Miten HYVÄKSYÄ OIKEASTI, että poika on huono liikunnassa :(

Mutta se on vähän sellaista teennäistä, hampaat irvessä kehumista. Tai ainakin silloin, kun ns. näen punaista.



Huoh, ei kai kukaan ymmärrä, mitä oiken tarkoitan. Eikö kukaan teistä ikään kuin suutahda lapselleen, kun/jos huomaa, että ei millään meinaa oppia jotain taitoa? Tuntuu, että on epäonnistunut itsekin, kun toinen ei vain millään opi. Kai mun täytyy mennä sitten jonnekin terapeutille ratkomaan tätä. Koska tiedostan itsekin käyttäytymiseni vaikutukset mutta en vain tiettyinä hetkinä pysty käyttäytymään toisin.



ap

minä ymmärrän. Itse olen erittäin lyhytpinnainen "opettaja."



t.Se erityislapsen äiti

poikasi ei tunne olevansa hyväksytty jos ei ole liikunnallinen. Ja sillä SINÄ aiheutat hänelle huonon itsetunnon. Että todellakin katso vaan peiliin.



Ja aika mustavalkoinen on näkemyksesi jos luulet että poikasi hyväksytään kaveripiireihin vain sen takia että on hyvä liikunnassa. SINÄ ajattelet niin.



Oletteko edes yrittäneet etsiä pojallenne muuta harrastusta kuin missä SINÄ haluaisit hänen menestyvän? Kirjoituksistasi päätellen en usko että olette.

Nimenomaan sinusta saa sen kuvan että jos lapsi ei ole hyvä jalkapallossa tai jääkiekossa niin sitten on täysi luuseri.

Aika kauhea äiti olet.

Itseäni ei ole koskaan mollattu tai latistettu vanhempien toimesta ja siksi hieman ihmettelen omaa suhtautumistani. En mollaa mutta tekisi mieli :(

.. ja niillä osa-alueilla mistä tykkäsin, mistä innostuin, niihin ei minun kodissani kannustettu.



Olin kiinnostunut taidealoista. Lukeminen, kirjoittaminen, ainekirjoitus. Piirtäminen. Näistä tykkäsin, niistä innostuin. En usko että olin hyvä, mutta olisin halunnut oppia.

Samoin käsitöistä tykkäsin.



Ajattelu oli ikään kuin sellainen, ettei näistä voi itselleen ammattia kuitenkaan hankkia.



Ehkä vanhempani olivat vähän yksinkertaisia, tai tietämättömiä, sillä vasta aikuisena tajusin, että olisihan niistä saanut ammatin itselleen.



Esim. olisin halunnut mennä ammattikouluun pukuompelija-linjalle. Äiti vastusti, koska ei nähnyt siinä mitään järkevää ammattimahdollisuutta. Mutta hei! Olisin voinut päästä vaikka oppeeraan puvustajaksi !!! Tai jatkaa opettajaksi !





Tai kun olin todella hyvä konekirjoituksessa. Siihen aikaan oli semmonen valinnaisaine. No, siihen aikaan oli myös ammattikunta nimeltä konekirjoittaja !! Olisin voinut hakeutua sellaiseen !



Meillä ei lukemista tai koulutusta arvostettu (Isä !) vaan työntekoa. Duunarin hommia.



Noniin.

Koska se, missä olin hyvä, ei ollut arvostettua, en ollut hyvä missään. Olin sitä mieltä etten ole hyvä missään.

Enkä sitten nähnyt vaivaakaan.

Menin riman alta.

En uskonut itseeni. Olihan minut jo valmiiksi poljettu ja mollattu mitättömäksi, koska en ollut vanhemmilleni mieleinen.



En kelvannut sellaisena kuin olin.



Ja tässä on sinunkin lapsellasi kyse.

Jos lakkaisit asettamasta vaatimuksia tai määreitä sille, millainen lapsen tulee olla.

Ja ennenkaikkea: ÄLÄ VERTAA !! vaan näe lapsi yksilönä ! Katso, mitä se lapsi on ! ja vahvista sitä, mikä on lapselle ominta.



Olenko minä tyhmä? En. Oikeasti olen keskitasoa älykkäämpi, mutta olen alisuoriutuja. En viitsi.



Harrastusten ei tarvitse johtaa mihinkään tulevaisuuden ammattiin tai olla pohjustuksena aikuisuuden ammatin valinnalle.



Harrastus on semmonen, missä tykkää, viihtyy, nauttii. Olkoon se vaikka pojalla balettitanssi.

Harrastuksen idea on, että lapsi onnistuu, ja sitä kautta saa itsevarmuutta, mikä taas heijastuu aivan kaikkeen muuhun, mitä lapsi tekee.



Teillä on aika kapeasti, jos vain urheilu on se, mikä on "älykästä" ja hyväksyttävää ja minkä kautta mitataan ihmisen arvo.

Ja kyseessä on kuitenkin aika pieni lapsi ja jo nyut olette onnistuneet polkemaan hänen itsetuntonsa!

Lapsesi on aivan varmasti hyvä jossain muussa, ehkä taideaineet, ehkä matemaattiset aineet, mutta urheilu ei ole hänen juttunsa ja jos hänet mitataan vain sen kautta, että menestyykö urheilussa, eikä hän täytä tätä mittaria - ei ole mikään ihme ettei hän pärjää muussaakaan. Hän kuvittelee, että on tyhmä, ettei opikaan, joten hän ei yritä.



Hän ei ole laiska. Hänet on vain lannistettu ja hänen itsetuntonsa poljettu.

kohtalotoveri.

Paitsi minulla on kaksi liikunnallista poikaa ja yksi kömpelö.

Tämä kömpelö on muutoinkin ns. erityislapsi ja ihan oikeasti ei ole hyvä oikein missään. Kädentaidot todella huonot.

Lisäksi hän on erittäin omapäinen ja tekee huomattavan paljon tyhmyyksiä ajattelemattomuuttaan.

Kertokaa miten tällaisesta lapsesta etsiä hyviä asioita ja yrittää muuttaa omaa suhtautumistaan???!!

et lapsestasi löydä mitään hyviä asioita vain sen takia ettei ole kädentaidoiltaan tai liikunnassa hyvä.

Ei tosiaan tarvitse sitten kaukaa etsiä mistä lapsen huono itsetunto on lähtöisin..

Ei ainakaan meidän tokaluokkalaisten kesken. Illat leikkivät milloin mitäkin, joku harrastaa korista ja jalkapalloa, mutta ei ne keskenään iltaisin liikuntaa harrasta. Miten jos vaikka arvostat sitä, että lapsi on voimakastahtoinen ja erilainen kun muu massa. Tärkempää kai on tykkääkä poikasi liikkua, jos tykkää niin kannustat ja kokeilette eri lajeja, jos ei niin ei tarvitsekaan. Ehkä asia herättää sinussa jotain mitä et hyväksy itsessäsi?



Tämä kömpelö on muutoinkin ns. erityislapsi ja ihan oikeasti ei ole hyvä oikein missään. Kädentaidot todella huonot.

Lisäksi hän on erittäin omapäinen ja tekee huomattavan paljon tyhmyyksiä ajattelemattomuuttaan.

Kertokaa miten tällaisesta lapsesta etsiä hyviä asioita ja yrittää muuttaa omaa suhtautumistaan???!!

[/quote]

Harrastusten ei tarvitse johtaa mihinkään tulevaisuuden ammattiin tai olla pohjustuksena aikuisuuden ammatin valinnalle.

Harrastus on semmonen, missä tykkää, viihtyy, nauttii. Olkoon se vaikka pojalla balettitanssi.

Harrastuksen idea on, että lapsi onnistuu, ja sitä kautta saa itsevarmuutta, mikä taas heijastuu aivan kaikkeen muuhun, mitä lapsi tekee.

Teillä on aika kapeasti, jos vain urheilu on se, mikä on "älykästä" ja hyväksyttävää ja minkä kautta mitataan ihmisen arvo.

Ja kyseessä on kuitenkin aika pieni lapsi ja jo nyut olette onnistuneet polkemaan hänen itsetuntonsa!

Lapsesi on aivan varmasti hyvä jossain muussa, ehkä taideaineet, ehkä matemaattiset aineet, mutta urheilu ei ole hänen juttunsa ja jos hänet mitataan vain sen kautta, että menestyykö urheilussa, eikä hän täytä tätä mittaria - ei ole mikään ihme ettei hän pärjää muussaakaan. Hän kuvittelee, että on tyhmä, ettei opikaan, joten hän ei yritä.

Hän ei ole laiska. Hänet on vain lannistettu ja hänen itsetuntonsa poljettu.

Kai minä sitten olen niin epäselvästi ilmaissut itseni. En kertaakaan ole väittänyt, että vain urheilu kelpaisi harrastuksesi tai lapsen arvo minun silmissäni jotenkin urheilusta nousisi. Vaan se, että poikien maailma on niin helvetin julma, että epäliikunnallisuus vie sinut kastin pohjimmaiseksi. Haluan, että poikani pystyy tuntemaan itsensä hyväksytyksi kavereiden silmissä ja kun selvästikään niin ei ole, tunnen vihaa, joka purkautuu väärin. Ja sitä yritänkin nyt itsessäni muuttaa. Poikaa rakastan täysillä sellaisena kuin on. Pelkään hänen puolestaan liikaakin ja siksi nämä reaktiot itsessäni.

ap

.. ja niillä osa-alueilla mistä tykkäsin, mistä innostuin, niihin ei minun kodissani kannustettu.

Olin kiinnostunut taidealoista. Lukeminen, kirjoittaminen, ainekirjoitus. Piirtäminen. Näistä tykkäsin, niistä innostuin. En usko että olin hyvä, mutta olisin halunnut oppia.

Samoin käsitöistä tykkäsin.

Ajattelu oli ikään kuin sellainen, ettei näistä voi itselleen ammattia kuitenkaan hankkia.

Ehkä vanhempani olivat vähän yksinkertaisia, tai tietämättömiä, sillä vasta aikuisena tajusin, että olisihan niistä saanut ammatin itselleen.

Esim. olisin halunnut mennä ammattikouluun pukuompelija-linjalle. Äiti vastusti, koska ei nähnyt siinä mitään järkevää ammattimahdollisuutta. Mutta hei! Olisin voinut päästä vaikka oppeeraan puvustajaksi !!! Tai jatkaa opettajaksi !

Tai kun olin todella hyvä konekirjoituksessa. Siihen aikaan oli semmonen valinnaisaine. No, siihen aikaan oli myös ammattikunta nimeltä konekirjoittaja !! Olisin voinut hakeutua sellaiseen !

Meillä ei lukemista tai koulutusta arvostettu (Isä !) vaan työntekoa. Duunarin hommia.

Noniin.

Koska se, missä olin hyvä, ei ollut arvostettua, en ollut hyvä missään. Olin sitä mieltä etten ole hyvä missään.

Enkä sitten nähnyt vaivaakaan.

Menin riman alta.

En uskonut itseeni. Olihan minut jo valmiiksi poljettu ja mollattu mitättömäksi, koska en ollut vanhemmilleni mieleinen.

En kelvannut sellaisena kuin olin.

Ja tässä on sinunkin lapsellasi kyse.

Jos lakkaisit asettamasta vaatimuksia tai määreitä sille, millainen lapsen tulee olla.

Ja ennenkaikkea: ÄLÄ VERTAA !! vaan näe lapsi yksilönä ! Katso, mitä se lapsi on ! ja vahvista sitä, mikä on lapselle ominta.

Olenko minä tyhmä? En. Oikeasti olen keskitasoa älykkäämpi, mutta olen alisuoriutuja. En viitsi.

Harrastusten ei tarvitse johtaa mihinkään tulevaisuuden ammattiin tai olla pohjustuksena aikuisuuden ammatin valinnalle.

Harrastus on semmonen, missä tykkää, viihtyy, nauttii. Olkoon se vaikka pojalla balettitanssi.

Harrastuksen idea on, että lapsi onnistuu, ja sitä kautta saa itsevarmuutta, mikä taas heijastuu aivan kaikkeen muuhun, mitä lapsi tekee.

Teillä on aika kapeasti, jos vain urheilu on se, mikä on "älykästä" ja hyväksyttävää ja minkä kautta mitataan ihmisen arvo.

Ja kyseessä on kuitenkin aika pieni lapsi ja jo nyut olette onnistuneet polkemaan hänen itsetuntonsa!

Lapsesi on aivan varmasti hyvä jossain muussa, ehkä taideaineet, ehkä matemaattiset aineet, mutta urheilu ei ole hänen juttunsa ja jos hänet mitataan vain sen kautta, että menestyykö urheilussa, eikä hän täytä tätä mittaria - ei ole mikään ihme ettei hän pärjää muussaakaan. Hän kuvittelee, että on tyhmä, ettei opikaan, joten hän ei yritä.

Hän ei ole laiska. Hänet on vain lannistettu ja hänen itsetuntonsa poljettu.

Minulla on kaksi poikaa, molemmat herkkiä, romanttisia, yksilölajien harrastajia.



Vanhempi pohti koululaisena sitä, että pitäisikö hänenkin olla samanlainen kuin muiden poikien, mennä ja pitää älämölöä, olla aggressivinen. Kannustin häntä olemaan oma itsensä.



Nuorempi poika ei ole vielä kouliässä. Häneltä puuttuu kilpailuvietti kokonaan ja lyö hanskat tiskiin samantien. Olen saanut hänet innostumaan ja osallistumaan muutamaan urheilukilpailuun, toisesta sai palkinnon kun kaikki palkiittiin ja toisessa tuli viimeiseksi, ei palkittu ketään, ja olen sanonut, että pääasia että osallistuu.

Viimeiseksi tullessaan ulvoi pettymyksestä, mutta sanoin, että jonkun on oltava viimeinen. Nyt se oli sinun kunniakas osa. vain yksi voittaa, ja joku on se viimeinen, mitä väliä, pääasia että osallistuit ja juoksit hienosti.



Tällä pojalla puuttuu rohkeus, mikä haittaa oppimista.

Yritän nyt ajatella, että oppii omaan tahtiinsa, sitten kun aika on kypsä. esim. uiminen ja ajaminen ilman apurattaita.



Tiedän, että poikien maailma kuten lasten maailma muutenkin on kova ja julma. Mutta minun tehtävä ei ole äitinä polkea lapsen itsetuntoa ja vaatia häneltä sellaista, mihin ei ole mielenkiintoa tai luontaista taipumusta.



Minun tehtävä äitinä on hyväksyä lapseni sellaisena kuin tämä on, rakastaa häntä ja vahvistaa niitä asioita, joissa hän on hyvä ja joista hän on kiinnostunut. vain sitä kautta hän saa itsentuntoa, rohekutta - olla se mitä on, eikä mikään laumasielu.

Harrastusten ei tarvitse johtaa mihinkään tulevaisuuden ammattiin tai olla pohjustuksena aikuisuuden ammatin valinnalle.

Harrastus on semmonen, missä tykkää, viihtyy, nauttii. Olkoon se vaikka pojalla balettitanssi.

Harrastuksen idea on, että lapsi onnistuu, ja sitä kautta saa itsevarmuutta, mikä taas heijastuu aivan kaikkeen muuhun, mitä lapsi tekee.

Teillä on aika kapeasti, jos vain urheilu on se, mikä on "älykästä" ja hyväksyttävää ja minkä kautta mitataan ihmisen arvo.

Ja kyseessä on kuitenkin aika pieni lapsi ja jo nyut olette onnistuneet polkemaan hänen itsetuntonsa!

Lapsesi on aivan varmasti hyvä jossain muussa, ehkä taideaineet, ehkä matemaattiset aineet, mutta urheilu ei ole hänen juttunsa ja jos hänet mitataan vain sen kautta, että menestyykö urheilussa, eikä hän täytä tätä mittaria - ei ole mikään ihme ettei hän pärjää muussaakaan. Hän kuvittelee, että on tyhmä, ettei opikaan, joten hän ei yritä.

Hän ei ole laiska. Hänet on vain lannistettu ja hänen itsetuntonsa poljettu.

Oman kokemukseni mukaan pisimmälle elämässä pääsevät ne ihmiset, joilla on kiinnostus ja intohimo johonkin asiaan, ja tekevät töitä sen eteen. Pelkkä lahjakkuus ei todellakaan riitä.



Itse olin aikoinaan hyvä kaikessa (ns. kympin tyttö, myös liikunnassa), mutta silti olin pitkälti ns. ulkoaohjautuva. Valitsin siis opiskelualan vanhempien suositusten mukaan jne. Ja nyt sitten kolmevitosena mietin, mitä oikeasti haluaisinkaan tehdä. Ja se, mitä haluaisin, ei edes vaadi akateemista koulutusta. Toivoisin että minua olisi lapsena arvostettu omana itsenäni. Ehkä silloin olisin oppinut itsekin tietämään mistä oikeasti pidän ja mitä haluan.



Tämän "läksyn" olen oppinut ja lapsiltani en oikeastaan odota mitään erityistä osaamista. Toki toisten huomioon ottamista ja parhaansa yrittämistä, mutta ei mitään tiettyjä saavutuksia, pärjäämistä vertailuissa muihin.

Itse pidän tärkeänä, että lapsi nauttii liikkumisesta. Kömpelölle sopii uinti, retkeily, suunnistuskin. Pyöräily. Mäenlasku, hiihto. Kilpailut hiiteen.



Lapset kasvattavat meitä vanhemmuuteen..

Mieheni tytär on tällainen kympin oppilas. Osaa ne sosiaaliset taidot, mitä koulumaailmassa tarvitaan. Ja miten opettajien ja aikuisten kanssa ollaan, että saa kirkkaan sädekehän, kehuja, on oikeanloainen ja hyvä tyttö.

Osaa vastata oikein koekysymyksiin.

Mutta arjessa .. käytännössä. Voi ei.

Ja se empatian puute! Kyvyttömyys ottaa toinen huomioon silloinkin kun se toinen on huomattavasti nuorempi !

En ole omlle lapsilleni minäkään asettanut mitään tavoitteita. Lukion vaadin, koska se avaa tien moniin eri opiskelualoihin, eikä kummallakaan ollut mitään ammattitoivetta tai eivät tienneet mitä tehdä isona. Siis unelma-ammattia ei ollut mitään, siksi lukio välivuodeksi.

Keskitasoisesti suoriutuivat.

Pääasia olisi, että oma lapsi olisi onnellinen omassa elmässään sitten aikuisena, että hänellä olisi hyvä ja vahva itsetunto. Että kohtelisi itseään ja muita ihmisiä hyvin.

Se vaatii vain sen että me aikuiset osaamme tehdä tuon lapselle, lapsena.

Oman kokemukseni mukaan pisimmälle elämässä pääsevät ne ihmiset, joilla on kiinnostus ja intohimo johonkin asiaan, ja tekevät töitä sen eteen. Pelkkä lahjakkuus ei todellakaan riitä.

Itse olin aikoinaan hyvä kaikessa (ns. kympin tyttö, myös liikunnassa), mutta silti olin pitkälti ns. ulkoaohjautuva. Valitsin siis opiskelualan vanhempien suositusten mukaan jne. Ja nyt sitten kolmevitosena mietin, mitä oikeasti haluaisinkaan tehdä. Ja se, mitä haluaisin, ei edes vaadi akateemista koulutusta. Toivoisin että minua olisi lapsena arvostettu omana itsenäni. Ehkä silloin olisin oppinut itsekin tietämään mistä oikeasti pidän ja mitä haluan.

Tämän "läksyn" olen oppinut ja lapsiltani en oikeastaan odota mitään erityistä osaamista. Toki toisten huomioon ottamista ja parhaansa yrittämistä, mutta ei mitään tiettyjä saavutuksia, pärjäämistä vertailuissa muihin.

että pojat eivät hyväksyisi kömpelöä kaverikseen. Meillä on 3 poikaa ja ainakin heidän kaveripiireissään tuntuu olevan ihan yhtälailla niitä taitavampia ja kömpelömpiä, ihan samalla lailla kaikki menevät samassa porukassa. Lapset yleensäkin ovat aika julmia kaverisuhteissaan, ainakin aikuisten mittapuulla ja antavat aika suoraa kommenttia milloin mistäkin ja vertailevat taitojaan. Mutta ei se oikeasti tarkoita että joku on automaattisesti hyljeksitty jos nyt ei satu se taitavin liikkuja olemaan.



Juttusi kyllä kuulostaa siltä että sinä olet varmaan sen ajatuksen jo pojallesi onnistunut takomaan pääjän, eivät niinkään muut lapset.

muut seikat kuin että onko liikunnassa hyvä.

Toki monilla on kavereita harrastuspiirienkin kautta mutta myös luokkakaverit ja naapuruston lapset ovat kavereita keskenään liikuntataustasta riippumatta.



Lapsen itsetunto kestää paremmin myös sitä mahdollista kömpelöksi tmv. mollaamista jos häntä kotona kannustetaan ja hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Ja jos häntä kannustetaan niiden harrastusten ja asioiden pariin joissa hän viihtyy ja kokee olevansa hyvä. Se ei läheskään aina ole urheilu. Pääasia on että lapsi saa jostain niitä onnistumisen elämyksiä. Se vahvistaa itsetuntoa.

Niin monet lapset tuupitaan urheiluharrastusten pariin toteuttamaan nimenomaan vanhempiensa visioita. Ja sitten muutaman vuoden päästä ihmetellään kun ei se lapsi enää halua harrastaa eikä liikunta kiinnosta.

että vain urheilulliset pojat olisivat suosittuja kaveriporukassa. Joka luokalle mahtuu myös niitä, joilla on ihan toiset kiinnostuksen kohteet. On se sitten matikka tai vaikka rumpujen paukuttaminen.

Ja jos lapsi on vasta ekaluokkalainen, ei todellakaan voi vielä hänestä sanoa, tuleeko olemaan myöhemminkin epäurheilullinen vai ei. Itse olin vain tyydyttävän tasoinen liikkuja ala-asteella ja kehno joukkuelajeissa mutta murrosiän jälkeen pärjäsinkin todella hyvin mm. yleisurheilussa ja kävin monissa kilpailuissakin.

tunteesi. Luulen, että täällä moni ei ole tajunnut, mitä ajat takaa. Et ole julma etkä lyttäämässä poikaasi, vaan huoli lapsestasi purkautuu erilaisina tunteina. Tiedän omasta kokemuksesta, millaista on olla se hitain, kömpelöin, huonoin, aina viimeinen lapsi, josta joukkupeleissä tapellaan joukkuiden kesken, kumpi joutuu hänet ottamaan. Tämä on rankkaa tytöllekin, pojalle ehkä vielä pahempaa. Ja ei, ei ole sama aikuisenakaan, onko hyvä liikunnassa vai ei, kyllä peruskouluaika aikamoidet arvet jättää. Sellaista kuin liikunnan ilo en voi kuvitellakaan tuon vuosien kiduktuksen jälkeen. Itsetuntoni olen saanut mielestäni aika hyvään jamaan, mutta vasta pitkälti yli parikymppisenä teinivuosien päihde- ja syömishäiriösekoilujen jälkeen. Itse pelkään, että kahdesta lapsesta toista tai molempia odottaa sama kohtalo (ovat vielä niin pieniä, että ihan mahdoton snoa mitään...) enkä itsekään tiedä, miten asiaan suhtautua. Tuntuu pahalta poikasi puolesta. Hyvä, että käsittelet tunteitasi. Poikasi tarvitsee tukeasi. Eipä tässä nyt mitään järkeviä neuvoja ollut, mutta oli pakko kirjoittaa, kun aihe kosketti...

Miehen 11-vuotias poika on superlaiska ja ihan käsittämättömän huono kaikessa liikunnassa. Pyörääkin oppi ajaan puoliväkisin vasta 9-vuotiaana. Uiminen, juokseminen, pelit jne. Ei tule mitään. Ei edes yritä ja mies kiehuu, koska on itse ollut aina urheilullinen. Pahinta on, että tästä on tullut jo huomautus kouluterveydenhuollosta ja lääkäriltä, että lihaksisto on alikehittynyt ja ehdoton ukaasi nyt aktivoitua tai on kaksikymppisenä täysin työkyvytön. Mutta vaikeaa se on, kun meillä on liian vähän ja äidillään ei ulkoilua edes tunneta. Kyse ei ole siitä, että olisi pullea ja ei jaksaisi vaan on tosi hoikka. Mies on lahjonut poikaa ja on yritetty kaikkea mukavaa isä-poika -touhua jo vuosia, johon liittyy "sivussa" liikunta. Aluksi meni läpi, mutta nykyään heti äkäisenä vaan toteaa, että ei halua liikkua. Piste.



Meillä kyse ei siis ole enää siitä, että pitäisi tulla luokkansa paras urheilija vaan lapsen fyysisestä terveydestä.

Minun ongelmani liittyvät lasteni ulkonäköön :(

Toinen lapsista on suorastaan häikäisevän kaunis, pitkä ja hoikka. Tämä lapsi myös pärjää melkein kaikessa, mihin ryhtyy jne. Toinen lapsista taas on ihan söpö, mutta hiukan ylipainoinen, lyhyt ja tarvitsee silmälaseja. Tämä vähemmän häikäisevä lapsi on myös tasaisesti heikompi lähes kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Olen yrittänyt kannustaa ja ohjata lasta vaikka mihin, mutta eniten tosiaan häiritsee oma suhtautumiseni. Olen aina kiinnittänyt kovasti huomiota ulkonäkööni ja pukeutumiseen. Lastani taas ei kiinnosta edes hiusten kampaaminen, säännöllisesti peseytyminen, ihon hoitaminen tai kivasti pukeutuminen, kuten muita ikäisiään. Voi tietenkin liittyä murkkuikäänkin, mutta ottaa silti päähän...