Miten HYVÄKSYÄ OIKEASTI, että poika on huono liikunnassa :(

Mulla kaksi poikaa. Toisella kehitysvamma ja näkyy juuri liikunnassa. No kuopus taas pärjää ja nautin, kun pärjää. Kuopus harrastaa kilpauintia ja uimahyppyä ja on vielä ah niin hyvä.  Poikien elämässä pitää pärjätä liikunnassa, ikävä kyllä. Sun täytyy vaan hyväksyä toisen lapsen kömpelyys ja hankkia hänelle ei urheilullinen harrastus.

Ap, ei kannata stressata. Minun poikani oli myös ekaluokalla kömpelö, mutta nyt kun yläaste loppuun niin liikunnat on 9. Jostain kumman syystä. Ei ole mallai ainakaan minulta tai mieheltä saanut.

Lasta täytyy kannustaa ja motivoida oli sitten kyse koulusta tai harrastuksista. Mulle on aina ollut pääasia että koulu sujuu hyvin niin kun on sujunutkin. Pääasia että liikkuu, ei tarvi olla eka eikä edes viides.

Minulla vähän sama ongelma kuin aloittajalla. Poika ei millään meinaa oppia uimaan, pyöräilemään, ei hiihtämään eikä luistelemaan. Ihan sama kuinka paljon harjoitellaan. Kaikilla menee hermot ja nyt olen luovuttanut. Poika itkee ettei halua edes yrittää kun ei kuitenkaan opi... Koulussa tulee olemaan kohta vaikeaa, kun ei mitään liikuntaa osaa, paitsi nyt juosta, hitaasti. Jalkapallot ja sählyt on lopetettu kun on niin vaikeaa. Olkoot oppimatta kun ei kerta kiinnosta, tehdään jotain muuta. :-(

Nostan, kun itsellä on samanlainen tilanne. Lapset ovat poikia eivätkä oikein pärjää liikunnassa. Minulle kelpaavat toki oikein hyvin noinkin, mutta sydäntä särkee usein kun näkee kuinka ulkopuoliseksi he jäävät poikien porukasta :(

Kannattaa muistaa korostaa lapsille, että kaikki on jossain hyviä ja jossain toisessa asiassa tarvii enemmän harjoittelua ja kehittyy vähän hitaammin. Toisilla se hitaammin kehittyvä alue voi olla liikuntajutut, toisilla lukeminen, toisilla matikka, toisilla kaverisuhteet jne. Yritä kaivaa esille niitä juttuja, joissa oma lapsi on edes keskinkertainen ja kehu niitä. Muista korostaa, että liikunta on tärkeää terveyden ja hyvinvoinnin takia, ei saavutusten takia ja että jokainen voi ja saa harrastaa liikuntaa, kilpailla ei tarvitse. Joukkuelajeissa valitettavasti yksilölliset tasoerot, loppuvuodesta syntyminen, hidas motorinen kehitys ja vaikka ihan isoveljen puuttuminen näkyy eniten ja koko ajan joutuu vertaamaan itseä muihin. Siksi kannattaisikin kokeilla erilaisia yksilölajeja, joista ehkä joku sitten onkin se oma laji - ei välttämättä tavoitemielessä vaan liikunnan ilon kannalta - joku laji, jota lapsi jatkossa haluaa itse harrastaa. Kannattaa kokeilla vaikkapa suunnistusta, geokätköilyä, ratsastusta, ammuntaa/jousiammuntaa, seinäkiipeilyä, jos koira perheessä niin agilityä ja etenkin suosittelisin itsepuolustuslajeja; nuo itsepuolustuslajit kun ovat monesti sellaisia, joissa treenaantuu sekä kroppa (lihasvoima, nopeus, koordinaatio, tasapaino) että itsetunto. Kukin kehittyy omassa tahdissaan. Toki pidemmälle edistyessä voi kilpaillakin mutta pääosa treenaa vain omaksi ilokseen ja kilpailee vain itseään vastaan. Lajeissa on myös aika kova kuri ja sooloilua tai omilla taidoilla kerskailua tai hitaammin kehittyvien kiusaamista ei hyväksytä tippaakaan, toisin kuin käy usein esim. futiksessa. Lisäksi tuossa poikien fyysisessä maailmassa joku tällainen erikoisempi laji voi saada arvostusta siinä kuin futari- tai lätkäharrastajakin. 

Jos vielä yläasteellakin pojan tarvitsee olla urheilullinen saadakseen kavereita, niin kannattaa muuttaa helvettiin sieltä perähikiältä ja muuttaa jonnekin, jossa muillakin on mahiksia. Vain junttiloissa idolisoidaan urheilijoita...

:(

Lapsissa on eroja ja varmasti tärkeintä on, että vanhempi hyväksyy ja näkee positiiviset puolet lapsissa. Kuitenkin tuo liikunta on lasten maailmassa yksi tärkeä osa-alue ja sitä voi harjoitella positiivisen kautta.

Mietin, että moniko näistä heikompien motoristen taitojen omaavien lasten vanhemmista olette panostaneet tähän lastenne osalta. Usein ne urheilulliset vanhemmat ovat saattaneet antaa lapsilleen etumatkaa tekemällä ja kannustamalla kaikkeen liikuntaan yhdessä.

Esimerkiksi tiedän kuulostavani jopa hieman fanaattiselta, mutta muistan omasta lapsuudestani kuinka tärkeä se liikunnallisuus lasten kesken oli. Joten meillä on yritetty opettaa lapsia siihen jo kotona.

Lasten ollessa pieniä meillä oli pomppulinna sisällä, kuten myös liukumäki, pikkutramppa, sekä läjä pehmopalloja, koripallokori ja sohva niin tukeva, että siinä sai tehdä kuperkeikkoja ja voltteja. Ulkona pelattiin jalkapalloa ja polttopalloa yhdessä. Talvisin käytiin pulkkamäessä, sekä luistelemassa ja vähän hiihtolenkeilläkin. Kesäisin vietettiin paljon aikaa uimarannoilla ja tehtiin myös pyörälenkkejä, sekä käveltiin metsässä. Tottakai kävimme lasten ollessa pienempiä myös leikkipuistoissa.

Useampi vuosi vietettiin myös talvisin lasten kanssa viikonloppuisin aikaa laskettelurinteissä. Olemme myös pelanneet sählyä pihalla yhdessä ja harjoiteltu pesäpalloa. Lapset saivat kiipeillä puissa. Kotipihalle tehtiin talvisin pieni luistinkenttä ja kesäisin oli pienet jalkapallomaalit, sekä trampoliini. Lisäksi oli sulkapalloverkkoa ja kaikkea muuta pientä aktiviteettia kuten puujalat ja kuula, jopa ilmapistooli, sekä tietysti mölkky. Meillä on ollut tapana perheenä tehdä kaikkea liikunnallista.

Useinmiten näissä ulkoaktiviteeteissa näki aina ne muutamat sanat perheet lasten kanssa, siinä myös ystävystyi näiden kanssa. Lapsilla oli siis jo perheiden mielenkiinnon osalta aivan eri lähtökohdat koulu/kaverimaailmassa liikunnan osalta.

Meillä lapset osasivat pitkälti noita liikunnallisia taitoja valmiiksi, joita muut opettelivat koulussa ja jossa ajassa harvemmin ehti oppimaan. Se oppi tulee usein siitä omaehtoisesta tekemisestä ja niistä yhteisistä pihapeleistä. Ja kun lapset ovat kasvaneet niihin valmiiksi ja se on tuttua, niin joukkoon on helppo sujahtaa.

Lisäksi meillä on lapset olleet liikuntaharrastuksissa ja alkuun kokeilleet yhtä sun toista. Jokainen on kuitenkin löytänyt sen oman lajinsa tai useamman lajin. Omat lajinsa ovat aloittaneet vähän tavanomaista myöhempään taitolajinsa, mutta se ei ole haitannut.

Väittäisin, että vaikka luontaisestikin lapsissa on eroja, niin se perheen vaikutuskin näkyy. Sillä voi auttaa lasta pääsemään liikunnan tai yhtä hyvin musiikin maailmaan paremmin kuin jos vain odottaa lapsen itsekseen oppivan tai koulussa opetettavan. Ihan samahan se on lukemisen suhteen, vanhempi voi ääneen lukemalla helpottaa lapsen kielellistä kehitystä.

Mikään noista ei tietenkään tee luontaisesti heikomman ominaisuuden omaavasta lapsesta loistavaa, mutta voi helpottaa edes vähän lapsen oppimista. Lapsen itsetunnolle sillä voi olla isokin vaikutus. Lisäksi vanhempana tässä on pointtina kiinnittää huomio omaan tekemiseensä sen sijaan, että tuskastuu lapseen. Ongelma ei olekaan se että lapsi on huono, vaan että itse ei ole ymmärtänyt tukea lasta. Tavoitteeksi voi ottaa tehdä asioita leikin varjolla yhdessä pienin askelin ja kehuen, niin että siitä tulee kivaa ja lapsi oppii huomaamattaan.

Tsemppiä teille.

Miten suhtautuisit jos poika olisi huono jossain muussa taidossa? Pystyisitkö ajattelemaan, että taitoa voi harjoitella? Osaisitko miettiä mikä olisi pojalle kiva tapa harjoitella, niin että saisi vanhemman hyväksyntää ja huomiota?

Eli pystyisitkö näkemään oman mahdollisuutesi auttaa poikaa? Onko oma harmistumisesi seurausta omista traumoistasi tai kokemuksistasi lapsuudestasi? Pystyisitkö avaamaan ja pääsemään omista negaatioistasi eroon, jotta saisit lapsellesi paremmat lähtökohdat?

Mihin ap katosi?

Mä olen aina ollut motorisesti kömpelö ja huono varsinkin joukkuepeleissä. Sen lisäksi, että kömpelö, niin ei ole myöskään pelisilmää.

Mutta urheilulaji jossa lopulta olin semihyvä oli uinti. Opin harjoittelulla oikean tekniikan, ja pärjäisin pienen kaupungin uimakisoissakin kolmen parhaan joukkoon.

Mutta piirin mestaruus tasolla olin keskinkertainen, ei tullut uinnista sen vakavampaa lajia. Kiva harrastus vieläkin, ja mummot/papat jää kyllä tielle uimahallissa.

Mun poika on aina ollut heikko liikunnassa ja motorisesti kömpelö. No entä sitten? Hieno nuori mies siitä kasvoi, on sosiaalisesti taitava empaattinen ihminen ja opinnot on kohta päätöksessä. Ei kaikkien tarvi osata kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Mihin ap katosi?

Ap:n poika on jo ylioppilas, tämä on 13v vanha juttu.

Olet suoraan sanottuna kamala vanhempi, kun et pysty edes lastasi hyväksymään omana itsenään.

Uinti on laji, jossa tosi kömpelökin oikean valmentajan opetuksella oppii nopeammaksi uimariksi, kuin 80 % muista ihmisistä. Vuorovaikutustaidoilla ei niin väliä, kun keskustelukumppani suorituksen aikana on altaan pohjan kaakelit.

Myös jos koulussa tai koululuokassa ei ole muita uimareita, niin on helposti koulun tai luokan paras uimari. Mikä tekee hyvää itsetunnolle.