Synnytitkö sektiolla?
Tammikuun Vauvassa puhutaan keisarileikkauksista.
Synnytitkö sektiolla? Kuinka keisarileikkaus sujui? Kerro kokemuksestasi.
Kommentit (136)
Ollessan 5 cm auki seuraava kätilö aamulla vuoronvaihteessa huomasi vauvan olevan perätilassa. Oli myös epäily lantion ahtaumasta, jota ei oltu ehditty tutkia sen tarkemmin, vaikka lähete olikon jo laitettu eteenpäin, koska synnytys käynnistyi.
Meidän piti itse päättää, että sektio vai alatiesynnytys- yritys. Päädyimme sektioon. Onneksi.
Myöhemmin sain kuulla, että jos olisin halunnut yrittää alakautta, niin minut olisi ensin kuvattu, enkä tod. näk. olisi saanut yrittää alakautta.
Sektio meni hyvin. Se ei ollut kiireellinen. Ihan kiireetön, mutta yllätyssektio.Mies sai olla mukana. Toipuminen sujui todella hyvin, ei ollut mitään ongelmia.
Sairaalassa tosin olin hyvin kipeä aluksi, mutta olimme onneksi perhehuoneessa ja mies hoiti vauvan ja minut.
Ei jäänyt pahaa maku suuhun. Imetys sujui myös liiankin hyvin sektiosta huolimatta. Maito tuli yli oman tarpeen ja imetin lopulta vuoden ja kolme Kk: tta.
Ainut mikä on jäänyt vaivaamaan, on luottamuspula hoitohenkilökuntaa kohtaa yllätysperätilan takia, kun eivät sitä aiemmin huomanneet, vaikka samana päivänä kun synnytys käynnistyi, niin lääkäri tutki ja sanoi, että raivotarjonnassa on. Pah. Vauvasta näki, että on ollut kauan perätilassa- jalat olivat niin linkussa.
Sen vuoksi käynkin tässä toisessa raskaudessa myös yksityisellä puolella tutkimuksissa ja neuvolassa tarpeen mukaan.
Lapsivedet menivät aamuyöllä torstaina ja lapsi leikattiin lauantai-iltana.
Synnytys pysähtyi ja lopulta minulla oli jo niin huono olo, kuumetta ja palelua ja väsymystä 2 vrk valvomisesta, että oli helpottava päätös joutua sektioon.
Leikkauksen jälkeen muistan kuinka tärisin kovasti, siihen eivät peitot auttaneet yhtään. Liittyy ilmeisesti epiduraaliin.
Olin kauan kestäneestä alkusynnytyksestä niin huonossa kunnossa, etten tajunnut sektion jälkeenkään olla huolissani vauvasta tai muustakaan.
Mutta seuraavana päivänä olin jo jalkeilla ja pystyin kävelemään. Kipuja ei minulla paljoa ollut.
Ikävä juttu oli se, että haava myöhemmin tulehtui.
Kaksi lasta olen sen jälkeen alateitse synnyttänyt ja olen ne paljon mukavampina kokenut. Sektioon en haluaisi enää koskaan joutua, alatiesynnytystä voisin vielä vaikka toivoakin.
Eka lapsi kuoli kohtuun loppumetreillä ja hänet jouduin synnyttämään alateitse ja siitä jäi pelko. Seuraaville kolmelle olen saanut sektion synnytyspelon vuoksi.
Joka kerta olen toipunut viikossa ennalleni. Haava ei särkenyt, ei auennut eikä tulehtunut yhdelläkään kertaa vaikka lääkäri pelotteli kuinka etukäteen ja maalaili kaikenlaisia uhkakuvia.
Omien kokemuksieni mukaan sektio on miljoona kertaa miellyttävämpi synnytystapa. Ja kuten jo totesin: kolme kertaa olen voinut todeta viikko sektion jälkeen: "leikkaus, onko minulle tehty jokin leikkaus?"
synnytyspelko diagnoosina. suvussani on ollut vakavia komplikaatioita synnytyksessä, lääkärini ei ottanut huoltani vakavasti. sain siis sektiot pelkodiagnoosilla. molemmissa leikkauksessa oli komplikaatioita perussairauteni vuoksi. silti koin leikkaukset ihan posiitivisina, koska itse en kokenut mitään kipuja ja minulla oli hoitaja ja mies tukena. leikkausten jälkeen toivuin erittäin nopeasti, olin jo samana päivänä vauvaa hoitamassa ja viivyin sairaalassa vain pari yötä. kotiin päästyäni lenkkeilin ja elin ihan normaalisti, mitään kauhuja ei hommasta jäänyt. myöhemmin yksityinen lääkäri tutki minut ja totesi etten pysty alakautta synnyttämään. että onneksi en yrittänyt ja toivottavasti tämä lääkäri joka ei minua suostunut tutkimaan/kuulemaan, kuuntelee sitten muita...
sulla taas ei synnytys mennyt ihan putkeen?
Itse sektion ja normaalisti edenneen alatien kokeneena menisin sata kertaa mieluummin synnyttämään normaalisti kuin siihen ahdistavalle leikkauspöydälle. Kait mä olen sitten sen verran "eläin", että tunnen ihan suunnatonta ahdistusta, jos olen täysin toisten armoilla, tunnottomana, toimenpiteiden alaisena. Jo hammaslääkärikäynnit on todella vaikeita, tuollaisissa tilanteissa lienen paniikkikohtauksen rajamailla. Mutta kun niitä ei muuten esiinny, ei niille ole tehty mitään.
Itse jouduin kiireelliseen sektioon synnytyksen pysähdyttyä ponnistusvaiheessa avotarjonnan vuoksi. Sektio oli kipeän käynnistetyn synnytyksen jälkeen mukava ja helppo toimenpide. Olin jo seuraavana päivänä jalkeilla ja paranin yllättävän nopeasti. Kotona en enää tarvinnut kipulääkettä. Menisin ilman mitään epäilystäkään uudestaan sektioon, sitä edeltävästä synnytyksestä sen sijaan jäi ikävät muistot.
Se on teidän sektioäitien oma päähänpinttymä, että synnytys ja syntymä olisivat sama asia. jokainen on syntynyt, toiset on synnytetty, toiset leikattu ulos : ) Silti jokainen on syntynyt. Ei kukaan ole kieltänyt sektiolapsilta syntymäpäivää, se on teidän oman epäonnistumisen tuottamaa vainoharhaista sekoilua.
Ainoan oikean av-totuuden mukaanhan sektio ei ole synnytys. Sektiolla poistetaan lapsi äidin kohdusta, eikä kukaan synnytä mitään! Av-mammojen mukaan sektiolla maailmaan tulleet lapset eivät voi viettää edes syntymäpäivää, koska synnytystä ei ole tapahtunut! ;) ;) :))))))
Se on teidän sektioäitien oma päähänpinttymä, että synnytys ja syntymä olisivat sama asia. jokainen on syntynyt, toiset on synnytetty, toiset leikattu ulos : ) Silti jokainen on syntynyt. Ei kukaan ole kieltänyt sektiolapsilta syntymäpäivää, se on teidän oman epäonnistumisen tuottamaa vainoharhaista sekoilua.
Synnytystapoja ovat: alatiesynnytys, keisarileikkaus ja imukuppi- ja pihtisynnytys. Tarkistapa vaikka tuolta, jos et järkipuhetta usko, kuten muutkin alatiefanaatikot: http://www.avoin.helsinki.fi/laaketiede/EK1_3.html
aika paljastavaa sinusta, että ajattelet näin. alatiesynnytys on ollut elämäsi ainut saavutus ja muuten olisit epäonnistunut? sektio kesti 20min, eikä se 20min määritä mun elämää epäonnistuneeksi :) harmi nyt jos sua harmittaa..
:D :D Ajatteletko oikeasti, että sektio on epäonnistumista? Että oikeasti siitä pitäisi kokea olevansa jotenkin epäonnistunut? Jos sektiolle on lääketieteellinen syy, olisi typerää riskeerata oman lapsen terveys. Eiköhän se lapsi ole kuule tärkein, eikä se miten synnytetään...Eihän sektio ole kenenkään syytä, joten ihan turha siitä on syyllisyyttä kantaa. Jollakin ihmisellä on ruma kasvojenluusto tai iso nenä, minulla huono luusto synnyttämiseen. So what?
Ensimmäistä yritettiin synnyttää alateitse. huonon lantion muodon vuoksi hän syntyi sektiolla. Virtsaaminen ei onnistunut ja olin todella kipeä, vauvakin joutui valvontaosastolle. Toinen kerta sama juttu, synnytys käynnistettiin mutta en avautunut lainkaan. Syynä jälleen sama, huono lantio ja lapsen virhetarjonta. Kaksi ihanaa lasta olen saanut ja koen, että aivan riittävästi olen heidän eteensä kärsinyt. Toinen sujui paremmin, en ollut ollenkaan kipeä ja pääsin kotiin kolmantena päivänä leikkauksesta. Hoidin vauvaani heti seuraavana päivänä leikkauksesta ilman ongelmia. Lapseni ovat minulle rakkaita, enkä kyllä voi sanoa olevani epäonnistunut. Olen onnelinen, että minulla on mahdollisuus olla äiti, saada terveitä ihania lapsia. Olen heistä äärimmäisen onnellinen.
Taisi olla viikon yli lasketun ajan, kun lapsivedet menivät sunnuntai-aamuna klo 05. Teimme rauhassa aamutoimet ym. ja lähdimme sairaalaan. Supistuksia tuntui todella, todella lievinä koko päivän, mutta mitään ei tapahtunut, joten siirryin illalla vuodeosastolle. Alkuyöstä supistuksen alkoivat voimistua ja olivat lopulta todella kipeitä, "ihan oikeita" supistuksia, joita tuli alle 10 minuutin välein. Välillä vähän helpotti, mutta olivat silti jatkuvia. Kohdunsuu ei kuitenkaan ollut auennut.
Seuraavana aamuna oli lääkärikierto, jolloin todella kivuliaan ja täysin unettoman yön jälkeen lääkärin kommenti "ai vähän supistelee jo" kuulosti todella v*mäiseltä... Yritimme inttää käynnistystä, sillä olo oli jo tässä vaiheessa todella tuskainen ja väsynyt, mutta ko. sairaalassa on käytäntönä, että käynnistetään vasta 2 vrk kuluttua vesien menosta. Koko seuraava päivä meni supistusten kourissa, onneksi välillä helpotti.
Seuraavana yönä (eli tässä vaiheessa jo ma-ti-välinen yö), supistukset vaan jatkuivat ja jatkuivat, ilman "rauhallisempia" vaiheita. Vasta aamuyöstä, muistaakseni 02-03 maissa kätilö totesi minun olevan 4cm auki, ja sain siirtyä synnytysosastolle. No, aamulla 8-9 maissa synnytys ei ollut edistynyt toivottuun tahtiin, joten minulle laitettiin oksitosiinitippa (jossa kätilö muuten kämmäsi kanyylin 3 kertaa, sattui ja verta roiskui). Jossain vaiheessa sain ekan epiduraalinkin joka oli kyllä ihan taivaan lahja 1½ vrk:n supistelujen jälkeen! Toinenkin epiduraali ehdittiin jossain vaiheessa laittaa, en muista milloin.
Tiistai-iltapäivällä supistukset voimistuivat taas ihan kestämättömiksi, eikä epiduraalia enää annettu, kun olin "jo" 7cm auki. Paine alkoi olla valtava, mutta ponnistuksen tarvetta en tuntenut vieläkään. Supistusten väli alkoi olla entistä lyhyempi ja aloin ottaa ilokaasua kestääkseni kipua. Lopulta supistuksissa ei ollut lainkaan väliä, vaan olin yhden, jatkuvan krampin kourissa niin, että välillä lähti taju. Puolisoni piti ilokaasuletkusta kiinni, sillä se irtoili vähän väliä!
Tässä vaiheessa kaikki oli jo aika hämärän peitossa, muistan vaan kun ihmisiä ramppasi edestakaisin huoneessa, ja lääkärin huolestuivat STAN-hälytyksistä. Vauvan päästä otettiin mikroverinäytteet (oli muuten sekin ihan tuskaa!), joiden arvot olivat ilmeisesti siinä ja siinä, mutta lääkäri teki kuitenkin leikkauspäätöksen. Olin tuskissani, ja muistan vain, kun anestesialääkäri tuli paikalle ja hoki että kohta helpottaa. Olo oli todella avuton, ja muistan vain ihan järkyttävän pelon, itkin vain ja kyselin koko ajan, että onko vauva kunnossa.
No, vartissa vauva oli jo ulkona ja täysin terve! Vauva näytettiin minulle heti leikkaussalissa ja kerrottiin, että kaikki on hyvin. Puolisoni oli saanut leikata napanuoran jäänteet ja kylvettää vauvan, vauva odotteli hetken lämpökaapissa kun minut kursittiin kasaan. Heräämössä sain vauvan rinnalleni ja ensi-imetyskin taisi onnistua. Vauva syntyi siis lopulta tiistaina klo 15 aikohin, pitkän ja tuskaisen taipaleen jälkeen!
Osastolla toivuin fyysisesti nopeasti, mutta olin ihan kamalassa univelassa enkä saanut nukuttua, koska huoneessa oli tietenkin muita eikä omaa rauhaa saanut lainkaan. Ekan päivän olin kipupumpussa, toisena päivänä pääsin liikkeelle. Vauva tuotiin aina rinnalle, kun sillä oli nälkä, enkä saanut minkäänlaista imetysohjausta, eikä esim. eri asentoja käyty läpi laisinkaan. Tähän olin jälkikäteen todella pettynyt, oikean asennon löytäminen oli kipeän haavan takia vaikeaa, eikä vauvakaan imenyt kunnolla. Kerran pyysin apua ja neuvoja, mutta silloin sattui olemaan todella töykeä hoitaja, joka ei tullut edes auttamaan minua istumaan pääsyssä, pyynnöstäni huolimatta! Luulen, että minut tavallaan "unohdettiin" koska alkuun olin vain sängyssä.
Mitään fysioterapeutin tapaista en nähnytkään, enkä saanut mitään erityisiä ohjeita, ei jumppaliikkeitä, ei ohjeistusta, että koska saisi alkaa tehdä mitäkin tms. Ainoa neuvo oli, ettei vauvaa painavampia asioita saa nostella, mutta puheeksi ei tullut, esim. että kuinka kauan pitää odottaa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ihan kamala kokemus oli silti!!! Nyt raskautuminen pelottaa, sillä alatiesynnytyksen pelkään taas epäonnistuvan, mutta toisaalta uusi sektiokin pelottaa. En ymmärrä, mikse käynnistystä voitu aloittaa aiemmin, minä ja vauva olimme varmasti molemmat väsyneitä pitkään jatkuneista sipistuksista. Lisäksi sain ilmeisesti oksitosiinin yliannostuksen, koska supistuksiin e tullut enää taukoja. Onneksi STAN-hälytyksiin reagoitiin nopeasti ja vauva saatiin ulos terveenä!!! Hapenpuutetta ei ehtinyt tulla.
Tuli vähän pitkä tarina, mutta koska synnytys on joka päivä mielessä (vauva10kk), niin oli tämä kirjoittaminen aika terapeuttista!
suunniteltu sektio. Operaatio sujui hyvin, vauva sai 10 pisteet. Sain sen viereen heti ja uudelleen heräämössä. Osastolla vauva oli luonani alusta asti. Kaikki sujui hyvin. Haavakivut kestettävissä, imetys onnistui kohtuullisen hyvin. Kotiuduimme 5 päivän kuluttua. Kaikki mennyt loistavasti. "vauva" nyt terve 7 -vuotias.
sektiosta ja siitä, että sillä tavalla lapsensa maailmaan saaneet olisivat jotenkin huonompia. MInä kannoin lastani yli lasketun ajan, hän on terve ja hyvinvoiva, olen itsekin vielä hengissä - en millään voi ajatella, että olisin epäonnistunut. Jos sektiota ei olisi tehty, olisi sekä vauva että minä kuolleita tänä päivänä.
Esikoiseni syntyi rv 31+3 hätäsektiolla vaikean raskausmyrkytyksen vuoksi, toivuin mielestäni hyvin. Siitä sektiosta ei itselläni ole tietoa muuta kuin epikriisien kautta. Poika oli Lastenklinikalla, joka oli raskasta aikaa itselleni sairaalassa, kun muilla oli vauvat vieressä.
Kuopukseni syntyi myös sektiolla, tosin tällä kertaa oli kiireellinen sektio, synnytys käynnistyi, mutta ei edennyt ja vauvan sydän äänet romahtivat. Tämäkin tehtiin nukutuksessa, mutta sain heti osastolle päästyäni vauvan viereeni, ja siinä pidinkin. Apua ekana päivänä tarvitsin vauvan nostamisessa toiselle puolelle, koska minulla oli katetrit sun muut. Koska vauva sai olla alusta asti vieressäni, toivuin hienosti.
Eli jos tässä vielä kolmatta uskaltaa, niin tiedossa on siis sektio. Sektio itsessään ei minua pelota, vaan raskausaikaiset komplikaatiot.
Raskaus meni 2 viikkoa yli ja se käynnistettiin.
Hyvin nopeasti alkoi supistukset 2 min välein, tosin suhteellisen kivuttomia.
Vauva ei jotenkin toipunut supistusten välillä vaan syke alkoi laskemaan ja se oli n. 60 luokkaa. Sitten lääkäri sanoi ihan suoraan, ettei hän halua ottaa mitään riskiä hapenpuutteen vuoksi vaan pitää heti leikata.
No kaksi alatiesynnytystä oli takana ja jotenkin leikkaus oli vauvan hyvinvoinnin kannalta helpotus, mutta kuitenkin pettymys minulle. MIehen mielestä myös se oli hyvin "kliininen" tapahtuma, vaikka ei ollut edes mukana leikkauksessa vaan odotteli oven takana. Mies jäi jotenkin kaipaamaan sitä yhdessä tekemisen tunnetta, joka taas oli alatiesynnytyksessä ollut.
Minulla lapset olleet suhteellisen isoja n. 4,3 kg ja silti alatiesynnytys on ollut huomattavasti mukavampi. Leikkauksen jälkeen olin todella kipeä ja en voinut vauvaa hyvin hoitaa. Lisäksi minua harmitti se hurja kipuläkkeiden määrä, joka meni äidinmaidon kautta vauvalle.
Minua sairaalassa ei kukaan hirveämmin opastanut, koska se oli minulle jo kolmas kerta. Tosin leikkaus oli minulle ensimmäinen ja sen suhteen olisin kaivannut neuvoja. Lisäksi kotiuduin sairaalasta sunnuntaina ja minulle vain nopeasti annettiin ohjeet paperin muodossa, jossa mm. luki, että tikit ovat itsestään sulavia. Sitten kun oli jo kymmenes päivä menossa leikkauksesta, alkoi haava tulehtua, vaikka sitä kyllästymiseen asti kotona huuhtelin ja annoin "ilmakylpyjä". Sitten menin lauantaina päivystykseen, koska tikkien päissä oli mätäpaiseet ja haava alkoi "nauramaan". Siellä ihmettelivät, että miksi en ollut käynyt viikon päästä poistattamassa tikkejä. No sanoin vain, että näissä ohjeissa (olivat mukana) lukee, että sulavat itsekseen. Nauraen sanoivat, että se tarkoittaa sellaisia tikkejä, jotka ovat genitaalialueella. No ei minulla siellä tikkejä ollut, mutta ei ollut kyllä minkäänlaista mainitaa niissä ohjeissa sektiotikkien poistostakaan...
Mutta eihän yleensä leikkausta voi itse valita, mutta jos voisi itse päättää, niin ikinä en leikkausta valitsisi. Nimenomaan siksi, että toipuminen vie kauan aikaa ja turhaan voimia. Onhan se itse "synnytys" kivuton, mutta sen jälkeen kipujen aste on ihan toista luokkaa kuin taas alatiesynnytyksessä.
Lapseni syntyi kiireellisellä sektiolla yllätysperätilan takia. Perätila huomattiin vasta, kun kätilö kokeili, kuinka paljon kohdunsuu on auki. Tarjoutuvana osana (tai miten se pitäisi ilmaista) oli jalka, joten vaihtoehtoja ei annettu, vaan jouduin leikkaukseen. Supistukset olivat säännöllisiä ja tiheneviä, ja kohdunsuu oli 4 cm auki.
Minua jäi vaivaamaan sektioon joutuminen. Tärkein syy tähän on se, että näin vauvani kunnolla vasta muutaman tunnin kuluttua sektiosta. Syliin hänet sain seuraavana päivänä, kun jaksoin nousta istumaan. Lisäksi uskon omiin kykyihini synnyttää alateitse, mutta näitä kykyjä en saanut mahdollisuutta näyttää!
Vaikka sektio sujuisi hyvin, vauva olisi terve ja äidin toipuminen olisi nopeaa, ei se tarkoita, ettei äitiä voisi vaivata sektioon joutuminen. Minulla imetys lähti vaivalloisesti alkuun, mutta en syytä siitä sektiota. Vauva voi mainiosti edelleen, mutta vielä puolen vuoden jälkeenkin synnytysasiat välillä ahdistavat. Synnytyksen jälkeen hormonit hyrräävät sen verran lujaa, että ainakaan itse en sairaalassa vielä tajunnut näitä asioita. Silti niistä olisi mielestäni heti pitänyt puhua. Ja tärkeää olisi järjestää jokaiseen synnytyssairaalaan mahdollisuus saada sektion jälkeen vauva heti äidin rinnalle.
Toinen lapsemme syntyi syyskuussa 2008 hätäsektiolla sydänäänten romahdettua synnytyksen ponnistusvaiheessa. Synnytys oli nopea ja saavuinkin sairaalaan ollessani jo 10 cm auki ja suoraan saliin ponnistamaan. Salissa meni vedet, vauva oli korkealla ja kun oli aktiivsesti ponnistettu 20 min., tuli vauvan sydänääniin sen verran vakavia poikkeamia että lääkäri teki hätäsektiopäätöksen. Kaikki tapahtui todella nopeasti, vauva oli ulkona 6 minuttia päätöksen tekemisestä. Kiitän kyllä lääkäreitä ja kätilöitä asiantuntemuksesta, sektiopäätös oli tehty ajoissa ja poika pelastui pahemmalta. Syntyi 6 apgarilla ja napaverinäytteessä oli lyhytaikaisen asphyksian merkit.
Onneksi lääkäri oli kokenut ja pystyi tekemään hätäsektiosta huokimatta viillon vaakaan. Oli tietysti ikävää että minä tai mieheni emme saaneet todistaa poikamme syntymää enkä itse nähnyt häntä tarkkailun vuoksi ennen kuin iltapäivällä (syntyi 9.25. aamulla) mutta tärkeintä on tietysti että lapsemme pelastui. Toivuin sektiosta hienosti, särkylääkkeitä tarvitsin vain 4 päivää, mutta tietenkin sängyssä kääntyily ja ylösnousu oli pidempään epämukavaa. Haava-alueen ihotunto on edelleen alentunut napaan asti. Paranin itseasissa sektiosta nopeammin kuin ensimmäisen synnytykseni repeämistä ja alku oli helpompaa koska ensimmäisen kohdalla en esim pystynyt istumaan viikkoihin ja ulostaminen oli tuskaa myös pitkän ajan.
Enkä tosiaankaan synnyttänyt silloin. Olen myös synnyttänyt ja se on ihan eri asia kuin leikkaus. Kaikilla lapsillani on tietenkin syntymäpäivä.
Seuraavana päivänä oli varattu aika suunniteltuun sektioon koska raskausviikkoja oli 41+3 ja lapsi oli perätilassa. Alunperin oli tarkoitus ynnyttää alakautta.Synnytys lähti kuitenkin käyntiin ja sujui hyvin lähes loppuun asti. Olin kymmenen senttiä auki mutta vauva ei laskeutunut joten edessä oli kiireellinen sektio. Olin todella maassa leikkaukseen joutumisesta kun kaikki näytti jo niin hyvältä alatiesynnytykseen. Eipä siinä itseään paljoa naiseksi tunne kun lasta revitään kohdusta ulos. Kokemus oli todella epämiellyttävä ja ahdistava ja leikkauksen jälkeiset kivut aivan hirvittävät. Lisäksi valtava turvotus. Toipuminen kestää todella kauan ja harmittaa kun ei pysty täysillä panostamaan vauvan hoitamiseen kipujen keskellä. Vauva on kuitenkin valloittanut koko perheen sydämet ja on aivan kertakaikkisen ihana. Eihän se syntymätapa vauvaan vaikuta. Toista kertaa en kyllä leikkaukseen mene ellei ole välttämätön pakko.
päätymistä. Että ihan tarpeeksi sitä pääsee synnyttämään vaikkei lopullista rykäisyä itse aikaansaakaan. Minä esim. ponnistin 2,5 tuntia. Että kyllä mä ihan riittävästi koen synnyttäneeni :).