Miten jaette lasten kustannukset perheissä, jossa EI ole yhteisiä rahoja?

Eli kumpikin maksaa sen mitä pystyy ja antaa tarvittaessa toiselle rahaa esim. vaatteiden ostoon.

Mutta ehkä se johtuu sitten siitä, että meillä on tapana puhua toisillemme. Mies ei esim. hankkisi konserttilippuja mun selän takana, koska me kerromme omista vapaa-ajan suunnitelmistamme ja menoistamme, täytyyhän puolisoiden tietää, milloin toinen on menossa jonnekin!

Vai tehdäänkö teillä niin, että juuri ennen lähtöään mies ilmoittaa, että on lähdössä illalla konserttiin ja sinä ilmoitat, että no way, sinä menet teatteriin...? Ja sitten tapellaan, kumpi jää kotiin hoitamaan lapset? Ei siis meillä toimi noin... Vaan etukäteen jutellaan, että voiko toinen lähteä se ja se ilta jonnekin ja jos se käytännön kannalta sopii, niin tuleehan siinä samalla selväksi sekin, että euroja kuluu x-summa, eikä toinen toki samana päivänä lähde vinguttamaan pankkikorttia shoppailukierroksen merkeissä (jos siis ei siihen ole varaa yhtä aikaa).

Mutta ei meillä talous tosin siihen kaadu, että toinen ostaa samana päivänä mekon ja toinen kengät. Yleensä vaatehankinnoistakin väkisellä toinen tietää, kun yhdessä käydään ostoksilla... Siis ei sen takia, että toinen kyttäisi toisen rahankäyttöä, vaan seuran ja makutuomarin takia. Joskus jos toinen käyt yksin, niin onhan toisen oltava kotona lasten kanssa, eikä meillä ole tarve valehdella, että "Lähden Lissun kanssa lenkille", jos olen menossa kesämekkoa ostamaan ;)

Jotenkin utopistiselta vaikuttaa siis nämä tilanteet, ettei puolisot tiedä toistensa rahankäytöstä, konserttisuunnitelmista tai shoppailureissuista.

Tässä sitten ilmeisesti tuleekin se ero. Meillä ei ainakaan kovin leveästi elellä, eli jos olen ajatellut ostaa jotain isompaa tai tehdä kunnon shoppailukierroksen, se ei todellakaan onnistu, jos mies on myös ajatellut samaa.

Juuri tuossa tilanteessa kun siellä ostoksilla on, niin ei tarvitse miettiä, että olikohan miehellä muuten jotain suunnitelmissa hankkia tässä kuussa. Ei tarvitse kuin miettiä omat menonsa. Jos sitä rahaa olisi kuin roskaa, niin eihän sillä siinä tapauksessa väliä olisikaan. Meillä kun nyt vain on tilanne, että jos tässä kuussa teen shoppailukierroksen tai suunnittelen tyttöjen iltaa syömisine sun muineen, siihen on säästetty jo edellisinä kuukausina rahaa ja vastaavasti seuraavina kuukausina sitten jätetään ostosreissut väliin.

Eli vielä tuohon, että ei kuulu miehelle pätkääkään, ostaako sen mekon vai ei. Kyllä se vain siinä tapauksessa kuuluu, jos tilillä ei paljon ole rahaa ja siitä mies on vielä suunnitellut maksavansa vaikka konserttiliput tms omaa.

]

kummatkin maksavat mitä pystyvät, kummalla on kukkaro kassalla helpommin otettavissa maksaa. Laskuja tulee maksettua vähän sen mukaan kumpi huomaa laskupinossa erääntyviä laskuja. Eipä ole vielä koskaan tullut riitaa rahasta ja siitä kuka maksaa mitäkin ja kuinka paljon.

Ihme pihejä ukkoja teillä, en voi muuta sanoa. Eikö ole kauhea homma laskea, että kaikki menee sentilleen tasan....

sillä olemme kummatkin taloudellisia ihmisiä emmekä osta paljon mitään turhaa. Emme tee heräteostoksia emmekä tuhlaa - paitsi joskus, mutta se ei aja vararikkoon - joten mikäs tässä. Aina löytyy rahaa siihen mihin tarvitseekin, tileillä on kivast irahaa, vaikka olemmekin opiskelijoita ja pienituloisia siis.

Ei kilpailla siitä, kumpi saa enemmän eikä olla katkeria toisen saamisista, kun suunnilleen tasoissa mennään hankinnoissa. Kummatkin saa mitä oikeasti haluaa.

Meidän ei tarvitse kysellä toisten mielipiteitä pienistä hankinnoista tai vapaa-ajanmenoista. Osaamme kumpikin suhteuttaa menomme tulotasomme. Lasten hankinnat on etusijalla lainojen ja muiden pakollisten menojen jälkeen. Meistä kumpikaan ei myöskään esim. rieku baareissa juomassa perheen ruokarahoja, harrasta uhkapelejä tai ole muuten luonteeltaan erityisen vastuuton ja tuhlailevainen.

Meillä yhteinen talous ei ole mikään kyttäystalous tai kateustalous. Se on sitä, että kumpikin kantaa tulonsa yhteiseen pottiin ja se käytetään yhteisen perheen hyväksi. Me kumpikin, mies ja minä kuulumme myös tähän perheeseen, joten toki osa noista yhteisistä rahoista käytetään meidänkin hyväksi. Luottamus ja vastuullisuus kun pelaa, niin yhteisten rahojen kanssa ei saa ongelmia aikaan.

.

Aika kamalaa luettavaa tama ketju. Ihan uskomattomia systeemeja teilla.

Harva sellainen, joilla on erillinen talous on vastannut alkuperäiseen kysymykseen, eli siihen, miten erillistaloudessa päätetään lasten kuluista tai miten lasten kulut maksetaan " tasan puoliksi"



Minua kiinnostaa kuulla miten se tapahtuu käytännössä jos äiti haluaa Reimatecin ja Isä ticketin haalarin, niin kumpi päättää mitä ostetaan ? Varsinkin tilanteissa jossa toisella on huomattavasti alemmat tulot kuin toisella.

kumpikin maksaa mitä jaksaa. Isommat laskut, autojen ostot tms suuret hankinnat, öljyn ja sähkön maksaa mies, minä ostan yleensä kaikki vaatteet koko perheelle, ruuan ja maksan omasta asuntolainastani puolet. Jaa, no kumpikin käy kaupassa joten mieskin ostaa ruokaa. Matkat yms. menee yleensä miehen pussista.

omasta elämästäni, eli olen se pienituloinen, jonka puoliso käy yksin ulkomaanmatkoilla ja jonka perheessä kaikki maksetaan sentilleen tasan puoliksi.



Olemme käyneet viime syksystä asti pariterapiassa ja myös raha-asiaa on siellä puitu. Puolisoni ei vaan millään voi käsittää miksi hänen pitäisi maksaa enemmän kuin minä, kun minulla kuitenkin on tuloja, vaikka pieniä.



Olen miettinyt sitä paljon miksi puolisoni ei halua taloudellisesti sitoutua perheeseemme, ja varmasti hän osittain myös pelkää sitoutumista ylipäänsä (siis me ollaan oltu yhdessä jo yli kymmenen vuotta). Hänessä on selvästi myös sitä vikaa, että haikailee ajoittain muualle ja on tosi kova flirttailemaan muiden kanssa. Se tietenkin loukkaa minua. Eroaminenkin on käynyt mielessäni, mutta ei se niin yksinkertaista ole, ja yritän ajatella myös lasta (vaikka ei tietenkään se ole aina lapsen paras pysyä epätyydyttävässä suhteessa jne). Kun on jo kauan rakentanut elämäänsä tämän perheen varaan, niin eroaminen ei ole helppoa.



Meillä on erilaiset taustatkin: puolisoni on saanut aina elää yltäkylläistä elämää kotonaan (todella varakkaasta perheestä) ja minä ihan tavallisesta perheestä, jossa oli kaikkea tarpeeksi, mutta millään ei pröystäilty. Puolisoni on myös ainoa lapsi, niin se selvästi vaikuttaa myös siihen, ettei hän yksinkertaisesti kykene jakamaan mitään. Puolisoni vanhemmat ovat avokätisiä, ja antavat perheellemme useita satasia silloin tällöin. He eivät vaan tiedä, että rahat menevät täysin puolisoni henkilökohtaisiin menoihin, viimeksi hän sanoi, että ne oli tarkoitettu hänen uusiin silmälaseihinsa, vaikka kuulin, kun puolisoni äiti sanoi, että haluaa auttaa meitä rahallisesti.



Nyt ollaan siinä pisteessä, että puolisoni ei halua enää jatkaa terapiaa vaan on sitä mieltä ettei se mitään auta. Hän ei kestänyt sitä, että terapeutti kykeni katsomaan asioita myös minun näkökulmastani, joka on ihan eri kuin hänen.



Olen itse umpikujassa, kun jostain syystä rakastan puolisoani, mutta en taida silti jaksaa tällaista elämää. Ja olen jo ehtinyt katkeroituakin.

omasta elämästäni, eli olen se pienituloinen, jonka puoliso käy yksin ulkomaanmatkoilla ja jonka perheessä kaikki maksetaan sentilleen tasan puoliksi.

....hän osittain myös pelkää sitoutumista ylipäänsä (siis me ollaan oltu yhdessä jo yli kymmenen vuotta). ....Puolisoni on myös ainoa lapsi, niin se selvästi vaikuttaa myös siihen, ettei hän yksinkertaisesti kykene jakamaan mitään.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että puolisoni ei halua enää jatkaa terapiaa vaan on sitä mieltä ettei se mitään auta. ......Olen itse umpikujassa, kun jostain syystä rakastan puolisoani, mutta en taida silti jaksaa tällaista elämää. Ja olen jo ehtinyt katkeroituakin.

Mitä hyvää tuossa miehessä on? Korvaavatko ne tosiaan sitoutumisen pelon ja kykenemättömyyden jakamiseen?

En voi ymmärtää, enkä hyväksyä. Ilmoittaisin miehelle miten itse näen asiat (esim. teen työtä kotona perheen hyväksi ja minulle kuuluu siitä palkka eli osuus yhteenlasketuista tuloista) ja jos ei suostuisi sovitteluratkaisuun talouskysymyksissä muuttaisin pois. Lapsi jäisi tässä tapauksessa isälleen, kunnes saisin oman elämäni kuntoon ja tulotason kohdalleen.

Miehesi ei aivan kuulosta sellaiselta, joka helpolla antaisi lapsen huoltajuutta sinulle, varsinkaan jos vapaaehtoisesti "jätät" lapsen isälle joksikin epämääräiseksi ajaksi.



Jos tosissasi alat miettimään eroa, kannattaa ensin sopia lapsen tapaamis ja huoltajuusasiat kuntoon.

miehen kanssa eikä yhteistä tiliä ollenkaan.



Tienaamme molemmat suunnilleen saman verran, tosin nyt mies jäi työttömäksi.



Emme laske kuluja sentilleen puoliksi, mutta osapuilleen sinne päin. Lainoja meillä ei ole, yhtiövastikkeen maksan joka toinen kuukausi ja mies joka toinen. Ruoan maksaa se, joka sattuu ruokakaupassa asioimaan. Minä yleensä ostan lapsen vaatteet ja leluja, pelejä. Mies maksaa tv-luvan, sähkölaskun, lapsen kännykkälaskun, minä taas satelliittikanavat ja oman laskuni. Kotivakuutuksen maksu laitetaan puoliksi. Kalliimmat lomamatkat maksetaan suunnilleen puoliksi, halvemmissa toinen voi maksaa yöpymisen ja toinen ruokailun ja matkaliput.



Vielä toistaiseksi ei ole tarvinnut riidellä rahasta ja sen käytöstä. Hyvin on mennyt.

Yhteistililtä, jonne kumpikin siirtää saman verran rahaa kuussa, maksetaan kaikki yhteiset menot (kaikki lasten menot kuuluvat tähän kategoriaan). Jos on joku isompi hankinta, jota toinen ei mitenkään näe tarpeelliseksi, niin sitten toinen maksaa sen itse. Mutta yleisesti ottaen meillä kyllä joustetaan eli jos jompi kumpi näkee tarpeelliseksi jonkin tavaran, joka tulee yhteiseen käyttöön se hankitaan. Eri asia on sitten kummankin henkilökohtaiset menot, vaatteet, harrastukset ym. ne kumpikin maksaa itse. Rahan käytöstä ei ole koskaan tarvinnut riidellä.



Meillä tehtiin juuri iso remontti, johon minulla ei nyt hoitovapaalla ole varaa. Maksan osuuteni siitä miehelle myöhemmin, kun palaan töihin.

ja meillä on kyllä sinun, minun ja meidän tilit. Eli molemmat laittaa yhteiselle tilille sovitun summan per kk ja siitä maksetaan kaikki yhteiset menot. Jos ei riitä, niin se, jolla on rahaa, maksaa sitten ne ylimenevät. Laitamme tilille kuitenkin molemmat saman verran per kk, vaikka tienaan nykyään yli 2000 e / kk enemmän kuin mieheni. Toisaalta ennen, kun tienasin häntä vähemmän, laitoimme myös aina saman summan, ei silloin maksoin häntä "enemmän" ja omalle tilille jäi vähemmän. Siksi olen sitä mieltä, että nytkin on ihan ok, että laitamme saman rahan tilille. Mutta tosiaan, kun sieltä loppuu, se maksaa jolla on omalla tilillä, ja yleensä se kait nykyään olen minä. Lomilla kyllä käydään yhdessä ja niille säästetään yhdessä erilliselle tilille, esim. bonuksista laitetaan syrjään matkarahoja jne. Oma tili on vielä molemmilla siksi, kait ensinnäkin että se on vaan tapa, toisaalta on kiva, että on "omatkin " rahat, joista voi ostaa vaikka sen "miljoonannen" (=mieheni ilmaisu :) ) parin kenkiä tuntematta huonoa omaatuntoa, että tuhlaa perheen ruokarahoja omiin turhuuksiinsa (ymmärrän itsekin, että olen varsinainen imelda kenkineni, mutta kun aina löytyy tosi ihania uusia ..... )

tässä on samantyyppinen kirjoitus jonka olisin itse voinnut kirjoittaa paitsi että meillä tulot ovat aika samansuuruisia.

Keskimäärin kaikki, paitsi tuo yksi (ehkä joku toinenkin) ovat ilmeisen tyytyväisiä perheensä raha-asioiden hoitamiseen.

Itse olen tyytyväinen meidän tapaamme vaikka se olisikin monelle outo järjestelmä, enkä missään tapauksessa haluaisi vaihtaa sitä päinvastaiseen.



Kunnioitan miehen kouluttautumista ja uran luomista, itse kun en sellaiseen olisi jaksanut (kyennyt). Meillä mies hoitaa isommat laskut ja menot ja minä osan suhteutettuna omiin tuloihini. Se mikä siitä jää on omaa käyttörahaani. Jos minulla ei ole varaa elellä niillä leveästi, niin en kehtaisi kyllä miehenkään mielihalujani rahoittaa. Ja minulle on ihan sama mitä omilla ylimääräisillä rahoillaan tekee, vaikka pistäisi ne uhkapeliin (kaikki pakollinen on siis ensin maksettu pois).

Kyllä tässä elämässä on muutakin kun se perhe. On omia sukulaisia, kavereita, mielenkiinnon kohteita, harrastuksia, intohimoja jne. ei kaikkia, ihan kaikkia rahoja voi suunnata vain ja ainoastaan perheeseen.

Raha-asiat ovat yksi suurimmista riidan aiheuttajista, varsinkin jos perusturvallisuus järkkyy tai luottamus menee.

Olen enemmän kun tyytyväinen mieheni rahankäyttöön, hän on hankkinut perheelle oikein mukavan asunnon kivalta alueelta ja autot sekä vie meitä matkoille säännöllisesti. Lisäksi lapsi saa harrastaa mistä erityisesti pitää. Jos ei olisi niin taloudellinen, kaikki nämä voisivat olla paljon vaatimattomampia.

Ja jos eläisin omalla vaatimattomalla tulollani, niin minulla ei olisi näistä mitään.



.

[/quote]

Aika kamalaa luettavaa tama ketju. Ihan uskomattomia systeemeja teilla.

[/quote]

Yhteisiä kuluja ollaan jaettu sillä tavalla, että mies maksaa asuntolainan lyhennyksen kokonaan (800e/kk). Minä taas maksan suurimman osan ruoka- ja lasten vaateostoksista. Muita laskuja maksetaan vähän miten milloinkin.

HUOM! etenkin avoliitossa elävät! älkää tehkö tällaista ratkaisua, että toinen maksaa asunnon lyhennykset ja toinen hoitaa juoksevat kulut. Jos asunto on yhteinen, niin merkitkää se kummankin nimiin ja lyhentäkää molemmat lainaa. Muuten voi erotilanteessa tulla yllättäviä vaateita tyyliin "maksoin asuntolainan, joten asunto onkin minun".

No mutta enhän minä itsekään välttämättä tänä päivänä tiedä olenko menossa shoppailemaan esim viikonloppuna tai jos olen, paljonko siihen menee rahaa. Siis kommentoin vain tuohon, että jos aikoo ostaa mekon, niin joku sanoi ettei tarvitse soittaa miehelle ja kysyä lupaa. Tarkoitin lähinnä sitä, että kyllä minun ainakin pitäisi vähän siltä mieheltäkin kysyä, että ostaisinko tämän mekon vai en, jos meillä olisi yhteinen tili.

Itselläni myös suht huono muisti, että parempi kun pidän huolen vain niistä omista hankinnoistani, eikä ne miehen suunnitelmat sekoita tilejä ja laskelmia ;).

Mikä näissä omissa tileissä sitten on niin ihmeellistä, jos muuten eletään ihan yhteistä elämää? On meillä monia muitakin asioita, jotka ovat ihan omia. Vaatteet, hammasharjat, sängyt, pyyhkeet, kaapit, polkupyörät. Miksi omat tilit ovat jotenkin liikaa parisuhteessa?

Mutta ehkä se johtuu sitten siitä, että meillä on tapana puhua toisillemme. Mies ei esim. hankkisi konserttilippuja mun selän takana, koska me kerromme omista vapaa-ajan suunnitelmistamme ja menoistamme, täytyyhän puolisoiden tietää, milloin toinen on menossa jonnekin!

Vai tehdäänkö teillä niin, että juuri ennen lähtöään mies ilmoittaa, että on lähdössä illalla konserttiin ja sinä ilmoitat, että no way, sinä menet teatteriin...? Ja sitten tapellaan, kumpi jää kotiin hoitamaan lapset? Ei siis meillä toimi noin... Vaan etukäteen jutellaan, että voiko toinen lähteä se ja se ilta jonnekin ja jos se käytännön kannalta sopii, niin tuleehan siinä samalla selväksi sekin, että euroja kuluu x-summa, eikä toinen toki samana päivänä lähde vinguttamaan pankkikorttia shoppailukierroksen merkeissä (jos siis ei siihen ole varaa yhtä aikaa).

Mutta ei meillä talous tosin siihen kaadu, että toinen ostaa samana päivänä mekon ja toinen kengät. Yleensä vaatehankinnoistakin väkisellä toinen tietää, kun yhdessä käydään ostoksilla... Siis ei sen takia, että toinen kyttäisi toisen rahankäyttöä, vaan seuran ja makutuomarin takia. Joskus jos toinen käyt yksin, niin onhan toisen oltava kotona lasten kanssa, eikä meillä ole tarve valehdella, että "Lähden Lissun kanssa lenkille", jos olen menossa kesämekkoa ostamaan ;)

Jotenkin utopistiselta vaikuttaa siis nämä tilanteet, ettei puolisot tiedä toistensa rahankäytöstä, konserttisuunnitelmista tai shoppailureissuista.

]

Mielestäni myös tuollainen yhteistili jolle kumpikin vanhempi laittaa tasan saman verran rahaa kuussa on ok. Entä kun olen jo kauan yrittänyt ajaa ideaa läpi perheessämme, mutta vaimo ei suostu moiseen- pelkää että joutuu maksamaan huomattavasti enemmän kuin nyt. Minusta ei ole yhtään kivaa, että joudun maksamaan moninketaisen summan kuluista vaikkakin palkkamme yhtäsuuret.

Voiko hommaan saada jonkin viranomaisen ratkaisemaan tilanteen puolueettomasti?

Vai oletteko aina yhtä mieltä kuluista ja hankinnoista? Jos esim. toinen haluaisi ostaa lapselle käytetyn fillarin 70€ / 35€/nenä ja toinen uuden 200€ / 100€/nenä, niin kumpi ostetaan?

Keskustelemalla asioista, jolloin päädymme kompromissiin, jompaankumpaan vaihtoehtoon. Ei toki olla samaa mieltä heti kättelyssä, mutta kykenemme päätymään molemmille kelpaavaan ratkaisuun. Harvoin elämä on muutamasta kympistä kiinni ja jos juuri fillarinostoaikoihin tilillä on vähemmän rahaa, päätökset tehdään tähän faktaan nojautuen (halvempi tai sitten vaikka että käytetäänkö visaa ja maksetaan myöhemmin). Isoihin ostoksiin on yleensä aikaa varautua etukäteen...

Miten perheet yleensä päättävät lasten tavaroiden ostamisesta? Ei kai keskustelematta, muissa kuin yh-perheissä?

Noin yleisesti ottaen olemme ostaneet lapselle paljon tavaraa käytettynä (esim. vaunut, rattaat, sängyn, vaatteita), koska eihän esim. lapsen polkupyörä kovin hirveästi yhdellä lapsella ollessaan kulu ja olisi hölmöä ostaa kaikki uutena, ihan jo ympäristönsuojelullisista näkövinkkeleistä katsottuna, puhumattakaan että säästetyllä rahamäärällä voi tehdä jotain muuta kivaa. Tämä hiukan ohi aiheen kerrottua.

Kuka päättää mitä ostetaan?