Missä iässä lapset alkavat kärsiä köyhästä perheestä?

Esikoinen on 15-vuotta ja kuopus 9-vuotta. Poika on tää nuorempi ja ei ole missään vaiheessa vielä vedonnut siihen että kun jollakin toisellakin on jotain. Vanhempi on tietty sitä tehnyt, mutta ymmärtää sen kun sanoan että voivoi, ei voi mitään. Meillä ei ole kyse siitä etteikö olis varaa, vaan siitä että en halua opettaa lapsille sellaista että kaiken saa tosta noin vain. Joskus niiden on pärjättävä omillaan ja silloin tullaan korkeelta ja kovaa alas jos on sitä ennen saanut aina kaiken haluamansa.

eikä kuulemma kiinnitä huomiota toisten kamppeiden kalleuteen. Itse on kyllä oikea merkkipelle, ei kelpaa mikään :) kavereissa yhden isä iso johtaja, kaverin vaatteet, varusteet ym täysin samaa sorttia kuin kaikilla muillakin.

Ja asutaan siis pk-seudulla, arvostetulla alueella.

Kukaan kaveri ei mua kiusannut, mutta kun piti olla esim. toppahousut hiihtoretkelle, niin eihän mulla sellaisia ollut. Opettaja otti mut edellisenä päivänä puhutteluun ja sanoi että, "laita sinäkin Liisa huomenna toppahousut jalkaan". Just, mulla oli tasan kahdet sammarit ja ei tosiaan mitään toppahousuja.



Yläasteella ollessani sitten rupesin kuulemaan jo kommenttia muilta lapsilta, ei mitään pahaa ja jatkuvaan kiusaamista mutta välillä sellasia "heittoja". Silloin muistan itse jo todella kärsineeni siitä, muoti kiinnosti ja kaikki kaunis, mutta ei meillä ollut varaa.

Kierrän työssäni useissa kouluissa kunnassamme. Tuntuu että on suunnilleen sattumaa minkä luokan oppilaille vaatteet ja tavarat ovat tärkeitä ja minkä ei. Jos luokan "johtaja" sattuu olemaan näitä tarjoustalovaatteiden haukkujia, niin kohta lähes koko luokka osallistuu haukkumiseen tai on haukuttavana. Viereisessä koulussa samanikäiset eivät välttämättä edes tiedä mitään vaatemerkkejä (tai sitä että toinen on parempi merkki kuin toinen).



Kunnassamme on kaksi yläkoulua. Oppilaiden vaatetukset ovat kovin erilaiset. Toisessa on tällä hetkellä muotia "yksilöllisyys", eli mm. kirpparikama ja ekologisuus. Toisessa taas on järkyttävä juppimeiniki. Kuitenkaan asukkaiden tulotaso ei ole merkittävästi erilainen kunnan pohjois- ja eteläpuolilla.

en halua opettaa lapsille sellaista että kaiken saa tosta noin vain. Joskus niiden on pärjättävä omillaan ja silloin tullaan korkeelta ja kovaa alas jos on sitä ennen saanut aina kaiken haluamansa.

Tyhmiä lapsia vai tyhmiä aikuisia? Itse olen kasvanut perheessä, jossa oli varaa lähes kaikkeen, mitä haluttiin. Ei se silti automaattisesti tarkoita, että lapset haluaisivat mitään kohtuuttomuuksia. Eikä se poissulje sitä, että lapsen voi silti opettaa ymmärtämään, että kaikilla ei ole samoin ja että tulevaisuudessa voi olla toisin tai että lapset eivät oppisi arvostamaan esim. työntekoa. En mä ainakaan ole tippunut korkealta enkä kovaa, vaikka parhaillaan tulona onkin kotihoidontuki ja asuntolainaa helvetisti.

tulee kyllä sellainen olo etten koskaan halua lapsia. Raadollista ja sairasta tämä nykyinen meno. Ihan kamalalta kuulosti tuo jonkun lapsen kertomus haukkumisesta päiväkodissa: "tarjoustalon vaatteet". Siis miten lapset voivat suoltaa tuollaista suustaan???? Hyi että, ihmiset ovat nykyään niin pinnallisia ja toisista piittaamattomia, että oksettaa oikein. Ja tämä sama ilmiö tartutetaan sitten lapsiinkin. Enpä ikinä tahtoisi kasvattaa lasta joka haukkuisi toisen vaatteita halvoiksi.



Ja en toisaalta ihmettele yhtään. Kyllähän täälläkin näitä merkkikamojen palvojia piisaa.

huomautellut, mutta tajusin esim. että muilla on enemmän vaatteita ja kivempia vaatteita. Olin "kiltti" lapsi, en ollenkaan vanhemmille narissut tai vaatinut, yritin olla tyytyväinen, mutta sisäisesti tuntui kurjalta.



Nykyään tuntuu erityisen pahalta, kun vanhempani ylpeilevät tiukalla asuntolainanmaksupolitiikallaan ja jotenkin paheksuvat, kun itse emme halua vetää talouttamme yhtä tiukalle. Mutta en tosiaankaan halua, että lapsistani tuntuisi samalta kuin itsestäni 7-8-vuotiaana!



Toivottavasti aiot edes opiskella työllistävää alaa, etkä vain huvitellaksesi opiskele jotain "kiinnostavaa"!

en halua opettaa lapsille sellaista että kaiken saa tosta noin vain. Joskus niiden on pärjättävä omillaan ja silloin tullaan korkeelta ja kovaa alas jos on sitä ennen saanut aina kaiken haluamansa.

Tyhmiä lapsia vai tyhmiä aikuisia? Itse olen kasvanut perheessä, jossa oli varaa lähes kaikkeen, mitä haluttiin. Ei se silti automaattisesti tarkoita, että lapset haluaisivat mitään kohtuuttomuuksia. Eikä se poissulje sitä, että lapsen voi silti opettaa ymmärtämään, että kaikilla ei ole samoin ja että tulevaisuudessa voi olla toisin tai että lapset eivät oppisi arvostamaan esim. työntekoa. En mä ainakaan ole tippunut korkealta enkä kovaa, vaikka parhaillaan tulona onkin kotihoidontuki ja asuntolainaa helvetisti.

Meillä on tietokone, yksi saa riittää, mutta mun lapsi haluaisi oman, kun kuulema kaikilla muillakin on. Mun lapsi haluaisi uuden kännykän, merkkiä pitäisi vaihtaa, entisen sain joulun alla. Ootko ihan oikeesti sitä mieltä että mä marssin nyt kauppaan vaihtamaan Nokian Samsungiin kun tyttö niin haluaa? Sitähän mä yritän juuri lapsille opettaa että kaikkea ei tosiaan saa ihan tosta vaan. Oishan näitä esimerkkejä vaikka kuinka. Mun lapset kasvaa varakkaassa perheessä, heillä on kaikki mitä tarvitsevat, on merkkivaatteita ja merkittömiä, on vimpan päälle olevat harrastusvälineet jne. mutta ei se tarkoita sitä että he saavat ihan kaiken ja mä en tosiaan tule heitä tulevaisuudessa elättämään, autan toki tarvittaessa mutta kyllä heidän on itsenäisesti osattava tulla toimeen. Mä olen siis sun mielestä tyhmä? okei, olkoon niin, omasta mielestäni teen vain oikein.

Minulla oli lapsena kaikki perusjutut, mutta vaatteita en uusina juuri ikinä saanut. Muistan myös, että ala-asteikäisenä kärsin siitä, että muiden äidit olivat iloisia ja reippaita. Oma äitini teki paljon töitä ja oli väsynyt ja kireä jatkuvasta rahan pihtaamisesta. Tosiian oli ainainen hätä jos jotain odottamatonta sattuu ja rahat loppuu. Hätä tarttui myös minuun.



Mieheni perheessä oli paljon lapsia ja suuret menot. Vanhemmilla pienet tulot. Ei kai heilläkään suoranaista pulaa ollut, mutta mieheni tehnyt töitä 12 vuotiaasta.



Meillä on nyt perusasiat kunnossa. Rakennetaan omakotitaloa ja tullaan mukavasti toimeen. Mutta minä ostelen lapsillemme paljon vaatetta, merkeillä ja ilman. Sen päätin jo lapsena, että omat lapseni kulkevat kauniissa vaatteissa. Mutta esim. leluja emme ostele noin vain, ilman syytä. Raha ei näyttele suurta osaa elämässämme. Sitä pitää olla myös säästössä, pahan päivän varalle.



Mutta vaikka omat lapseni kulkevat kauniissa vaatteissa, en ikimaailmassa halua, että koskaan arvostelisivat toisten vaatteita!

Tulen kuitenkin itse melko tavallisista oloista, joten pyrin tietoisesti välttämään lapsillani liikaa merkkikamaa ym. Emme tuo varakkuuttamme millään tavalla esille, mutta tottahan ihmiset tietävät, ettei esim. mieheni asemassa oleva ihminen voi kuulua aivan huonosti tienaavien joukkoon.

Silloin yleensä alkaa vaatteiden, matkojen, tavaroiden jne vertailu tosissaan.



Olen opettajana pk-seudulla ja omista pojistani vanhin on 12-vuotias.

Toiset ei kärsi asiasta koskaan ja toiset taas stressaa heti, jos heillä ei ole porukan hienoimpia kamoja.



Itse kuuluin tuohon ensimmäiseen ryhmään lapsena ja siksi mun on välillä vaikea ymmärtää, että mikä siinä oli niin pahaa, että sai kaikki vaatteet yms. tarvikkeet käytettynä "perintönä" vanhemmalta sisarukselta. Ei se mua koskaan haitannut, mutta montaa ikätoveria tuntuu (edelleen, vuosikymmenien jälkeenkin) haittaavan.

Mä kasvoin köyhässä perheessä ja ei multa puuttunut mitään.

Oli rakkautta, aikaa ja upeat lapsuuden kesät. Kaikki muu oli täysin yhdentekevää hapatusta.



Se on tasan kasvatatko ap sellaisia arvoja lapselle että hänen tulee kadehtia varakkaammista perheistä olevia lapsia. Ilmeisesti kasvatat kun tuollaista edes mietit.

mutta sitten kun tuli lama, niin äidin yritys meni nurin ja velkaa jäi, vanhemmille tuli avioerokin vielä ja meistä tuli köyhiä. Se kyllä kirpaisi, kun oli tottunut tiettyyn tasoon rahallisesti, niin sitten ei 14v:nä saanutkaan enää vaatteita muualta kuin kirpparilta (jos sattu olemaan rahaa), herkuista ja muista harrastuksista puhumattakaan. Ruoankin kanssa oli toisinaan tiukkaa.



Mulle jäi kanssa tästä semmonen taistelijan tahto, että silloin päätin että minä käyn koulut hyvin ja suuntaan sellaiselle alalle töihin, josta voi saada paljon rahaa. Ja näin kävi, en olisi tässä nyt ilman tuota "takapakkia".

Jäi traumat, koska huomasin jo n. 6-vuotiaana, että muilla lapsilla on paljon hienompia leluja kuin minulla, muut asuivat isommissa asunnoissa ja kävivät lomamatkoilla. Kyllä se söi lasta..

alkoi häiritä jossakin 4. luokan kieppeillä eli noin 10-vuotiaana. Lähinnä sellaiset jutut harmittivat, että muilla oli "kunnon" sukset, itse jouduin hiihtämään puusuksilla, joissa pitoa oli vaikea saada kohdalleen. Jouduin pitämään muiden vanhoja, muodista pois menneitä toppatakkeja jne.



Mutta kaikkein eniten OIKEASTI stressasi se, että vanhemmillani ei ollut yhtään ylimääräistä rahaa. Jos pesukone hajosi, autoon tuli vika tms. olimme aina pulassa ja puuttuvasta rahasta tuli kova stressi. Tämä vaikutti minuun hyvin voimakkaasti ja päätinkin, että pidän itse aikuisena aina vararahastoa akuutteja yllätyksiä varten. Ja olen pitänyt!



Tuohon johonkin aikaisempaan viestiin viitaten: Mä ymmärsin sen niin, että ei KAIKKI lapset tai nuoret ole sellaisia, jotka haluaa, haluaa, haluaa ja haluaa vaan koko ajan, vaan osa pysyisi kohtuudessa, vaikkei vanhemmat erityisesti rajoittaisikaan koko aikaa. Sellainen rajoittamisen ja "opettamisen" ylikorostaminen, että "Meillä on rahaa, mutta tässä nyt opetan sinulle rahan arvon" voi toimia toisinaan, mutta ei ole välttämätöntä kaikkien kohdalla. Ja voi lisäksi aiheuttaa vastareaktioita.

Hyvällä itsetunnolla varustettu lapsi ei kärsi vaikkei olis ihan samaa kun muillakin. Ja tietty jos kaverit jotenkin ovat ylikorostuneesti vaatteiden ja tavaroiden perään niin voihan se tuntua tärkeältä. Minä en ole juuri vaatteista koskaan itse välittänyt, en vieläkään tarpeeksi vaikka yritän nyt jo tsempata ja laittautua välillä nätiksi. Olin pienempänä sellainen poikatyttö. Ei mua ainakaan 80-luvulla kiusattu vaikka kuljin verkkareissa ja lenkkareissa koko ala-asteen, sitten taisin saada ekat farkut ja farkuissa kuljen edelleen...



Mietin että nykyään voi tietysti asiat olla eri tavalla mutta toisaalta H&M ja Lindex myy edullisia ihan kivoja vaatteita joita mielestäni ei tartte hävetä.

Mun hyvä ystävä, ei vielä koulussa ollut niin hyvä, mutta koulujen jälkeen ystävystyimme, hänellä ei ollut ikinä merkkivaatteita ja mulla piti olla. Mä menin jopa koulun ohella töihin ( tosi paha moka, sillä tein liikaa töitä ja en jaksanut käydä koulua kunnolla ) jotta sain haluamani vaatteet. Meidän luokalla tilanne vaan oli se.



Nyt teen suurimmat ostokset Amerikasta, käyn 2 kertaa vuodessa ja ostan sieltä aina laukut täyteen amerikkalaisia merkkejä, jotka siellä on alessa ja täällä maksaa huomattavasti enemmän.



Vähän aikaa sitten tapasin vanhan luokkakaverini baarissa ja siinä humalapäissään sanoi kun aina katsoi kun olin niin hyvin pukeutunut ja edelleenkin olen.



Silloin nuorena piti olla merkkivaatteita ja mielummin niin että logo näkyi 100 metrin päähän . Nyt saa olla merkki, mutta tyyli on mielummin se joka sanelee. Halvalla voi saada hyvän yhdistelmän. Ja töihinkin laitan vaatteet edellisenä päivänä sivuun, jotta olen tyytyväinen kokonaisuuteen. Nyt menee taatusti puolet teini-iän vaaterahasta, toisaalta silloin kasvoi, nyt koko pysyy samana, ja tietty varastot ovat käytössä.



Kun olin ala-asteella, eipä juuri kukaan matkustellut, mutta nyt kilpailu alkaa ihan ala-asteella, riippuu tietty missä päin asut. Espoo ja varsinkin paremmat alueet ovat kuulemma ihan omaa luokkaansa.

Mutta kärsiminen varmaan riippuu sitten jostain muusta. Meillä lapset eivät ymmärtäneet että opiskelijana ja hoitovapaalla olevina meillä oli tosi tiukkaa, mutta asuimme alueella, jossa kaikki oli verrattain pienituloisia. Vanhemmat lapsemme eivät koskaan sanoneet köyhyydestä mitään vaikka olivat jo koulussa. Nyt asumme toisentyyppisellä alueella ja tulomme ja elintasomme on aivan toinen kuin silloin. Täällä kuopuksemme on ekaa kertaa huomautellut vääränlaisista vaatteista, liian pienestä asunnosta jne nelivuotiaana. Ja meillä ei ole mikään pieni asunto, jollakin vaan on vielä suurempi ja kuulema tietynlaiset vaatteet.

Meillä ei ollut edes ruokaa aina kaapissa ja vaatteita sain todella harvoin ja mahdollisimman halpaa. Muuten kuljin vanhoissa poikien vaatteissa. Lapsia meitä oli monta ja lomamatkoja ei tehty ikinä minnekään. Jo alaluokilla tajusin, kun posti suolsi maksukehotuksia ym. Kävin salaa niitä lukemassa ja huolehdin näitä yökaudet. Aina kaikki laskut maksettiin myöhässä tyyliin kouluvalokuvat, josta tuli sitten tietty muistutus kotiin myös minun nimelläni vaikka alaikäinen olinkin.



Kärsin kovasti, kun kaikkiin pyyntöihin oli vastaus, että "ei ole rahaa". Elokuviin, ym. huvituksiin emme päässeet ja oli noloa sanoa kavereille ettei ole rahaa. Joskus valehtelin etten halunnut lähteä, jotta sama rahanpuute ei tulisi esiin. Olin kateellinen "rikkaille" kavereilleni, jotka nyt myöhemmin ajateltuna olivat todennäköisesti vain keskiluokkaisia. Kavereita vein harvoin kotiin, häpesin.



Olen opiskelija ja elän virallisen määritelmän mukaan köyhyysrajan alapuolella. Lapsilta ei silti ole koskaan mitään puuttunut. Ruokaa on aina kaapissa ja omistavat kauniita vaatteita. Ulkomailla ei olla matkusteltu, mutta kotimaassa joka vuosi jossain. Laskut maksan aina ajallaan.