Avioliitto ja sukunimi

Eikä tullut mieleenkään ottaa mieleen yhdysnimi tyyliin Nieminen-Mäkinen.

näkyvät tälläkin foorumilla, kun mammat ihmettelevät mitä lasten nimeksi avioerojen ja uusien liittojen myötä. Mammalla itsessään kolmas nimi (pakko vaihtaa koko ajan miehen myötä) ja sisarukset joko kaikki keskenään eri nimisiä tai ties kenen exän mukaan nimettyjä.



Jos naiset rohkeammin pitäisivät oman nimensä ja nimeäisivät lapsiaan itsensä mukaan, sekavuus vähenisi.

olen itse tilanteessa, jossa otin miehen sukunimen, koska oli erikoisempi ja silloin omani tuntui yhdentekevältä.

Sitten tulikin ero, ja nyt olen jumissa exän "outoon" nimeen, koska en halua olla eri niminen kuin lapseni (joille tuli tietenkin silloinen liiton aikaan yhteinen sukunimi).

Haluaisin vaihtaa oman nimeni (kuten ao hlö), ja haluaisin että olen saman niminen lapsieni kanssa mutta aina ei voi voittaa.

Identiteettini ei kyllä ole nimestä kiinni.

Olen kallistunut siihen ajatukseen jonka kerran luin kirjasta joka kertoi Kiinasta, että siellä vaihdettiin aina nimi elämänmurroksen kohdalla (kirja oli fiktiota ja kertoi menneisyydestä, eli tuon asian paikkansapitävyydestä ei ole tietoa). Silloin lukiessa se tuntui oudolta, mutta nyt elämän heiteltyä ihan järkeenkäypä ajatus.

Ensimmäistä kertaa avioiduani otin (ex-)miehen sukunimen, koska omani oli todella tavallinen ja miehen sukunimi oli harvinaisempi. Kun erosimme, eksä oli huolissaan siitä, mitä aion tehdä sukunimellä jatkossa ja onko vaara, että suvun nimi alkaa levitä suvun ulkopuolelle. Totesin, että tästä ei kannata kantaa huolta, sillä minusta olisi ollut aika outoa pitää tämä (kuitenkin) vieraan, vaikkakin ihan hyvämaineisen ja mukavan suvun sukunimi.

Otinkin sitten itselleni sukunimen äidinpuoleisesta suvustani 4 sukupolven takaa. Tämä nimi on mielestäni todella kaunis ja myöskin harvinainen, sillä nimi oli kokonaan jäänyt käytöstä Suomessa. Mentyäni uudelleen naimisiin sekä mies että minä pidimme omat sukunimemme - miehelläni on kaunis nimi, mutta itselleni oli alusta asti ihan selvää, etten vaihda nimeäni mihinkään. Lapset ovat saaneet minun sukunimeni.

sukunimensä vaihtaneiden ja oman sukunimensä pitäneiden välille (ja molemmat osapuolet kilpaa haukkuvat yhdistelmänimen ottaneet)? Kärjistetysti siis näin? Eikö voida vaan kukin itse hyväksyä se että sukunimiasia on sen naimisiinmenevän parin ihan oma asia, joku vaihtaa nimensä, joku pitää omansa, kolmas ottaa yhdistelmänimen ja neljäs pari ottaa uuden yhteisen nimen...



Jos joku ajattelee että tyttönimi on osa identiteettia niin hyvä, samalla tavalla toinen saa ihan vapaasti ajatella että perheellä on hyvä olla yhteinen nimi jne. Nää kaikki kun on ihan henkilökohtaisia ratkaisuja.

näkyvät tälläkin foorumilla, kun mammat ihmettelevät mitä lasten nimeksi avioerojen ja uusien liittojen myötä. Mammalla itsessään kolmas nimi (pakko vaihtaa koko ajan miehen myötä) ja sisarukset joko kaikki keskenään eri nimisiä tai ties kenen exän mukaan nimettyjä.

Jos naiset rohkeammin pitäisivät oman nimensä ja nimeäisivät lapsiaan itsensä mukaan, sekavuus vähenisi.

se kun ei ole niin itsestäänselvää enää nykyään että se on äiti joka lapset saa eron jälkeen...

ja saman miehen kanssa oltu jo kohta 20 vuotta yhdessä eikä ero ole koskaan edes etäisesti ollut mielessä joten aika ihmeellisiä saisi tapahtua että sukunimenvaihdos kaduttaisi.

Omass tuttavapiirissä muuten on enemmän avioeroja niillä joilla eri sukunimi kuin nillä joilla yhteinen/kaksoisnimi. Onkohan tätä asiaa kukaan tutkinut, eli onko vaan sattumaa vai ihan oikeasti näin?

näkyvät tälläkin foorumilla, kun mammat ihmettelevät mitä lasten nimeksi avioerojen ja uusien liittojen myötä. Mammalla itsessään kolmas nimi (pakko vaihtaa koko ajan miehen myötä) ja sisarukset joko kaikki keskenään eri nimisiä tai ties kenen exän mukaan nimettyjä.

Jos naiset rohkeammin pitäisivät oman nimensä ja nimeäisivät lapsiaan itsensä mukaan, sekavuus vähenisi.

se joka luopuu omastaan, alistuu. Siinä se.

joka vielä oli ruma, sain kauniin nimen komean miehen kaupanpäällisenä =)

Minusta oli taas itsestään selvää, että pidän oman sukunimeni. Aivan kuin muille tuntuu olevan selvää, että he vaihtavat. Lapset tietenkin ovat minun nimelläni, koska olen niiden äiti. Meidän perheessä tämä on ollut itsestään selvää. Miehelleni isyys on paljon enemmän kuin sama sukunimi.

voi apua... olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä, että otan yhdysnimen jos menen naimisiin. nyt iski sitten ongelma... meidän sukunimet on tyyliin "virta" ja "virtanen" eli aivan kammottava yhdysnimenä. jos pidän oman sukunimen, onko hankalaa ettei perheellä ole yhteistä nimeä kun nuo kuitenkin on niin samanlaisia? tai onko typerää jos jompikumpi meistä ottaa toisen sukunimen ja vaan muutama kirjain muuttuu?

onko kukaan ollut tässä tilanteessa? mihn päädyitte?

Ei niitä sukunimiä muutenkaan otsaan tatuoida eli kukaan ei ajattele että "aha, tuo ei ole tuon äiti kun on eri sukunimi" kun lääkärille jonotatte tms. Minä pidin oman nimeni kun menimme naimisiin, yhdistelmänimi olisi ollut liian "rimmaava" ja halua ei ollut vaihtaa tioseen samanlaiseen kuin oma nimeni, vähemmän kaikkea hässäkkää ajokorttien ja passienkin kanssa.

Muuten olen näissäkin ketjuissa puolustanut avioliittoa avoliittoa vastaan, mutta tässä nimiasiassa olen samoilla linjoilla. :) Oman nimensä pitänyt aviovaimo ja äiti viettää yhtä ei-monimutkaista elämää kuin avoperheet. Eihän niitäkään kukaan kummastele että "miksi teillä on monen eri nimisiä ihmisiä".



Toivottavasti oman nimen pitäminen yleistyy. Minun kaveripiirissäni se ainakin on melko yleistä.

Palstalla se kuitenkaan ei ole koskaan kelvannut. Kaikilla on merkittävä ura tyttönimellä luotuna eikä halua ottaa miehensä nimeä, koska heillä on jo vankka identiteetti omalla ( yleensä isänsä) nimellä. Ei ole kuulemma mitään ongelmaa siinäkään, vaikka äiti olisi Virtanen, isä Lahtinen, lapset Karpeloita ja Saareloita, ihan helpostihan sitä selvittää, kuka on kenenkin vanhempi ja lapsi koulukuvioissa ja muutenkin.

Tässäkin oletetaan, että nainen luopuu nimestään. Me halusimme molemmat pitää omat nimemme avioituessamme. Emme kumpikaan nähneet syytä luopua syntymänimestämme. Jokaisella on oma nimensä, myös lapsilla. Ihan sama, onko lasten sukunimi sama kuin äidin vai isän.

Yhteistä nimeä hinkuavat ovat epävarmoja, ja haluavat tehdä niin kuin ennenvanhaan tehtiin, ja kuten vanhoilliset edelleen olettavat. Muistan miten eräskin missi (en muista enää nimeä) oli menossa naimisiin miehen kanssa, heillä oli jo yhteinen lapsikin, mutta missi hehkutti, että vasta sitten hän tuntee olevansa osa perhettä, kun heillä on yhteinen nimi. Huhhuh...

ja erityisesti jos se miehen nimi on selkeästi rumempi/yleisempi kuin naisen oma. Esim. Salorannasta tulee Korhonen tms.

Usein näillä pareilla on muutenkin kovin perinteinen roolijako. Vaimo passaa miestään mennen tullen ja miehelle koti on pelkkä lepopaikka.

Taustasta, että molemmat olemme olleet aiemmin aviossa. MInulla ei lapsia ja otin ex-mieheni sukunimen. Vaihdoin tyttönimeen ja nykyisen mieheni kanssa minulla 2 lasta, jotka minun nimellä. Oli miehelle kova paikka varmasti, mutta hyväksyi asian, koska tietää, että minä huolehdin lasteni päiväkoti-, koulu- ja harrastusasiat, että helpompaa kun lapset minun nimellä. Nyt menemme naimisiin kesäkuussa ja mikään ei muutu. Me olemme perhe vaikka olemmekin eri sukunimisiä.

1) miehellä ja vaimolla omat nimensä, lapsilla miehen nimi (toiseksi yleisin),

2) koko perheellä suvun nimi, joka otettu "historiasta",

3) miehellä ja vaimolla avioituessa omat nimet, vaimo otti myöhemmin miehen nimen ja piti sen erossa :),

4) vaimo ottaa miehen nimen (yleisin ratkaisu edelleen),

5) mies ottaa vaimon nimen.



Kaikki ratkaisut oikeasti toimii. Joskus olen joutunut kavereilta varmistamaan, että mikäs se sun sukunimi olikaan :D, mutta näinä aikoina se lienee aika normaalia!



Ap:n tapauksessa ehkä päätyisin jommankumman nimeen, tai joudutte nimien samankaltaisuuden takia kestämään melkoisia sekaannuksia postikorteissa, kutsuissa jne. Todennäköisesti ovat aina väärin! ;)

ihan pelleilyksi vekslata nimeään. Sanokaa mitä sanotte, mutta kaikista simppeleintä ja loogisinta on se, että ihmisellä on se nimi hautaan saakka, minkä vanhemmat ovat hänelle antaneet. Jos kaikki tekisivät samoin, ei olisi mitään epäselvyyksiä.

Tuli muuten mieleen, yksikin nimeä vaihtanut naispuolinen kaverini sai töitä ulkomailta. Perhe muuttaa sinne pariksi vuodeksi ja mies jää koti-isäksi. Kylläpäs kaverini onkin ressukka ;)

ja erityisesti jos se miehen nimi on selkeästi rumempi/yleisempi kuin naisen oma. Esim. Salorannasta tulee Korhonen tms.

Usein näillä pareilla on muutenkin kovin perinteinen roolijako. Vaimo passaa miestään mennen tullen ja miehelle koti on pelkkä lepopaikka.