin, että töissä, vaikka yritin kuinka pakottaa itseäni tekemään töitä, niin en vaan enää pystynyt. Tuli vaan itku kun yritin pakottaa itseäni, ja sitten kauhea häpeä siitä että olen osaamaton ja laiska, ja varastan työnantajalta kun nostan palkkaa vaikken tee töitä. Aloin tosiaan uskoa, että olen liian tyhmä osaamaan työtäni, koska ihan tosissani mielestäni yritin vaan en enää pystynyt. Vähitellen myös muistot menneestä vääristyivät niin, että minusta alkoi tuntua että olin saanut koko akateemisen alan tutkintonikin huijaamalla ja loisimalla, ja että en ollut oikeastaan koskaan ennenkään saanut mitään aikaiseksi töissä vaan jotenkin onnella selvinnyt. 

Menin työterveyslääkärille niin pahassa tilanteessa, että kun sinne menin, en pystynyt enää edes kertomaan mikä on hätänä, vaan itku vaan tuli eikä se loppunut millään. Lääkäri kirjoitti viikon saikkua ja sen loppupuolelle käynnin psykiatrille. Psykiatri vakuutti minulle että minun ei pidä uskoa ajatuksiani osaamattomuudestani ja tyhmyydestäni ,koska ne ovat uupumuksen vääristämiä. Hän oli sitä mieltä, että minulla ei ole masennusta joka vaatisi lääkityksen vaan klassinen työuupumus. Sain pitkän sairasloman jonka aikana oli käyntejä psykiatrin kanssa juttelemassa. Loman syyksi kirjoitettiin "sopeutumishäiriö", koska burnout-diagnoosista ei nykysiin enää saa palkallista sairaslomaa. 

Minulle 4 kk sairasloma teki todella hyvää. sinä aikana pohdin uusiksi suhteeni työhön ja siihen mitä minulta odotetaan. Tajusin, että ei pomo tai työnantaja, vaan oma perfektionismini, oli ajanut minut jamaan jossa olin. Päätin että jatkossa en enää vaadi itseltäni liikoja ja opettelen myös sanomaan EI. Olen nyt ollut 8 vuotta ihan samassa työssä kuin ennenkin, mutta enää ei ole pienintäkään stressiä. Eikä työssä ole mikään muuttunut, vain minussa, oma asenteeni. 

t. 3