Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten HYVÄKSYÄ OIKEASTI, että poika on huono liikunnassa :(
21.05.2009 |
Minulla kaksi poikaa, joista toinen on suhteellisen hyvä kaikessa mihin ryhtyy. Ei mitenkään lahjakas mutta sen verran hyvä, että pärjää koulussa lajissa kuin lajissa. Toinen poika on aivan onneton :( Eikä se johdu harjoituksen puutteesta, on vain motorisesti kömpelö. Ei ole oikein missään muussakaan asiassa niin hyvä, että voisi sillä kompensoida liikunnallisuuden puutetta. Poika kärsii siitä itsekin mutta ei varmasti niin paljon kuin minä. Minun on todella vaikea hyväksyä, että hän ei pärjää ikätovereilleen missään. Aina viimeisenä joka juoksussa, aina menettää pallon futiksessa, koskaan ei saa koria jne.
Minua risoo todella paljon oma suhtautuminen mutta en ole sitä vielä ainakaan saanut muutettua. Kun poika yrittää parhaansa mutta ei onnistu kovin hyvin, niin minä näen punaista. Ikään kuin vihastun pojalle. Luulen, että ei yritä tarpeeksi, on laiska...HUOH :(
Muita, jotka kärsivät samoista ongelmista? Minun poikani on vasta ekaluokkalainen mutta jo yksi hyvä kaverisuhde on jäänyt, kun poika ei samalla lailla pysty eikä halua osallistua pelaamiseen ja muuhun tuollaiseen. Yksikään poika ei hänen luokallaan ole samanlainen vaan kaikki ovat liikunnallisia. Pelkään niin, että poikani kärsii vielä enemmän, kun isommaksi kasvaa. Ja se pelko purkautuu minussa vihan tunteena. Ja se ei tietenkään auta poikaa ollenkaan :( Mitä pitäisi tehdä?
Kommentit (76)
Minun omalla kohdallani kävi sitten näin: Olin tosi huono kaikissa voimaa ja notkeutta vaativissa lajeissa ja joukkuepeleissä. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että pärjään juoksussa hyvin. Kun aloin vähän treenata ja voittaa luokan parhaita urheiljoita pikajuoksussa, minut jätettiin urheiluseuran ulkopuolelle. Ainakin itse epäilen syyksi. Treeneistä ja kisoista ei kerrottu. Lukiossakin vielä kävi niin, että kun juoksin satasen nopeimpaan aikaan koko luokalta, opettaja arveli ajanotossa käyneen virheen. Minun erässäni ei ollut niitä parhaita urhelijoita. Mutta pakko open oli se uskoa, kun sama toistu uudelleenkin. Mutta itsetuntoni tuosta kasvoi, kun hyvien urheiljoiden tunnon päälle kävi, että heikko oli jossain heitä parempi. Ehkä pojallesikin voisi löytyä joku laji yksilöurheilusta, kannattaa kokeilla niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.06.2013 klo 18:54"]
Nostan, kun itsellä on samanlainen tilanne. Lapset ovat poikia eivätkä oikein pärjää liikunnassa. Minulle kelpaavat toki oikein hyvin noinkin, mutta sydäntä särkee usein kun näkee kuinka ulkopuoliseksi he jäävät poikien porukasta :(
[/quote]
No, toivotaan, että niillä olisi ainakin hyvä värisilmä, niin etteivät jää isompanakin tulevan kaveriporukkansa ulkopuolelle :-).
Kannustettava omaehtoiseen liikuntaan, ei urheiluun. Ja nimenomaan yksilölajeihin suuntautuminen; futis, lätkä, sähly ym. on niitä lajeja, joissa pitää olla asialla heti viisivuotiaasta ja myöhemmin aloittaneet ei oikein pääse enää lajiin mukaan, kun perustaidot on vuosia jäljessä samanikäisiä ja yksilöerot näkyy niin selvästi. Toki poikkeuksia on: liikunnallisesti lahjakas, innokas, riittävän vahvaluonteinen voi pärjätä joukkuelajeissa myöhemminkin, vaatii vaan sitten lisäharjoittelua ja yksin treenamistakin.
ei sen tarvi olla urheilu..
Mä ajattelen lisäksi, että lapselle liikunta on tärkeää ja siitä pitää voida nauttia ilman suorituspaineita. Ei siis tarvitse olla hyvä voidakseen nauttia liikunnasta. Ja just niitä lapsia pitäisi kannustaa liikkumaan, jotka eivät luonnostaan ole siihen suuntautuneita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta valitettavasti poikien maailma koulussakin on kovin fyysinen ja liikuntaan painottunut. Poikani saa miltei joka välitunti tai liikuntatunti itsetuntoon kolauksia :( Ja minua harmittaa, että en osaa suhtautua siihen oikein ja tukea riittävästi. Vaan enemmänkin painostan vain harjoittelemaan jotain taitoa vaikka näen itsekin, että siitä ei ole pahemmin hyötyä...
urheilu on sulle itsellesi ilmeisesti aika tärkeä asia? Harrastat verenmaku suussa, samoin miehesi? Katsotte lätkät ja yleisurheilut telkasta aina?
Koita hyväksyä että lapsesi ei ole sinä, miehesi tai veljensä. Hän on hän itse. Moni ihminen on keskinkertainen tai heikkokin useassa asiassa. Ei kaikista tule Selänteitä tai Einsteineja. Eikä tarvitse tulla. Sulle olisi nyt tosi kova itsetutkiskelu paikallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä minua harmita itseni puolesta vaan pojan puolesta, koska tiedän, että saa vielä monta kertaa kuulla olevansa huono. Lapset osaavat olla julmia :( Ja minun tunteeni ovat julmat myös, kun en osaa suhtautua tähän oikein.
ap
Yritä päästä siitä.
Meillä yksi poika on samanlainen kuin omasi, mutta ei se haittaa, koska en itsekään ole liikunnallinen. Muuten poika on kyllä ihan taitava.
Ajattele vaikka niin, että tämä lapsi on seuranasi enemmän, koska kaverit urheiluineen eivät vie mukanaan niin, ettei häntä juuri näkyisi kuin syömässä ja nukkumassa. Varmasti löydätte joitain yhteisiä asioita, joista molemmat nauttivat. Itse menen aina välillä oman kömpelömmän poikani huoneeseen kun hän pelaa tai tekee jotakin muuta, istun tai makaan, ja odotan, mitä tuleman pitää. On kiinnostavaa tietää, mitä hänen päässään liikkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliko liikunta se missä itse olit koulussa hyvä?
Sen sijaan arvostan älykkyyttä, matemaattisuutta, tekniikan tuntemusta ja musiikaalisuutta. Toki muutakin, mutta nämä tulevat ensin mieleen.
Minusta liikunta on elämässä välttämättömyys, jotta voi elää terveessä ruumissa. Mutta ihmisiä, jotka ihalevat urheilijoita ja urheilusuorituksia, pidän hiukan yksinkertaisina...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olet tunnistanut tunteesi, ala pikkuhiljaa hyväksyä tosiasia.
Tarkkaile ihmisiä, jotka eivät ole pärjänneet liikunnallisesti ja huomaa, mitkä seikat ovat edistäneet heitä tässä elämässä.
Huomaat, että liikunnallisuus ei olekaan se ykkösjuttu. Huomaat, että itsevarmoja ja pidettyjä ihmisiä löytyy kaikissa tyypeissä, MUTTA huomaat myös että huonon itsetunnon omaavia löytyy myös ja alat miettiä onko vika kenties ollut omien vanhempien lyttäämisessä..?
Ja yllätys, huomaat, että pienenä köpelöistä voi tullakin murrosiässä yllättävän taitavia, kunhan vain annetaan mahdollisuus kehittyä rauhassa ja omaan tahtiin.
Päinvastoin.
Olen päässyt vain seuraamaan työnikin puolesta koululaispoikien elämää ja se on aika julma pojalle, joka on aina viimeinen ja hitain.
ap
urheilu on sulle itsellesi ilmeisesti aika tärkeä asia? Harrastat verenmaku suussa, samoin miehesi? Katsotte lätkät ja yleisurheilut telkasta aina?
Koita hyväksyä että lapsesi ei ole sinä, miehesi tai veljensä. Hän on hän itse. Moni ihminen on keskinkertainen tai heikkokin useassa asiassa. Ei kaikista tule Selänteitä tai Einsteineja. Eikä tarvitse tulla. Sulle olisi nyt tosi kova itsetutkiskelu paikallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun kaikkien ei tartte loistaa kaikessa, hyväksy lapsesi ja rohkaise häntä siinä missä hän onnistuu.
On siinä vanhempi, sä olet oikeasti just sellainen äiti joka lytistää lapsensa vähäisenkin itsetunnon. Mene itseesi ja rakasta lastasi
Jos käy 9 vuotta peruskoulua ja tuntee olevansa surkea asiassa, joka on aika arvostettu poikien maailmassa...kyllä se aika paljon vaikuttaa itsetuntoon.
Tiedän, että pitäisi ajatella, että jokainen on hyvä jossain mutta vielä ei poikani ole osoittautunut niin hyväksi missään, että se tuottaisi hänelle mielihyvää siinä määrin, että se kompensoisi epäliikunnallisuutta.
ap
Ajattele asiaa pidemmälle tulevaisuuteen. Onko sillä mitään väliä loppujen lopuksi peruskoulun jälkeen onko lapsi hyvä liikunnassa vai ei? Vastaus on: EI! En ole kenenkään aikuisen kuullut olevan onnellisempi sen takia, että on parempi juoksemaan kuin naapurinsa tms. Sinun pettymyksesi on tosin suuri riski pojan itsetunnolle. Älä missään nimessä näytä pettymystäsi. Tärkeää on,että lapsen itsetunto kehittyy vahvaksi. Hän tarvitsee onnistumisenkokemuksia ja kehuja. Koita löytää lapselle harrastuksia, joissa hän voi kokea onnistumisentunteita. Esim.partio, kuvataidekerho, puutyökerho tms.
Ajattele asiaa pidemmälle tulevaisuuteen. Onko sillä mitään väliä loppujen lopuksi peruskoulun jälkeen onko lapsi hyvä liikunnassa vai ei? Vastaus on: EI! En ole kenenkään aikuisen kuullut olevan onnellisempi sen takia, että on parempi juoksemaan kuin naapurinsa tms. Sinun pettymyksesi on tosin suuri riski pojan itsetunnolle. Älä missään nimessä näytä pettymystäsi. Tärkeää on,että lapsen itsetunto kehittyy vahvaksi. Hän tarvitsee onnistumisenkokemuksia ja kehuja. Koita löytää lapselle harrastuksia, joissa hän voi kokea onnistumisentunteita. Esim.partio, kuvataidekerho, puutyökerho tms.
Itseenihän tässä olen mennytkin :(
ap
Kun kaikkien ei tartte loistaa kaikessa, hyväksy lapsesi ja rohkaise häntä siinä missä hän onnistuu.
On siinä vanhempi, sä olet oikeasti just sellainen äiti joka lytistää lapsensa vähäisenkin itsetunnon. Mene itseesi ja rakasta lastasi
Sillä romahdutat hänen itsetuntoaan.
En kyllä ymmärrä miten et äitinä saa sanottua mitään positiivista vaikka poika ei urheilussa onnistukaan. Sanot vaan että kehotat harjoittelemaan lisää.
Jokaiselle löytyy varmaan se oma juttu, josta on kiinnostunut ja jossa on hyvä. Sen ei välttämättä tarvitse olla urheilu.
Tai sitten voitte etsiä seuran jossa pääasia ei ole kilpailuissa ja turnauksissa, vaan ihan vaan pelkästään liikunnan harrastamisessa ja liikkumisen ilossa.
Miten olisi joku itsepuolustuslaji? Aikidossa ei kuulemma kilpailla vaan siinä vaan seurataan omaa kehittymistä lajissa.
Oma ekaluokkalainen poikani on myös motorisesti hieman kömpelö ja lopetti jo jalkapallon kun koki ettei ole tarpeeksi ketterä siihen lajiin. Yritin kannustaa jne. mutten kyllä pakottanut jatkamaankaan kun poika puolentoista vuoden jälkeen ilmoitti haluavansa lopettaa. Nyt haluaisi kokeilla koripalloa.
On myös käynyt 2 uintikurssia ja on nyt jo aika hyvä uimaan (oli vikan kurssin paras). Nyt syksyllä uintiharrastus jatkuu kurssilla jossa treenataan eri uintityylejä.
Oli kiva kun koulussa menivät luokan kanssa uimaan ja poika pääsi suoraan isoon altaaseen ja koki että oli siinä uinnissa hyvä.
Koettakaa tekin löytää pojalle joku harrastus tai oma juttu jossa saa niitä onnistumisen kokemuksia. Ne vahvistavat itsetuntoa.
Ja kehukaa, kannustakaa ja kertokaa että jokainen on jossain asiassa hyvä. On se sitten jalkapallo, matematiikka tai mikä hyvänsä.
kohtalotoveri.
Paitsi minulla on kaksi liikunnallista poikaa ja yksi kömpelö.
Tämä kömpelö on muutoinkin ns. erityislapsi ja ihan oikeasti ei ole hyvä oikein missään. Kädentaidot todella huonot.
Lisäksi hän on erittäin omapäinen ja tekee huomattavan paljon tyhmyyksiä ajattelemattomuuttaan.
Kertokaa miten tällaisesta lapsesta etsiä hyviä asioita ja yrittää muuttaa omaa suhtautumistaan???!!
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="09.06.2013 klo 08:14"]
[quote author="Vierailija" time="08.06.2013 klo 18:54"]
Nostan, kun itsellä on samanlainen tilanne. Lapset ovat poikia eivätkä oikein pärjää liikunnassa. Minulle kelpaavat toki oikein hyvin noinkin, mutta sydäntä särkee usein kun näkee kuinka ulkopuoliseksi he jäävät poikien porukasta :(
[/quote]
Minkä ikäisiä lapsesi ovat?
Itselleni urheilu ei ole erityisen tärkeää, mutta samalla tavalla tiedostan sen olevan usein tärkeää poikien maailmassa. Eskarissa poikamme oli aika yksinäinen, ei päässyt poikien joukkoon. Ekalla sitten uskalsi etsiä kavereita tytöistä ja hänestä tulikin varsin suosittu kaveri. Pian hänen ja tyttöjen leikkeihin seurasi pari muutakin poikaa, jotka hekään eivät jaksaneet potkia palloa kaikkia välkkiä. Vapaa-ajalla poikamme oli suosittu kaveri myös poikapiireissä, koska jutteli mielellään tk-peleistä ja toki pelasikin (vaikka meillä tiukat rajat, mutta ostettiin konsoli ihan kavereiden metsästyksen takia). Tokalla sai jopa "kiva kaveri" -stipendin, koska oli kaveri sekä monien tyttöjen, että poikien kanssa.
Kolmannella se sähly- ja jalkapalloporukka selvästi väheni ja suurempi osa pojista alkoi näyttää muita kiinnostuksenkohteitaan. Musiikki yhdisti poikamme yhteen poikaan ja lautapelit ja kirjat/kirjoittaminen toiseen. Tytöt jäivät hitusen taka-alalle.
Tässä vaiheessa huahdin helpotuksesta. Liikunta onnistui ihan riittävän hyvin (kunto kohdallaan, vaikka palloa ei saisi kiinni vaikka käteen annettaisiin) mutta poika selvästikään halunnut kuulua urhilijoiden joukkoon vaan haki ja sai kaverinsa eri piireistä (kuten isänsä ja minäkin aikoinaan).
En sitten tiedä miten jatkossa menee. Nyt ainakin vaikuttaa hyvältä.
[/quote]
Kiitos viestistäsi, juuri tällaisia kokemuksia toivoinkin kuulevani. Kun katsoo ympärilleen, niin tuntuu että kaikki muut pojat pelaavat ja menevät kilpailuhenkisesti ja aggressiivisesti (siis sillai kilpailu-aggressiivisesti, ei väkivaltaisesti) mutta minun pojat on niin kilttejä että väistävät niitä. Pojat menevät nyt neloselle ja ekalle.
Isomman kohdella näkyy tuo kaveripiiristä ulos jääminen aika hyvin. Välkällä suurin osa luokan pojista potkii palloa eikä minun poikaa haluta mukaan. Tai kyllä hän pääsisi (kaikkien kanssa on pakko pelata), mutta kun saa aina kuulla olevansa "niin huono, ettei kukaan viitsi syöttää" niin jättäytyy sitten itse pois, Kavereiksi on sitten päätynyt vähän villimpiä ja huonommin käyttäytyviä poikia, mistä en ole niin iloinen :(
Pienemmän kohdalla asia surettaa nyt, koska poika aloitti jalkapallon ja on suunnattoman innoissaan siitä. Kävin tänään katsomassa harjoituspeliä ja niinhän se oli, että muut pelasivat ja minun poikani vihelteli kentän laidalla. Muut välttelivät syöttämästä hänelle, koska menettää pallon heti. Jotenkin pelkään hirveästi sitä hetkeä, kun hän tajuaa olevansa "se huonoin". En tiedä miten asia on minulle niin kipeä, en ollut itsekään koululiikassa tai etenkään joukkuepeleissä hyvä ja ne omat häpeän kokemukset tulee niin elävästi mieleen :( Nykyisin liikun kyllä omaksi ilokseni aika paljon. Jotenkin sitä vain toivoisi parasta lapsilleen, ja sitä ihailua mikä taitavien urheilijoiden ympärillä on.
T; tuo aiempi