Missä iässä lapset alkavat kärsiä köyhästä perheestä?

kuin varallisuus. Jos opettaa että raha ja tavara on tärkeintä, niin sittenhän se on.

Onneksi oma lapsuuteni ei ole ollut rahan perässä juoksemista, ainakaan omassa perheessäni. On nautittu kavereista, sukulaisista, yhteisöllisyydestä, kesistä mummolassa, marjastus- ja uintiretkistä sekä jalkapallon peluusta serkkujen kanssa. Tosin meillä on äidin puolen suvussa paljon uskovaisia (vaikka en itse ja oma perheeni olekaan), niin ehkä arvomaailma pitkälti tullut sitäkin kautta, että rahaa ja tavaraa ei pidetä itsessään tavoittelemisen arvoisena, niillä on vain välinearvo.

Merkkien perässä juoksemista en edelleenkään ymmärrä, siis että maksaa siitä pelkästään että paidassa on joku tiettty merkkilappu niskassa. ?????

Mä kasvoin köyhässä perheessä ja ei multa puuttunut mitään.

Oli rakkautta, aikaa ja upeat lapsuuden kesät. Kaikki muu oli täysin yhdentekevää hapatusta.

Se on tasan kasvatatko ap sellaisia arvoja lapselle että hänen tulee kadehtia varakkaammista perheistä olevia lapsia. Ilmeisesti kasvatat kun tuollaista edes mietit.

ja valitettavasti täällä se kilpavarustelu on lähes päivittäin nähtävissä jo ekaluokasta lähtien. Sanomista tulee, jos on normeista poikkeavat vaatteet tms. Yritä siinä sitten kasvattaa lapselle tervettä itsetuntoa.

Käänsin asian toisin päin ja lopulta kaverit ihaili rohkeaa kirpparityyliäni.



Poika kysyi yks päivä, että miksi en osta heille uudemman mallista kännykkää. Selitin, että yritän ajatella maapalloa myös heidän lapsilleen. Että ihmiset ostavat tavaraa niin paljon ja vievät sitä kaatopaikoille, joten heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan tulee olemaan saastunut maapallo. Maa ei voi kantaa tätä tavaramäärää ja hetken huvista ja tavaralla ylpeilystä kärsii seuraava sukupolvi.



Nykyään lapset kilvan kierrättää ja ylpeilevät kirppisvaatteillaan. Eikä kukaan ole uskaltanut kiusata.

Häpesin vuokraasuntoamme, sermillä jaettua huonetta veljen kanssa. Vaatteita ei ollut, rintaliiveiksi sain äidin B koon liivit. Niillä yhdillä sinnittelin melkein koko ylä-asteen. Alushousuja omistin kahdet(!). Päällysvaatteita ei ollut paljon, yhdet farkut (jotka piti olla Lewikset), 2 pitkähihaistapaitaa. Talviurheiluvälineisiin ei ollut varaa. Muistan liikunnanopettajan räyhäämisen, kun ei ollut välineitä. Hänen mukaansa on hankittava. Sain liikunnasta numeroksi 6, kun ei ole motivaatiota liikkua...



Kohokohtina muista, kun sain 3lk:lla farkkutakin, tilattiin ellokselta. Vaadin saada laittaa sen kouluun, vaikka oli pakkasta vielä ja talvi. Olin niin ylpeä! Ylä-asteella sain toppatakin (anttilasta, mutta kaunis). Valitettavasti koulun "johtaja" tyttö oli osatnut saman... Sain haukkuja takista, jota oli pakko käyttää, koska ei ollut varaa toiseen.



Enempää en jaksa muistella, alkaa itkettää edelleen, vaikka ylä-aste loppui 15v sitten. omilleni yritän saada parempaa ja kohtuullisesti olen onnistunutkin.

Kummatkin vanhemmat olivat melko matalapalkkaisilla aloilla. Minun vaatteet oli aina sitä halvinta "tarjoustalon kamaa" ja häpesin sitä tosi paljon, koska olen tyttömäinen ja olen aina ollut ulkonäöstäni tarkka. Olisin mieluusti seurannut trendejä ja pukeutunut nätisti niin kuin muut, mutta ei ikinä ollut varaa leviksiin ja muihin hömpötyksiin. Joten teininä kyllä siitä kärsin. Ja tietysti harrastaa ei ollut varaa jne. Auto meillä kyllä aina oli, ja omakotitalokin rakennettiin kun olin teini, joten ei kai vanhempani ihan nälkärajalla eläneet. Mutta mihinkään ylimääräiseen ei ollut varaa. Ehkä he elivät niin kuin useat, satsaten asumiseen ja tinkien sitten kaikesta ylimääräisestä.



Kumma kyllä nyt vanhemmiten en tykkää kulutuksesta ollenkaan. Olen erittäin pihi, aina olen tarkka että esim. ruokaa ei heitetä roskiin. Vaatteita ostan itselleni harvoin, ja aina ajattelen minkä hameen tai housujen kanssa käytän tätä toppia. En ikinä ostaisi jotain impulsiivisesti roikkumaan vaatekaapissa. Enkä ikinä osta mitään ekalla kerralla kun nään sen vaan aina kävelen kaupasta ulos ja mietin asiaa. Lapsilla on paljon vaatteita, mutta saavat paljon lahjaksi. Nykyään on kyllä eri tilanne vaatteiden kanssa kuin minun lapsuudessa. On niin paljon nättiä ja edullista, voi netistä tilata jne. Onneksi omat penskat eivät ole merkkien perään vielä, enkä ikinä olen kuullut mitään arvosteluja toisten lasten vaatteista. Onneksi, herranen aika sentään....

..käydäänkö lomalla sen takia, että voidaan brassailla sillä muille?!?! kyllä ootte köyhiä -korvien välistä!

En varsinaisesti kärsinyt ala-asteella rahan puutteesta. Aloin kuitenkin hahmottamaan varsin pienenä sen, että muilla oli nätimpiä vaatteita, "kaikkea kivaa" ja toiset ottivat luokkakuvat. Kun kyselin vanhemmiltani, että miksi tuo ja tuo saa sitä ja tätä ja minä en, vastaus oli aina "niillä on varaa". Tarpeeksi usein ja monta kertaa sai kuulla saman, niin alkoi katkeruus kasautumaan. Pahimmillaan tilanne oli murrosiässä, kun menot olivat suurimmillaan eikä mihinkään saanut rahaa. Menin muuten 13-vuotiaana ensimmäisen kerran kesätöihin, jotta saisin edes vähän nättejä vaatteita. Kyse ei todellakaan ollut merkkivaatteista vaan esim Seppälän vaatteista!



Nykyään en ole huipputuloinen, mutta pärjään. Lapsuus ja nuoruusajan köyhäily näkyy ajoittain siten, että saatan ostaa huvikseni uusia ja kivoja vaatteita vaikka kuinka paljon. Koska herkutkin olivat rajoitettuja, saan nykyään ahmimiskohtauksia, koska nyt minulla on varaa ostaa niitä. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta huonon taloudellisen tilanteen vuoksi myös henkisesti lapsuus oli köyhä.

minä kärsin siitä että meillä oli alkoholismia ja väkivaltaa, eikä kaapissa aina ollut ruokaa.



Sitä ettei jalassa ollut Niken lenkkarit ei nyt varsinaisesti ole aiheuttanut minulle kärsimystä.

kuinka materialistisia on kodina arvot, ja kuinka materialistisia ympäristön arvot, ja jos kotona on muita arvoja, välittyvätkö ne lapsille vahvoina vai ei.

En ollut päivähoidossa joten en tiedä tuosta ajasta. Kyllä sen huomasi hyvin nopeasti miten kavereilla oli nättejä vaatteita, uudet luistimet ja pyörät, kivemmat eväät, "fanitavaraa" etc. Itsellä liian pieniä poika-serkuilta perittyjä kuluneita vatteita. Kyllä 9-vuotiasta hävetti ja itketti kun kaveri kerran porukassa kysyi "miksi sulla ei ole ollenkaan farkkuja? Sano teidän äidille että ostaa sellaiset, kyllä farkut kuuluu olla." Ei tarkoittanut pahalla, mutta en kehdannut vastata ettei äiti osta.



Asia harmitti tuolloin valvasti, mutta vasta jälkikäteen olen ollut asiasta katkera. Kun olen tajunnut että äidillä oli omakotitalon verran tilillään. Käytti rahaa kyllä, mutta ei meihin tyttöihin, vain pikkuveli sai kaiken uutena ja parhaana. En olisi katkera jos vanhemmat olisivat olleet esim opiskelijoita eikä heillä olisi oikeasti ollut varaa. Nyt ne vain hautoivat eivätkä välittäneet vaikka pienillä asioilla olisi saanut vähennettyä turhaa nälvimistä ja kiusallisia tilanteita..



Mutta kyllä ala-asteella jo verrataan valtavasti mitä kenelläkin on. Toisaalta aika pienelläkin budjetilla saa ihan asiallisen kouluvarustuksen. Kun vaan hankkii vaatteet niin että kaikki sopivat yhteen niin pienelläkin vaatevarastolla saa erilaisilla asukokonaisuuksia, silloin vähyyttä ei niin huomaa. Ja kirppareilta saa myös siistiä taravaa. Kunhan et laita lapsiasi väärän kokoisissa tai väärän aikakauden vaatteissa kouluun, on todella ikävää yrittää peitellä paistavia nilkkoja jos muodissa on farkut jotka laahaa maata...



Ja osa lapsista on niitä muodinluojia jotka voivat tehdä mitä vain ja muut seuraavat perässä. Mieti omia lapsiasi niin tiedät tarvitsevatko he samat varusteet kuin muu luokka selvitäkseen sosiaalisenaseman kilpailussa.

meidän perhe muutti paljon.

Asuttiin muutama vuosi etelä afrikassakin.

Siellä näin mitä koyhyys on.

suomeen muutto oli hankala. Isälläni oli vaikeuksia saada tyotä. En silti omasta mielestäni ollut koyhä. Olin nähnyt niin erilaista koyhyyttä.

Mutta luokkatoverini kiinnittivät siihen paljon huomiota.

Sain heiltä kuulla kuinka kalliit kuteet heillä oli päällä ja mitkä merkit oli niitä kalliita. Tämä henkilolle joka omasta mielestään ei ollut koyhä, ja joka kauhisteli sitä ruokamäärää mikä koulun ruokalassa heitettiin joka päivä menemään.

Vaikka lapsi ITSE ei kaipaisi hienoja vaatteita ja tavaroita niin jos luokkatoverit huomaavat toisen poikkeavuuden niin ongelmia voi syntyä. Kyse on ryhmästä, luokasta, ja sen arvoista. Kodin arvot vaikuttavat lähinnä siihen miten lapsi kokee tarvetta pukeutua kotona ollessaan.



Lapsi jolla on vahva itsetunto ei ehkä välitä luokanpaineista, mutta en laskisi sen varaan..

Toivottavaa olisi ettei kukaan näkisi nälkää tai eläisi väkivaltaisessa tai rakkaudettomassa perheessä. Jos näitä ei ole, lapsella ei ole niin vakavia ongelmia. Nämä tosi pahat asiat eivät kuitenkaan mitenkään lohduta lasta jolla on vaikeuksia saada yhteisönsä arvostusta.



Aika raju vertaus, mutta kai ihminen saa surra kuollutta lastaan vaikka hänellä olisi muitakin lapsia ja joku on menettänyt koko perheensä? Asiat on hyvä laittaa mittasuhteisiinsa, mutta ei se poista pienten ongelmien aiheuttamaa mielipahaa ja mahdollisesti jopa itsetunnon ja sosiaalisten kykyjen heikkenemistä.

5.-6.-luokkalaisilla ja siitä eteenpäin.

t: ope

tän open kanssa että tuossa iässä alkaa pukeutuminen kiinnostaa ja tulee mielitekoja muotivirtausten mukaan.

On kuitenkin lapsesta kiinni välittääkö muodista ja pitäisikö saada tiuhaan uusia vaatteita.

Minulla on kaksi tyttöä ja ovat aivan eri maata mitä vaatteisiin tulee. Nuorempi pitää samantyylisiä perusvaatteita ja häntä ei muotivirtaukset kiinnosta eikä hetkauta. Tämä lapsi ei halua mitään muotihuiveja, hattuja yms. Housut perusfarkut eikä saa olla koristeita, yläosa on hupparilinjaa.

Toisen tytön vaatteisiin saisi tuhlattua omaisuuden jos kulkisi kaikkien mielitekojen mukana. Hänen vaatteisiin käytetään enemmän rahaa. Hänellä on kyllä kieltämättä hyvä maku ja osaa yhdistellä hyvin värejä ja asusteita.

Mielestäni lapsen ei tarvitse saada kaikkea vaikka varaa olisikin. Lapsen on opittava ettei kaikki maailman tavara ole välttämätöntä eikä niitä ole syytä hankkia. Toki joskus ostetaan myös muotijuttuja.

Fiksu lapsi kyllä ymmärtää perheen realiteetit.

Olen köyhä yh

Muistan hyvin ala-asteella pahimman laman aikaan omat vanhempani olivat työttöminä, kaverini vanhemmat vielä köyhemmästä alkoholisti perheestä. Samassa porukassa oli kartanon tytär, ison tilan lapsia jne. Siis ihan kaikilta elämänaloilta. Ei silti KUKAAN koskaan arvostellut kenenkään vaatteita tai tavaroita. Sujuvasti käytiin synttärikelmuilla kartanon tyttären luona ja juostiin kristallikruunujen alla. Ei tullut mieleenkään alkaa kadehtia. Samoin alkkis vanhemmat saivat sen verran ryhdistäydyttyä että siellä voi käydä leikkimässä. Ihan muuten tavallinen perhe.

Joskus keväisin kun oli oikein rapsakan uudet lenkkarit niin joku tokaisi hei, sulla on uudet tennarit. Siinä se.



Olen tasan eri mieltä siitä että yhteiskunnan paine on vaikuttavin tekijä. Jos lapsi on kasvatettu oikeille arvoille kotona ei hän jonkun muotipellen kommenteista viis veisaa. Jos lapsi kuitenkin saa jotain angsteja siitä että toisella on kalliimmat vaatteet niin itsetunnossa on jo perustavaa tekijää oleva ongelma.

Ja kenen lapsi on se joka halveksii muita heidän vaatteidensa perusteilla? Kysyn vaan.

Kyllä se kateus lähtee kotoa. Jos kadehditaan naapurin autoa, taloa tai silkonitissejä niin kyllä lapset sen noukkii. Jos ostetaan kalliimpia tuotteita kuin mihin rahkeet riittää niin mitä se kertoo jälkikasvulle?

Huono itsetuntoisia mammoja, jotka päivät pitkät rätkyttää, että "mää en halspisrytkyjä ja tavarataloavaatteita lapselleni osta"



Ne arvot lähtee just meistä vanhemmista ja nämä "hyi yök, limaiset pillunkarvat ja cittarin lenkkarit, hyvi vittu" vanhempien lapset ovat sitten juuri niitä, jotka arvostelevat.



Kuinka hirveän paljon ahdistusta pienen ihmisen sisällä voi olla kun pelottaa niin perkeleesti, että joku riisuu kuoren. Ja samaisista kasvaa juuri näitä laatutietoisia av.mammoja, joita pelottaa ihan samalla tavalla, että joku ei arvostakaan heitä heidän merkkiensä vuoksi.

kärsiäkseni.



Paljon (kaikki?) riippuu lapsen luonteesta ja kasvatuksesta. Meillä ei ole koskaan voivoteltu ja alleviivattu sitä mitä ei saa, vaan nautittu siitä mitä saa. Koen että paljolti tuon asenteen takia olen nykyäänkin niin onnellinen, osaan nauttia siitä mitä minulla on.

koska nyt kun on töissä niin lähtee pikkusiskonsa (14v) kanssa shoppailemaan palkkapäivänään.

että opettajan palkka on varakkaiden mukuloiden kuukausimenojen luokkaa.

joka vasta kasvattaa identiteettiään "isona tyttönä" on aika heikoilla, jos joutuu ryhmän kiusaamaksi sen takia, että vaatteet on huonommat kuin muilla. Kyllä siinä kotona voi antaa vaikka millaista oppia, mutta se murentuu heti, kun siihen ryhmän paineen eteen joutuu.

Mutta siitä olen AIVAN samaa mieltä, että miten ihmeessä tämä yhteiskunta kasvattaa 6-vuotiaita, jotka haukkuvat toistensa vaatteita sen perusteella että ne ovat halpoja. AIVAN JÄRKYTTÄVÄÄ!!!!!!

Omalle tytölleni, joka tästä Tarjoustalo-kiusaamisesta kertoi, tein heti selväksi, että se oli tosiaan TODELLA rumasti tehty. Ja sanoin vielä, että toivon todella, että hän ei IKINÄ osallistu tällaiseen kiusaamiseen.

Joskin oma tyttäreni ei edes oikein ymmärtänyt mitä "kamalaa" niissä Tarjoustalovaatteissa edes oli. Ei hän osaa erotella merkkivaatetta halpamerkistä. Vaate on vaate ja sillä hyvä.

Olen tasan eri mieltä siitä että yhteiskunnan paine on vaikuttavin tekijä. Jos lapsi on kasvatettu oikeille arvoille kotona ei hän jonkun muotipellen kommenteista viis veisaa. Jos lapsi kuitenkin saa jotain angsteja siitä että toisella on kalliimmat vaatteet niin itsetunnossa on jo perustavaa tekijää oleva ongelma.

Ja kenen lapsi on se joka halveksii muita heidän vaatteidensa perusteilla? Kysyn vaan.

Kyllä se kateus lähtee kotoa. Jos kadehditaan naapurin autoa, taloa tai silkonitissejä niin kyllä lapset sen noukkii. Jos ostetaan kalliimpia tuotteita kuin mihin rahkeet riittää niin mitä se kertoo jälkikasvulle?