Oletko koskaan loukkaantunut siitä, että sinua ei ole pyydetty kummiksi? ev

poista ensimmäisiä tunnereaktioita. TIlanne on sama kuin pyytäisi parasta ystäväänsä kaasoksi ja hän ei seuraavana kesänä edes kutsuisi sinua 100 hengen häihinsä. Kyllä, jokaisella on vapaa valita, keitä juhliinsa kutsuu, mutta eikö sinulla heräisi hämmennys, mistä on kyse.

Kyse ei siis ole pohjimmiltaan kummiuden vaihtokaupasta, vaan siitä, että on arvioinut itsensä merkityksen toiselle ihmiselle täysin väärin. Se on psyykkisesti kivuliasta ja surullinen kolhu minäkuvalle. Siitäkin pääsee toki yli ja eteenpäin.

Kummallista, kuinka moni ajattelee kummiuden olevan vaihtokauppaa: jos minä pyydän sinua lapseni kummiksi, sinun täytyy pyytää minua omasi kummiksi.

ja monasti olen kyllä miettinyt, miksen kelpaa kummiksi. Mutta onneksi on noita omia lapsia.

Minusta ei kannata miettiä sitä, monennellako sijalla on kunkin ystävän sydämessä. Jos ei ole päässyt hänen kolmen lapsensa yhdeksään kummiksi, se ei missään nimessä automaattisesti tarkoita, että ei ole yhdeksän kärjessä.



Katsos kun perheessä on sellainenkin kummajainen kuin mies :) Meillä ainakin on mennty lasten kummin valitsemiset siten, että jokaisella on kaksi kummia sukulaisista (joko pariskunta tai tyttö- ja poikakummi) ja kaksi ystäväperheestä.



Sukulaiskummit olemme pyrkineet ottamaan vuorotellen molempien puolelta ja samoin ollaan kovasti pohdittu ystäväkummeja: ketkä ihmiset ovat niitä, jotka on MOLEMMILLE sen verran täkreitä, etät kummiksi pyydetään.



Minusta on aika harvinaista sellaiset perhesuhteet, jossa sekä miesten että naisten kesken synkkaa kympillä. Usein kun perhetutut on syntyneet toisen osapuolen tutustumisen kautta, eikä tosiaankaan automaattisesti myös miehillä synkkaa keskenään vain siksi, että naiset ovat toisensa sukulaissieluja.



Minulla on parikin oikeasti läheistä ihmistä, joiden kanssa puhumme ilot ja surut. Enkä ollenkaan varmaksi voi sanoa, että kumpikaan tulee ksokaan olemaan lastemme kummeja, sillä miehemme ovat sitten aivan eri planeetoilta: ovat toki hvyänpäiväntuttuja ja kavereita, mutta ei mitään sen enempää.



Ja kuka oudoksuu tätä esteeksi, niin me kyllä pyydämme pariskuntina ystävätkin, joten siksikin mietimme tuota kummijuttua syvemmän kaavan kautta :) Molempien täytyy haluta samat ihmiset.



T: Seitsemän lapsen äiti ja 12 lapsen kummitäti

ja se kyllä hiukan kismittää. Tosin tiedän että kirkkoon kuulumattomuutemme hiukan rajoittaa.



Omilla lapsillani (3kpl) "hyvinä haltijoina" ovat yksi ystäväparimme, siskoni ja mieheni sisko.



Toivon että vielä joskus saamme kummilapsen!

Tämän olen kestänyt kyllä, mutta olin jotenkin lievästi pettynyt, kun en kelvannut veljeni lapsen kummiksi (olemme todella läheisiä ja ajattelivat kai, että olen jo täti). En edes ajatellut kummiuden olevan itselleni niin tärkeää, kunnes veljeni esikoinen syntyi ja huomasin vatvovani kummiksi kelpaamattomuutta mielessäni!



Minulla on kuitenkin yksi kummilapsi: Olen mieheni lapsuuden ystävän kolmannen lapsen kummi, mutta meinasi mennä maku siitäkin ilosta, kun tämän vaimo ilmoitti hyvänä vitsinä, että halusivat meidät mieheni kanssa kummiksi, koska olemme hyviä lastenhoitajia ja eräät toiset eivät olleet suostuneet. hehe.

perheeseen me jo olemme kummeja. Mä en jotenkin ole käsittänyt sitä lainkaan vaihtokaupaksi tai ystävyyden määrän mittariksi.



Ennemminkin koen sen erityisyyden minun ja kummilapseni perheen välillä katoavan, jos siihen tulee 'velvollisuus' pyytää kummilapsen vanhempia kummiksi meille.

mieheni pyydettiin kummiksi veljensä lapselle, minua ei. Ollaan kumminkin tunnettu jo monta vuotta ja naimisissakin oltu.

ystävää on tosi outo ja jos ei oo yhtään kummilasta vaikka on jo kolmekymppinen niin ei kai ole kauhean pidetty ihminen! Sääli.

koska olen ateisti ja en kuulu kirkkoon. Mieheni puolesta olen ollut hieman harmissani kun hänen sisaruksensa eivät olet häntä pyytäneet.. nähtävästi minun takiani, vaikka tietävät kyllä etten kuulu kirkkoon, enkä änkeäisi kummiksi ja mieheni siis kuuluu...

lapsen isä pyysi minua kummiksi, silloinen mieheni oli hänen paras kaverinsa, joten sinällään itseoikeuteetu siihen. Samoin he ovat kummeja meidän nuorimmaiselle.

Vartavasten liityin kirkkoon. Sitten ristiäistilaisuudessa kävi ilmi, että lapsen äiti ei ollenkaan pitänyt ajatuksesta, eikä minua ollut ilmoitettu kummiksi.

Oli vähän nolo tilanne, mutta jäin kuitenkin isän pyynnöstä siunaamaan lasta kummina.



Parin vuoden kuluttua erottuamme miehen kanssa, minua ei ole koskaan kutsuttu kummityttöni synttäreille, eikä lähettämiäni onnitteluja ja lahjoja ole mitenkään noteerattu. Ex-mieheni ei ymmärtääkseni mitenkään piittaa kumminaolosta tällekään, kuten ei muillekaan kuutdelle tai seitsemälle kummilapselleen.



Ihmettelen, miten hänet on niin monille pyydetty kummiksi.



Mitkä muuten ovat ominaisuuksia, joiden perusteella jonkun ihmisen valitsette kummiksi, jos sukulaisuutta ei lasketa?

kenellä ehkä olisi aikaa ja kiinnostusta ottaa yksi pieni ihminen osaksi elämäänsä. Emme todellakaan pyydä ihmisiä kummeiksi sen perusteelle kuinka hyviä ystäviä olemme. Meillä on monta lasta, ja emme todellakaan ole laittaneet ystäviämme tärkeysjärjestykseen ja "kummijonoon".

Mitkä muuten ovat ominaisuuksia, joiden perusteella jonkun ihmisen valitsette kummiksi, jos sukulaisuutta ei lasketa?

...mutta siitä kylläkin, ettei kutsuttu ristiäisiin. Tuntui tosi oudolta, kun olemme kuitenkin tunteneet lapsesta saakka. Olisin halunnut olla jakamassa sen hetken, kun hänen esikoisensa kastettiin.

uudestaan. Ultrakuvan sain nähdä ja olin tukena sairaalassa. Muilla ystävilläni ei ole lapsia tai lapset on jo hankittu ennen ystävyyttämme. Ikää 39. Kenties vielä joskus, jos pikkuveli & emäntä päättävät lisääntyä...

Olisin odottanut, että lapsuudenystäväni olisi pyytänyt minua kummiksi jollekulle kolmesta lapsestaan, vaikka asummekin monen sadan kilometrin päässä toisistamme. Samainen ystävä oli aiemmin tokaissut häntä kolmannelle lapselle kummiksi pyytäessäni jotain tyyliin, että hän ajattelikin, että on hänen vuoronsa. Tuosta tokaisusta loukkaannuin kyllä pahemmin kuin kummiksi pyytämättömyydestä, olihan lapsuudenystäväni ensimmäinen ystäväni, joka pääsi kummiksi. Muilla lapsilla kaikki kummit on sukulaisia.

..mutta sitten viimein pääsin toisen sisareni lapsen kummiksi, niin toinen "pyyntö" toiselta siskoltani tuli melkein heti perään ja en olisi halunnut. Siskoni suorastaan pakotti minut lapsensa kummiksi. ja kun ketään muutakaan ei kuulemma enää olisi ollut mielessä.. tämä oli heidän 3.s ja kaikki kummit jo käytetty.. (heidän esikoisensa kummiksi silloin aikanaan toivoin pääseväni) Toisesta lapsesta olin varma, et minua kysytään, kun olin mukana synnytyksessäkin. Mutta ei, sitten vasta viimeiselle, kun olin jo toisen lapsen kummi.



Nyt odotan itse toista lasta ja olen miettinyt, kenet voisin pyytää, että hän voi halutessaan myös kohteliaasti kieltäytyä.. ja toisaalta siskojani en kummeiksi halua.

Minulla on kaksi läheistä ystävää, joiden kanssa pidetään yhteyttä lähes päivittäin. Ei välttämättä edes nähdä vuosiin kun tälläkin hetkellä toinen heistä asuu eri maanosasssa.



Emme ole ristiin kenenkään lapsen kummeja. Meille on ollut jotenkin tärkeää se, että meidän ystävyys ei ole sidottu noihin kummilapsiin, ts meidän yhteydenpito liittyy vaan siihen keskinäiseen ystävyyteen. Monestihan käy niin, että kummien kanssa välit viilenevät jossain vaiheessa ja kaikki yhteydenpito liittyy vaan siihen lapseen: jouluun ja synttäreihin ja muistamiseen. Meillä ei ole keskenämme tuollaista "taakkaa" (jos nyt noin ilkeästi saan sanoa).



Joskus ne kaikken parhaimmat ystävät jätetään ihan tietoisesti kummivalintojen ulkopuolelle.

En pidä itseäni mitenkään ei-pidettynä, mutta monista syistä johtuen en helposti lähesty ihmisten kanssa. Ja jostain syystä sisareni ovat halunneet lapseilleen kummeiksi ystäviään.



6 eli epäonnistunut kummilapseton ja yli 3-kymppinen :-(

kummiksi vaan vain mieheni (olemme naimisissa ja odotin tuolloin lastamme). Se vähän ihmetytti...

Hän on minusta ollut aina poikkeuksellisen äänekäs korostamaan ystävyyttämme, siis joka yhteydessä tulee se "paras ystävä" jne vaikka itse en koe hänen olevan paras ystäväni. Olemme nykyään kovin kaukana ajatusmaailmoiltamme.



Hän oli lapsen synnyttyä kovin kiinnostunut hänen asioistaan mutta kiinnostus laimeni samantien kun lapsi oli nimensä saanut. Hän ei edes pidä lapsista ja on antanut aikoinaan kovaa kritiikkiä lähipiirin ipanoista, joten minusta hän ei missään muodossa ollut sellainen ihminen jonka olisin halunnut kummiksi. Nykyään olemme hyvin vähän tekemisissä, lapsi 2v.

Eräs pitkäaikainen ystäväni loukkaantui silmittömästi, kun en kutsunut häntä lapseni ristiäisiin. Minusta ja mieheni mielestä ristiäiset ovat intiimi tilaisuus (toisin kuin esim. häät), jonne kutsutaan vain ihan lähisuku sekä lapsen kummit. En siis todellakaan ollut kutsumassa ristiäisiin omia hyviä ystäviäni., eikä se ollut mikään arvio ystävyyssuhteen laadusta, vaan käsityksemme tämän perhejuhlan toteuttamisesta. Ristiäisissä tuoreet vanhemmat ovat vielä niin väsyneitä ja sekaisin (ainakin meillä), ettei mitään isoa porukkaa jaksa kestittää.



Itse en ole koskaan loukkaantunut kummikysymyksistä. Me olemme pyytäneet kummeiksi ystäviämme, emme siis lainkaan omia sisaruksiamme, koska he ovat erityisasemassa lasten elämässä muutenkin.



Teille loukkaantujille haluaisin vielä huomauttaa sellaisestakin, että loppujen lopuksi kummius on kiinteästi kristinuskoon liittyvä asia. Meillä ainakin kristittyinä oli tärkeä kriteeri kummien kohdalla se, että he ovat kristittyjä ihmisiä jotka aidosti myös tukevat lastemme kristillistä kasvatusta ja rukoilevat heidän puolestaan. Nämä kriteerit karsivat heti pois useita hyviä ystäviäni.