Kuinka yleistä on että erityislasten äidit kohtelevat tavisäitejä törkeästi?

Tavisten äidit ne täällä asiasta metelin ovat nostaneet.Monet kehottaa hakemaan apua!Mistä?Minkälaista?Miksi ei ketjun alottaja tarjonnut sitä apua mitä toinen tarvitsi?Ei taida kyse olla kuitenkaan siitä onko tavislaspsen tai erityislapsen äiti vaan minkälainen on itse,se oma EGO.

No huhheijaa! :D Luitko sä tän ketjun?

Eli olen siis mielestäsi velvoitettu toimimaan ystäväni terapeuttina? Anteeksi nyt vaan, mutta mä en ole mikään psykiatri, joka osaa auttaa erityislapsen äitiä hyväksymään oman lapsensa erityisyyden. Ne on kuule aika hard core asioita!

Mähän kerroin että olen yrittänyt auttaa, olen kuunnellut, olen ollut tukena. Olen yrittänyt neuvoa mistä voisi etsiä ammattiapua jos siltä tuntuu. Mutta kun mikään ei riitä tälle naiselle. Hänen mielestään vain hänellä on vaikeaa täällä maailmassa, muilla ei ole _mitään_. Onko sun mielestä ystävyys yksisuuntainen katu? Eli ystävän velvollisuus on tukea toista aina vaan, ilman että itse saa mitään tukea tai että saa koskaan edes kertoa kuulumisiaan?

Yleensähän siihen lapsen erityisyyteen jo sinällään on kaikenlaista terapiaa ja muuta. Mutta sen uskon, että äiti jää helposti vähemmälle huomiolle. Mutta ei mikään estä äitiä hakemasta apua neuvolasta tai terveyskeskuksen mielenterveystoimistosta ihan niin kuin tavallisten lasten äiditkin tekee.

Mulle heräsi hyviä ajatuksia omaa elämääni varten tästä keskustelusta.



Meidän suvussa on yhdet erityislapsen vanhemmat. Ja siihen perheeseenhän meidän suvussa on luonnollisesti huomio siitä lähtien keskittynyt. Ei siinä mitään - ihan aiheesta.



Huonoksi onnekseni tää lapsi sattui syntymään muutama kuukaisi ennen meidän esikoista, joten mulla oli ensinnäkin raskausaikana huoli omasta lapsesta kova, ja lapsen syntymän jälkeen alkoi suuri yksinäisyys, johon en ole oikein vieläkään sopeutunut. Eli kun suvun huomio on mennyt tähän erityisperheeseen, niin samaan aikaan minä jäin täysin ilman auttavia käsiä tai edes myötätuntoa meidän pienissä murheissa. Ja aivan sama mistä puhutaan, niin aina on vastaus, että mutta kun niillä on ollut niin vaikeaa. Ja tästä ketjusta tää koko homma tuli mieleen siksi, että nimenomaan se äiti sitä on aina hokenut, kuinka heillä on vaikeaa. Onhan se tottakin, mutta se äiti jatkaa sen vaikeuden hokemista edelleen, vaikka tilanne on heillä normalisoitunut jo vuosia sitten.

Mulle heräsi hyviä ajatuksia omaa elämääni varten tästä keskustelusta.

Meidän suvussa on yhdet erityislapsen vanhemmat. Ja siihen perheeseenhän meidän suvussa on luonnollisesti huomio siitä lähtien keskittynyt. Ei siinä mitään - ihan aiheesta.

Huonoksi onnekseni tää lapsi sattui syntymään muutama kuukaisi ennen meidän esikoista, joten mulla oli ensinnäkin raskausaikana huoli omasta lapsesta kova, ja lapsen syntymän jälkeen alkoi suuri yksinäisyys, johon en ole oikein vieläkään sopeutunut. Eli kun suvun huomio on mennyt tähän erityisperheeseen, niin samaan aikaan minä jäin täysin ilman auttavia käsiä tai edes myötätuntoa meidän pienissä murheissa.

Tiedän, että toisilla on raskaampaa kuin minulla. Mutta silti minusta on ihan äärettömän epäreilua, jos aina, ihan aina, pitää muistaa ottaa huomioon se, että jollakulla muulla voi olla vielä vaikeampaa kuin itsellä. Niinhän se menee, että minun vaikeudet/elämän raskaus on varmasti suhteessa siihen, miten minulla on mennyt aiemmin. Esim. olin aina halunnut lapsia, useamman lapsen. Olin jo saanut yhden, ihanan esikoisemme. Kun en sitten tullutkaan pitkän yrittämisen jälkeenkään uudestaan raskaaksi ja uskaltauduin sanomaan suvun kesken ääneen, että olen aika väsynyt ja pettynyt ja melkeinpä masentunut, niin johan alkoi kaakotus, kuinka sillätälläjatuolla ei ole vielä sitä ensimmäistkäkään. "Ajattelepa sitä." Ja minähän ajattelin ja olin hiljaa.

Kun mieheni sairastui kroonisesti ja minä kannoin koko perheen taakan (ja kannan vieläkin sen päävastuun), en voinut kellekään kertoa, miten raskasta joskus on. Tai jos yritin, niin vastaukset oli luokkaa:"Ku sillätälläjatuollakin on niin raskasta, ku mies on koko ajan reissutyössä/töissä tai sitä miestä ei edes ole." Ja jonkun mies on jopa sydänsairas, mitä se meidän kroonikko tähän mitenkään liittyy. Ja kolmannella on sairas mies ja lisäksi erityislapsi. Just.

Mutta tämä meni nyt vähän off topiciksi. Erityislasten äideille: ei ns. normilasten äidit millään voi ottaa teidän elämänne raskautta oman elämänsä mittapuuksi. Ei mitenkään.

Surut/elämän raskaudet/hankaluudet eivät voi mitenkään olla jotenkin samankokoisia kaikilla. Tietty valitus nirsoilusta tai kynnen katkeamisesta voi olla raskasta kuunneltavaa jollekulle, jolla on isoja murheita. Mutta oikeasti: minä en ainakaan pysty aina ajattelemaan muita. Joskus on saatava ajatella myös itseään.

Tiedän, että toisilla on raskaampaa kuin minulla. Mutta silti minusta on ihan äärettömän epäreilua, jos aina, ihan aina, pitää muistaa ottaa huomioon se, että jollakulla muulla voi olla vielä vaikeampaa kuin itsellä. Niinhän se menee, että minun vaikeudet/elämän raskaus on varmasti suhteessa siihen, miten minulla on mennyt aiemmin. Esim. olin aina halunnut lapsia, useamman lapsen. Olin jo saanut yhden, ihanan esikoisemme. Kun en sitten tullutkaan pitkän yrittämisen jälkeenkään uudestaan raskaaksi ja uskaltauduin sanomaan suvun kesken ääneen, että olen aika väsynyt ja pettynyt ja melkeinpä masentunut, niin johan alkoi kaakotus, kuinka sillätälläjatuolla ei ole vielä sitä ensimmäistkäkään. "Ajattelepa sitä." Ja minähän ajattelin ja olin hiljaa.

Kun mieheni sairastui kroonisesti ja minä kannoin koko perheen taakan (ja kannan vieläkin sen päävastuun), en voinut kellekään kertoa, miten raskasta joskus on. Tai jos yritin, niin vastaukset oli luokkaa:"Ku sillätälläjatuollakin on niin raskasta, ku mies on koko ajan reissutyössä/töissä tai sitä miestä ei edes ole." Ja jonkun mies on jopa sydänsairas, mitä se meidän kroonikko tähän mitenkään liittyy. Ja kolmannella on sairas mies ja lisäksi erityislapsi. Just.

Mutta tämä meni nyt vähän off topiciksi. Erityislasten äideille: ei ns. normilasten äidit millään voi ottaa teidän elämänne raskautta oman elämänsä mittapuuksi. Ei mitenkään.

Surut/elämän raskaudet/hankaluudet eivät voi mitenkään olla jotenkin samankokoisia kaikilla. Tietty valitus nirsoilusta tai kynnen katkeamisesta voi olla raskasta kuunneltavaa jollekulle, jolla on isoja murheita. Mutta oikeasti: minä en ainakaan pysty aina ajattelemaan muita. Joskus on saatava ajatella myös itseään.

Mä olen kanssasi *niin* samaa mieltä. Ollaan lähtökohtaisesti ihan hakoteilla kun lähdetään vertailemaan kenellä on raskainta / vaikeinta täällä maailmassa. Silti tosi monet tekee sitä ja katkeroituu.

Sitä en väitä etteikö henkeä uhkaava sairaus ole isompi asia kuin katkennut kynsi, mutta monta asiaa noiden välimaastossa on täysin mahdotonta laittaa arvoasteikolle. Myös se vaikuttaa, että minkälaisia kokemuksia ihmisen elämänvarrelle on osunut. Jos on kokenut paljon vastoinkäymisiä voi olla että pystyy ottamaan isojakin vastoinkäymisiä vastaan lannistumatta. Jos jollakin on aina ollut helppoa, voi joku toisen mielestä pieni asia tuntua tosi suurelta.

Murheiden suuruus ja pienuus on täysin subjektiivinen käsite. Siksi on arveluttavaa lähteä paasaamaan toiselle, että "sinä et tiedä mistään mitään, minulla on kaikkein vaikeinta!"

Olen myös sitä mieltä, että kukaan ei ole velvollinen olemaan onnellinen vain sen vuoksi, että jollain toisella menee muka huonommin. En käsitä sitä ajatusmaailmaa ollenkaan. Osaisiko joku selittää, kun siitä aina puhutaan? Tyyliin: "Ole onnellinen, asiat voisivat olla niin ja näin!" Onko joku tullut onnellisemmaksi tuolla ajatusmallilla?

Ap

Ihan oikeasti on välillä niin raskasta, etten jaksaisi millään kuunnella sitä, miten rankkaa jollain muulla on kun "nuorimmalla on hirveä nuha ja se itki viimeyönä kaksi kertaa". Ajattelemattomuuksissani voin sanoa, että kuullostaa tutulta - yrityksenäni kertoa että tiedän ettei valvominen ole kivaa, mutta kuulija saattaa tulkita sen juurikin väärin (just joo, mun jutut ei ole mitään kun toi valvoo aina).



Erinomaisen turhaa on vertailla sitä, kenellä on kamalinta. Se tilapäinen nuha voi olla pahinta, mitä perheessä on ollut - saati mahatauti joka oikeasti voi olla varsinkin pienelle lapselle vaarallinen, oli sitten tavis tai erityislapsi. Huoli sairaasta lapsesta on aina huoli.

Joku, jolla on terveet lapset, voi hoitaa kuolemansairasta äitiään.



Minä olen ollut tilanteessa (erityislasten vanhempien vertaistuki), jossa valitin väsymystäni ja erityislapsen kanssa elämisen raskautta, tajutakseni että samassa porukassa oli lapsensa menettäneitä. Mitä meidän ongelmat ovat siihen verrattuna - ei mitään. Silti juuri minä olen ihan loppu.



Väsymyksestä nytkin pyörryksissä en osaa asetella sanoja viisaasti. Minusta erityislapsen vanhemmuus EI anna lupaa käyttäytyä muita kohtaan rumasti. Kuten joku aikaisempi kirjoittaja sanoi, kriisi saa ihmisen käyttäytymään "alkeellisesti", ei harkitusti. Avioero tai läheisen luolema voi nostaa esiin piirteitä, joita ei ole aikaisemmin näkynyt, eikä henkilö itsekään ole tiennyt, että hänessä on joitain ikäviä piirteitä, jotka sitten vaikeassa tilanteessa tulevat esiin.



Erityislapsen vanhemmuus on kriisi, joka ei mene ohi. Siihen jollain tavalla tottuu ja sopeutuu, mutta kriisi se on silti. Minulle vaikeinta hyväksyä on se, että lapseni ei koskaan parane, eikä hänestä tule standardeihin sopivaa. Se ei kuitenkaan tee muiden murheista isompia tai pienempiä. Jokaisella on oma henkilökohtainen murheskaala, johon ei kenenkään muun murheet vaikuta.

Kyllä monet ihmiset ovat onnellisia sen takia, että näkevät, että _kaverilla_ menee huonommin. Valitettavasti. Johonkin tuntemattomaan vertaaminen ei yleensä auta. Itse yritän olla KIITOLLINEN jokaisesta hyvästä päivästä ja hyvistä ja huonoista asioista, mitä elämään kuuluu. Uskokaa tai älkää, niin moni ihminen kadehtii sellaisia ihmisiä, jotka ovat kiitollisia, koska he ovat tyytyväisiä elämäänsä. Heillä on kaikki.

kyseessä on naisihminen, joka ei pidä toisesta naisihmisestä, yht´äkkiä kyse onkin heidän lapsistaan ja äitisuhde onkin äitien välinen, ja se muodostuu lasten statuksen perusteella, huhhuh



Mitä jos vaan se ei pidä sinusta, miten tää äitiys ja lasten diagnoosit tähän vaikuttaa

mä ihmettelen tätä tasoa kyseessä on naisihminen, joka ei pidä toisesta naisihmisestä, yht´äkkiä kyse onkin heidän lapsistaan ja äitisuhde onkin äitien välinen, ja se muodostuu lasten statuksen perusteella, huhhuh

Mitä jos vaan se ei pidä sinusta, miten tää äitiys ja lasten diagnoosit tähän vaikuttaa

Nyt kyllä yksinkertaista asioita aika rankasti. Oletko koskaan kuullut sellaista että kaikki vaikuttaa kaikkeen?

Anteeksi nyt vaan, mutta kyllä tuo erityislapsen äitiys jollain tapaa tähän soppaan liittyy. Kait minä sen nyt tiedän, kun tämän äidin tunnen! Kun tämä äiti jäi kiinni tästä mun solvaamisesta selän takana, selvisi, että hän ei pidä tavisäitejä *yhtään minään*. Mä yritin olla hänen ystävä ihan kanssaäitinä, lapsia luokittelematta. Hän on vetänyt tämän asetelman tavisäiti-erityislapsen äiti esiin ja nimenomaan mun selän takana. Hän jäi siitä kiinni.

Miksi sä yleensäkään haluat osallistua tähän keskusteluun, jos taso ei sua miellytä?

Ja kerro mulle, että jos tässä oli vain kyse siitä, että hän ei pidä minusta, niin miksi hän esitti ystävääni lähes kaksi vuotta? Osaako kukaan antaa järkevää selitystä, jos tässä olikin niin yksinkertaisesta asiasta kuin tykkäämisestä kyse?

Ap

siinä sitä syytä saattaa olla. Jos susta on tullut sellainen fiilis, että vaikka sulle sanois, että en halua olla tekemisissä, niin sä et hellitä vaan susta tulee ongelma.

Mä ymmärrän sua ihan täysin ja sun tunteet on ihan oikeutettuja. nro 26 kirjoitti hyvin, lue se, ehkä sen lukeminen helpottaa?! tsemppiä ap:lle ja tsemppiä myös kaikille erityislasten vanhemmille.



Minusta ei koskaan olisi erityislapsen vanhemmaksi, en vaan pystyisi siihen, laittaisin lapseni varmasti hoitokotiin, jos hän olisi superrasittava erityislapsi eli siis vammainen jollain tavalla.

Väsymyksestä nytkin pyörryksissä en osaa asetella sanoja viisaasti. Minusta erityislapsen vanhemmuus EI anna lupaa käyttäytyä muita kohtaan rumasti. Kuten joku aikaisempi kirjoittaja sanoi, kriisi saa ihmisen käyttäytymään "alkeellisesti", ei harkitusti. Avioero tai läheisen luolema voi nostaa esiin piirteitä, joita ei ole aikaisemmin näkynyt, eikä henkilö itsekään ole tiennyt, että hänessä on joitain ikäviä piirteitä, jotka sitten vaikeassa tilanteessa tulevat esiin.

Erityislapsen vanhemmuus on kriisi, joka ei mene ohi. Siihen jollain tavalla tottuu ja sopeutuu, mutta kriisi se on silti. Minulle vaikeinta hyväksyä on se, että lapseni ei koskaan parane, eikä hänestä tule standardeihin sopivaa. Se ei kuitenkaan tee muiden murheista isompia tai pienempiä. Jokaisella on oma henkilökohtainen murheskaala, johon ei kenenkään muun murheet vaikuta.

Kiitos kun kirjoitit ajatuksiasi, viisaasti sait sanasi aseteltua väsymyksestäsi huolimatta! :) Kirjoituksesi vaan vahvisti entisestään käsitystäni siitä, että ei erityislasten äitejä voi mitenkään niputtaa samaan kategoriaan. Osalla on asian käsittely aivan kesken, osa on pitkälläkin ja osa varmaan jää ikuisesti katkeriksi asiasta.

Tuo on hyvä pointti, että ei se kriisi oman lapsen erityisyydestä koskaan ohi mene, ei lapsi muutu tavalliseksi. Vuodet vierii ja tulee uusia haasteita, juuri kun ajattelee olevansa sinut asian kanssa, tulee joku uusi mullistus ja asiaa käsittelee taas uudestaan. Kyse on kai enemmänkin siitä, miten asian kanssa oppii elämään.

Ehkä joillekin erityislapsen äidille on helpompaa olla tekemisissä vain toisten erityislasten äitien kanssa, vertaiset ymmärtävät paremmin. Tavisäitien seura voi joillekin olla liian kivuliasta, jos oman kriisin käsittely on vielä ihan alkuvaiheissa. Tylsä ajatus, mutta niin se taitaa olla. Toisaalta harmi, koska mä en haluaisi että lapsen erityisyys on se mikä estää äitien ystävyyden. Ja siis mun paras äitiystäväni on erityislapsen äiti, sen tuossa jossa kohtaa sanoinkin.

Ap

no, kerroppa miten susta pääsee eroon? siinä sitä syytä saattaa olla. Jos susta on tullut sellainen fiilis, että vaikka sulle sanois, että en halua olla tekemisissä, niin sä et hellitä vaan susta tulee ongelma.

Häh, nyt mä putosin? Kuka sä olet ja miksi sä haluat musta eroon? :O Oon ihan pihalla????

Oletko sä joku erityislapsen äiti täynnä pyhää vihaa tavisäitejä kohtaan? *villi arvaukseni* XD

ap

Ei erityislapsen äidillä ole mitään syytä käyttäytyä loukkaavasti toista kohtaan, kuten ei kenelläkään muullakaan. Olen kuitenkin vahvasti juuri sitä mieltä että ketään ei voi niputtaa yhteen muottiin, ei erityislapsen äitejäkään.. Enemmän on kyse yksilön luonteesta varmaan kuitenkin.



Voi sanoa että meilläkin kuopus on erityislapsi (mitkä ne kriteerit sitten onkaan..). Esikoinen on ihan "tavallinen" , terve lapsi joten olen siis sekä "tavis-että erityislapsen vanhempi".



Erityislapsen syntymä on kriisi. Ja jokainen tapaus tietysti vielä erilainen. Kun on pelännyt lapsensa kuolemaa, kun on istunut viikkoja ja kuukausia teho-osastolla pyöritellen vuoroin toivoa ja vuoroin suunnatonta pelkoa menettämisestä päässään, niin kyllähän se jälkensä jättää. Tämä ketju sinänsä mielenkiitoista luettavaa.. Itse koen että vertaistuki nimenomaan on se paras tuki erityislasten vanhemmille. Enkä väheksy yhtään "tavisäitieni" ystävyyttä, hekin ovat olleet hyvin tärkeitä ja tukeneet paljon. Olen puhunut lapsestamme kyllä paljon, mutta nyt kun syntymästä on kulunut jo jokunen vuosi, yritän tietoisesti karsia enemmän näitä meidän (edelleen jatkuvia) "sairaskertomuksia" pois esim. Ymmärrän ettei niitä jaksa aina jauhaa.. ;) Sitä varten onkin todella tärkeät nettiyhteisöt ja pari erityislapsen äitiä, joiden kanssa voi sitten vatvoa näitä asioita sydämensä kyllyydestä.. Koska se tarve asian "vatvomisesta" minulla ainakin on edelleen. Jonkinlaista terapiaa siis, että on ihmisiä joiden kanssa voi palata ihan niihin alkuasetelmiin, siihen traumaan joka silloin iski ja joka ei varmastikaan koskaan poistu, muuttaa ehkä muotoaan kyllä.



Silti en väheksy muiden ongelmia. Tai yritän siis olla väheksymättä, ja ennenkaikkea näyttämättä sitä.. Jokainen saa ja pitää olla omasta lapsestaan eniten huolissaan, oli sitten kyseessä nuhakuume tai vakavampi tauti.

Joskus tietysti pulpahtaa mieleen, kun joku "valittaa" pienemmästä asiasta, että voisi olla huonomminkin asiat..Mutta ääneen en sitä yleensä sano. Se ajatus auttaa kyllä itseänikin, kun tuntuu että on liian raskasta välillä- että asiat voisivat olla niin paljon huonomminkin..kyllä saa pienemmistäkin asioista tuntea väsymystä tietenkin, mutta sanotaanko että välillä on hyvä miettiä uudelleen asioiden mittasuhteita. Se voi helpottaa omaa oloakin.



Mutta joo. Ei kukaan saisi toisten asioita ja ongelmia väheksyä, eikä pitää itseään jotenkin parempana. Tosin ymmärrän osittain senkin kyllä, että ärsytys saattaa nostaa päätään jos joku muu kovasti valittelee jostain mikä mielestäni ei ole niin iso asia, se mitä olemme kuopuksen kanssa kokeneet kyllä saa aikaan tällaisen reaktion välillä. Sille ei kai mahda mitään, mutta omalle käytökselleen ja sanomisilleen tietysti voi!

Tosin ymmärrän osittain senkin kyllä, että ärsytys saattaa nostaa päätään jos joku muu kovasti valittelee jostain mikä mielestäni ei ole niin iso asia, se mitä olemme kuopuksen kanssa kokeneet kyllä saa aikaan tällaisen reaktion välillä. Sille ei kai mahda mitään, mutta omalle käytökselleen ja sanomisilleen tietysti voi!

Eli jos vuosikausia varoo sanojaan "erityislapsen" vanhempien läsnä ollessa. Ja jos tällainen porukka kuuluu läheisesti tuttavapiiriin, niin pitemmän päälle tämä "tavisäiti/isä" voi uupua. Tottakai silloin kun toisella on erityisen raskasta, pitäisi jaksaa ja pystyä sitä kuunteleen. Mutta pitemmän päälle se ei vain onnistu. Ei vaikka tämä tavisäiti sitä yrittäisi kuinka. Itse olen se kiltti seitsemänkymmentäluvun tyttö, jonka elämäntehtävä on olla kiltti kaikille. Vasta nyt, lähempänä neljääkymmentä, olen oppinut, ettei minun tarvitse ymmärtää kaikkia, minun ei ole pakko olla kaikkien olkapää ja tukija. Minun ei tarvitse hävetä omia surujani, ne ovat aitoja suruja siinä mssä muittenkin. Eikä minun tarvitse olla aina vahva.

t. 24, joka ei millään muotoa väheksy kenenkään ongelmia..

Kun mulla on muutama sisarus ja kaikilla lapsia, niin me vieraillaan toisillamme lähinnä lasten synttäreillä. Oikein enempää ei ehdi, kun noita synttäreitäkin on enemmän kuin kerran kuussa.



Ja kun yhdellä sisaruksista on erityislapsi, niin se erityislapsen vanhempi on käytännössä aina läsnä silloin, kun tapaan muita sisaruksiani. Erityislapsen syntymän jälkeen kukaan muu ei voi enää puhua omille sisaruksilleen omista murheistaan, koska muiden murheet on niin mitättömiä.



Kuitenkin ne omat sisarukset on puolison jälkeen läheisimmät ihmiset, joten heille olisi luonnollista jakaa murheensa. Mutta kun tätä hyssyttelyä jatkuu vuodesta toiseen, niin mulla ainakin on käynyt niin, että välit sisaruksiin on etääntyneet, kun enää ei voi puhua kuin töistä ja ilmoista.

äidillä on erityislapsi, vaan asia on ihan persoona kohtaista. Tunnen muutaman e-lapsen äidin Täytyy myöntää, että he näkevät maailman varmasti eritavalla kun muut. Moni asia minkä luulisi että toimii ei toimi ja he saavat taistella lapsen oikeuksien puolesta ihan perusasioiden kanssa. Eivät he tämän vuoksi korota itseään yhtään ylemmäksi. (Päinvastoin jos taistelussa tuulimyllyjävastaan menee hermo niin saavat kokea olevansa tosi huonoja.)

ja tiedän millaisen tunneskaalan sitä joutuu itse käymään läpi. On normaalia tietysti olla katkera ja surullinen - nehän on tunteita jotka ihmiselle kuuluu. Mutta aikuisuutta se vaatii että osaa pitää mölyt mahassaan.



Erityislapsi muuttaa elämän aivan täysin. Sitä katoaa sellainen tavallinen elämä ja haaveet. Siinä on rakennettava paljon yksinkin. Siinä samalla vahvistuu, tulee kovemmaksi ja ehkä sitä kautta jopa ylimieliseksi.



Kyllä minäkin usein mietin että helppoa se elämä olisi terveen lapsen kanssa. Kun perheessä on kuitenkin uhmaikäinen toinen lapsi vielä. Mutta samalla olen onnellinen siitä, kuinka osaan nauttia pienistä asioista ja tosissaan ILOISTA lapsemme kehityksestä!!!



Ystäväsi on nähtävästi hyvin väsynyt. Sinun ei varmasti auta kuin ymmärtää sitä asiaa. Itse olen eristäytynyt osasta ystävistäni, ihan siksikin että elämäntilanne on liian erilainen. Ja eipähän tule sitte loukatuksi vahingossakaan.

ennenmmin ap:n empatiakyvyn puutteesta ja tarpeesta nostattaa itseään johonkin äitikategoriaan, missä saisi gloriaa

Luulen että ap.n väite ei johdu siitä että toisella äidillä on erityislapsi, vaan asia on ihan persoona kohtaista. Tunnen muutaman e-lapsen äidin Täytyy myöntää, että he näkevät maailman varmasti eritavalla kun muut. Moni asia minkä luulisi että toimii ei toimi ja he saavat taistella lapsen oikeuksien puolesta ihan perusasioiden kanssa. Eivät he tämän vuoksi korota itseään yhtään ylemmäksi. (Päinvastoin jos taistelussa tuulimyllyjävastaan menee hermo niin saavat kokea olevansa tosi huonoja.)

Mikä ap:n väite?