Vaimon uskottomuus

ja selkeästi esitetty yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus. Ten points.

Siis tuo kokemus ja kokeilut

ollut jo 1,5 vuotta toiseen mieheen. Aviomieheni ilmeisesti luulee, että olemme vain ystäviä, mutta todellisuus on muuta. Kummallisesti sitä järjestyy aikaa silloin tällöin viikon - kuukauden välein nähdä ja käydä joko vain kahvilla tai harrastaa hyvää (erilaista ja uutta) seksiä vaikka autossa tai sivutiellä.

En ole suhteesta ylpeä, mutta luulen tietäväni siihen syyn. En ole pitkiin aikoihin saanut mieheltäni kunnioitusta, arvostusta, kehuja tai muutakaan mieltä ylentävää. Mieheni ei jutustele kanssani eikä hellittele turhia. Seksiä harrastetaan satunnaisesti, ja se on ihan tyydyttävää, mutta etenee aina saman kaavan mukaan. Motivaatio kokeilla mitään uutta on kadonnut. Asiasta olen puhunut tuhansia kertoja miehelleni, ja yrittänyt "anna, mitä tahdot saada" -periaatetta, mutta mitään ei tapahdu.

Oli ihanaa törmätä töiden kautta ihmiseen, jonka kanssa ensin tyydytin vain jutustelutarpeen. Oli ihanaa, kun joku oli kiinnostunut höpinöistäni. Jossain kohtaa suhde eteni halitasolle ja siitä aika pian lähdettiin kokeilemaan seksiä mitä kummallisemmissa paikoissa. Oli ihanaa tuntea olevansa haluttu. Olemme molemmat tahoillamme naimisissa ja molemmilla on yksi lapsi. Saman elämäntilanteen vuoksi (kumpikaan ei halua lähteä lapsensa luota) suhde on saanut jatkua. Kumpikaan ei vaadi toisen eroa. Nyt kun suhdetta on jatkunut 1,5 vuotta, tuntuu tilanne toivottomalta. Aina on ihana nähdä, mutta joka kerta myös ahdistaa se rakkauden tunne, mikä on myös ilmestynyt kuvioon. Siitä ei paljon uskalleta puhua, mutta valitettavasti se on molemminpuolista. En tiedä kuin tämä jatkuu ja koska tämä päättyy, mutta kauheata tulee olemaan, kun joutuu taas jäämään ilman huomiota, kotona olevan "kaveri"-suhteen varaan.

Tarinallani yritän vain kertoa, että pitäkää miehet ja naiset puolisoistanne huolta, vaikka ja etenkin, jos suhdetta on kestänyt vuosia. Arvostakaa puolisoanne ja sanokaa/ näyttäkää ihailua toiselle osapuolelle. Me emme ole sitä avioliitossamme pystyneet ylläpitämään, ja olen ajautunut tähän tilanteeseen. Luulen, että ilman lapsia olisimme jo tämän toisen miehen kanssa ajautuneet oikeasti yhteen. Surullista kaikin puolin ja kaikille osapuolille.

Onko muilla kokemuksia vastaavasta? Kuinka olette päässeet eroon toisesta miehestä ja pystyneet elvyttämään nuutuneen parisuhteenne?

Mielestäni lasten saaminen on niin suuri lahja, että silloin voi luopua omista itsekkäistä "minulle kaikki" ajatuksistaan, kaikkea ei vain voi saada. Miksi et eroa? Parin vuoden päästä huomaisit taas olevasi jonkun muun pedissä, koska haluaisit aina jatkossakin itsellesi sen maksimi nautinnon.

Se että tunnet suhteestanne huonoa oloa on ihan oikein sinulle. Kaikkein paskinta tuossa asiassa on se, että miehesi todennäköisesti myös kärsii ja huomaa/vaistoaa kylmyytesi häntä kohtaan. Jos hän on ollut 1,5 vuotta koko ajan uskollinen, niin siinä tapausessa olet varastanut häneltä suuren osan aikuisiän seksuaalisesti aktiivisesta ajasta. Mielestäni se on todella suuri varkaus, varsinkin silloin, jos hän olisi itse tahollaan voinut "säätää" koko sen ajan.

Miksi puolisosi ei juttele, ei arvosta, ei kehu sinua? Ihastuneen ihmisen haistaa kilometrien päähän ja todennäköisesti häntä kaivertaa tuo sinun hoitosi, mutta hän ei pysty/halua narauttaa teitä. Häntä yksinkertaisesti vituttaa naamasi ja hän odottaa vain sitä, että lapset ovat niin suuria, että hän voi kenkäistä sinut ulos.

....ko. reissusta alasti ns. isovehkeisen miehen kanssa yhdessä paljussa, hotlassa otetuja aläpää, tissi kuvia + kuvia äijästä & hänen luonnottoman isosta molostaan puoliheijarissa, saimme sovittua - oli pakko-lapset etc....lupasi et jäi ko. kertaan ja uskon.

Eiköhän tuo vaimosi ap ole jos isolla V:llä antanut viestinsä. Tietää, että tiedät, mutta jatkaa. Joko ei kadu tai sitten ei välitä.



Jos tuon pettämisen piti olla vaimon hätähuuto suhteen puolesta niin kiinni jäädessä pitäisi tehdä stoppi.



Shokkivaihe sinulla ap, isku niin kova, että olet turta. Ja iskuja tulee koko ajan lisää ja lisää.



Kyllä se vielä sieltä tulee, se kipu siis. Vaikka jatkaisitte liittoa. Ja myös siinäkin tapauksessa, että vaimon lisäksi menetät sielunrauhan, perheen ja puolet omaisuudestasi.

....kun hän oli ystäviensä ( 3 naista ja 2 miestä ) kanssa mökillämme jo keskiviikosta ja kun tulimme mieheni kanssa pe, oli kuulemma nukkunut nukkulassa ja kun vaihdoin lakanoita-niin löytyi 2 xxl-kondomiboxia tyhjänä sängyn alta + yksi ihan käytön jäljiltä tavaraa täynnä...



Hävetti kun tunnen hänen miehensä - ko. kaveri oli ollut 22 v poika...joka nyt retostolee panneensa 40 v silikonitissistä äitiä py....n......

On ikävää lukea lehdistä kun perheenisä lahtasi perheensä ja itsensä tuntemattomasta syystä. Syyksi arvaillaan ehkä taloudellisia ongelmia.

Koin kotona olevani täysi nolla, ex ei kuunnellut, kommentoinut tms puheitani vaan keskeytti aina puheeni ja alkoi puhumaan itsestään. Lopulta päätin etten enää asioitani hänelle puhu kun ei kerran kiinnosta, lopputuloksena se että kumpikin oltiin omissa oloissamme ja puheet keskittyivät vain lapsiin ja kotiin liittyviin asioihin. Rakkaus toista kohtaan hiipui lopullisesti ja lopulta myös kunnioitus erään tapahtuman myötä. Lasten, kodin ja opiskelun takia yritin kestää saman katon alla olemista kuin sumussa.



Sitten eräänä kevätiltana kaksi vuotta sitten uusi mieheni tuli elämääni kuin hyökyaalto - oli aivan ihmeellistä kun joku KUUNTELI, keskusteli, ymmärsi, oli hellä, näytti tunteensa (ex ei tätä tehnyt ja epäilin jo ettei hänellä varmaan niitä ollutkaan) ja sitten myöhemmin riitojen tultua kuvioihin mukaan miehellä oli kyky ratkoa niitä ja keskustella niistä.



Jotenkin en osaa katua sitä että petin exääni uuden mieheni kanssa mutta se kaduttaa että olin liian sitkeä ja kestin surkeaa parisuhdetta vuosia vielä senkin jälkeen kun olin jo lopullisesti huomannut että ainoa suunta mihin avioliitto johtaa on ero.

taidat pelätä et menetät vaimon ja elämältä putoaa pohja,mut omapahan on vaimosi.onko kiva ajatella et samalla reiällä käy muitaki?eikun kenkää perseelle ja uutta etsimään.

Selvittämistä tuossa onkaan? Sinähän tiedät jo kaiken. Kaikki mitä enää saat tietää on selittelyä loiventamista, vähättelyä tai tekokatumusta. Sillä tiedolla et tee mitään miksi se sitä pataansa meni muualle jakamaan. Päätät vaan sen haluatko jatkaa sen vosun aisankannattajana vai lähetkö meneen.

Jos haluat jatkaa suhdetta niin parempi olla tonkimatta syvemmältä, ei siitä asiat mitenkään parane.

Toista ei voi omistaa, kokemusta on.

käydä itse tuuppaamassa muita naisia, kuten monista muista ketjuista saa lukea?

Aluksi olin ihan paniikissa, mutta kun tilanne ei mitenkään eskaloitunut, niin rauhoituin. Välillä olin tietenkin mustasukkainen, mutta eipä se oikeastaan minulta ollut pois. Aikanaan se sitten loppui. Mutten kiellä etteikö se syönyt itsetuntoa.

suhde on syntynyt. Onko vaimosi ollut onneton suhteessanne? Jos näin on, niin tilanne voi korjaantua, kun sinä korjaat suhtautumistasi häneen. Älä puhu toisesta miehestä, vaan ole vaimollesi hyvä mies - hän tullee silloin takaisin.

ollut jo 1,5 vuotta toiseen mieheen. Aviomieheni ilmeisesti luulee, että olemme vain ystäviä, mutta todellisuus on muuta. Kummallisesti sitä järjestyy aikaa silloin tällöin viikon - kuukauden välein nähdä ja käydä joko vain kahvilla tai harrastaa hyvää (erilaista ja uutta) seksiä vaikka autossa tai sivutiellä.



En ole suhteesta ylpeä, mutta luulen tietäväni siihen syyn. En ole pitkiin aikoihin saanut mieheltäni kunnioitusta, arvostusta, kehuja tai muutakaan mieltä ylentävää. Mieheni ei jutustele kanssani eikä hellittele turhia. Seksiä harrastetaan satunnaisesti, ja se on ihan tyydyttävää, mutta etenee aina saman kaavan mukaan. Motivaatio kokeilla mitään uutta on kadonnut. Asiasta olen puhunut tuhansia kertoja miehelleni, ja yrittänyt "anna, mitä tahdot saada" -periaatetta, mutta mitään ei tapahdu.



Oli ihanaa törmätä töiden kautta ihmiseen, jonka kanssa ensin tyydytin vain jutustelutarpeen. Oli ihanaa, kun joku oli kiinnostunut höpinöistäni. Jossain kohtaa suhde eteni halitasolle ja siitä aika pian lähdettiin kokeilemaan seksiä mitä kummallisemmissa paikoissa. Oli ihanaa tuntea olevansa haluttu. Olemme molemmat tahoillamme naimisissa ja molemmilla on yksi lapsi. Saman elämäntilanteen vuoksi (kumpikaan ei halua lähteä lapsensa luota) suhde on saanut jatkua. Kumpikaan ei vaadi toisen eroa. Nyt kun suhdetta on jatkunut 1,5 vuotta, tuntuu tilanne toivottomalta. Aina on ihana nähdä, mutta joka kerta myös ahdistaa se rakkauden tunne, mikä on myös ilmestynyt kuvioon. Siitä ei paljon uskalleta puhua, mutta valitettavasti se on molemminpuolista. En tiedä kuin tämä jatkuu ja koska tämä päättyy, mutta kauheata tulee olemaan, kun joutuu taas jäämään ilman huomiota, kotona olevan "kaveri"-suhteen varaan.



Tarinallani yritän vain kertoa, että pitäkää miehet ja naiset puolisoistanne huolta, vaikka ja etenkin, jos suhdetta on kestänyt vuosia. Arvostakaa puolisoanne ja sanokaa/ näyttäkää ihailua toiselle osapuolelle. Me emme ole sitä avioliitossamme pystyneet ylläpitämään, ja olen ajautunut tähän tilanteeseen. Luulen, että ilman lapsia olisimme jo tämän toisen miehen kanssa ajautuneet oikeasti yhteen. Surullista kaikin puolin ja kaikille osapuolille.



Onko muilla kokemuksia vastaavasta? Kuinka olette päässeet eroon toisesta miehestä ja pystyneet elvyttämään nuutuneen parisuhteenne?

ja on muuten niin samankaltainen tilanne sivuteineen, autoineen kaikkiineen, että melkein hiukset nousivat pystyyn. Melkein kuin olisit ollut kurkkaamassa minun ja tuon ystäväni tapaamisia.... Ettei vain ole sama mies.

Hän kun sanoi, että hänellä on ollut lukuisia naisia, joita tapaili samalla tavoin. Hmmm, siis siihen asti, kunnes tapasi minut ja halusi sitten olla vain minun kanssani.

No, kului jokin aika ja mainitsemasi ilo tapaamisesta ja ahdistava tunne erottaessa kasvoi sen verran isoksi, että lopetin tapaamiset.

Ettei vain nyt ole sinun kanssasi muhinoimassa ja kahvittelemassa?

Ajatuskin siitä, että olisi touhuillut muiden kanssa samoja juttuja, puistattaa. Olisikohan tämä riittävä syy lopettaa tähän... Kiitos!

Meidät on aivopesty ajattelemaan tietyllä tapaa. Yhteiskunnalla on vahva tarve aina luoda se normi, tietty koodisto, tietyt rajat, tietty moraali... Musta tuntuu että harvoin ne kuitenkaan kohtaa sitä mitä yksilöt oikeasti on. Me vieroksutaan helposti kaikkea erilaista kuin se uhkaisi omaa pientä maailmaamme.



Mä en ole samanlaisessa tilanteessa, mutta en ihmettele. Mulle on tärkeintä perhe, hyvä ihmissuhde ja koti. Vaimollani on kaikki ihmisoikeudet, kun uskon että hänelläkin on nämä asiat tärkeimpiä. Pitkät suhteet on vaativia, eikä kaikkien tarvi toimia mun mielestä samalla tavalla jos vaan uskaltaa olla erilainen. Onnen ja hyvän elämän voi löytää niin monesta asiasta. Toiset treenaa hulluna, toiset juo hulluna, toiset tekee töitä hulluna. Samalla tavalla ne on perheeltä pois jos niin päättää ajatella. Ei se reikä siitä kulu. Vaimo voi olla kyllä paljon onnellisempi. Silti, sun täytyy avata asia ja miettiä mitkä on sun arvot.



Outside the box. Omilla säännöillä. Ei kaikkien tarvi olla laumaeläimiä.

Yhteiskunnassa tietyt normit ovat muotoutuneet vuosituhansien aikana. Promiskuiteetti esimerkiksi on kielletty tai harvoin toteutettu sellaisista syistä, että siinä leivävät sairaudet ja se herättää miehille epäilyksen siitä, onko omanaan kasvattamansa lapsi sittenkään oma. Periaatteessa silläkään ei olisi pakko olla väliä, mutta menköön nyt jokainen mies itseensä ja miettiköön, miltä tuntuisi kun ilmenisi että meidän Kasperin isä onkin alakerran Rami. Ja sama pätee jokseenkin kaikkiin (seksuaali-)moraalisiin sääntöihin. Suhteet sisarusten välillä on kielletty, koska ne pakkaavat tuottamaan sairaita jälkeläisiä. Varastaminen on kielletty, koska se kaventaa elämisen ehtoja, ja järjestelmällinen materiaalinen riisto saattaa johtaa yhteiskunnan kohtuuttomaan epävakauteen.



Harvoin tosiaan normit ovat mitä yksilön välittömät tarpeet ovat. Mutta välittömät tarpeet eivät ole välttämättä yhteiskunnan hyvä. Naiivi eettinen egoismi - jos jokainen maksimoi oman välittömän hyvänsä, koko yhteiskunta paranee - ei toimi, koska moni oma hyvä on muilta pois. Ja on myös muistettava, että itse kukin tarvitsee yhteiskuntaa ainakin jos tulee jonkinlainen hätä. Maailman sivu seuraamus yhteiskunnan sääntöjen rikkomisesta on ollut eristäminen yhteisöstä. Paljain käsin autiomaassa saa toki olla mitä mieltä vain yhteiskunnan normeista.



Ei tarvitse olla laumaeläin. On kuitenkin syytä muistaa, että moraalikoodia voi muuttaa todella vähän ja todella hitaasti. Ja jos sen tekee tietoisesti, vaikuttimena pitäisi olla harkinta, ei kapinointi.

Etkö tiedä mitä tahtoisit tehdä tilanteelle? Tai tiedätkö mutta pelkäät toteutusta/seurauksia? Itselle saattaisi tulla tuollainen lasittunut olo jos selviäisi että mies pettää ja haluaisin jättää hänet samalla tietäen että lasten takia olisi hyvä pitää perhe vielä hetken koossa.



Veikkaan siis että se on puolustusreaktio ja vielä ihan normaalia.