Lue keskustelun säännöt.
Tuohon "perheeni on vankilani" -juttuun
11.03.2009 |
oli niin pitkä ketju siinä, että aloitin tämän - tuttua tuo juttu oli, olisi melkein voinut olla minun kirjoittamaani. Minulla rasitteena tuon lisäksi toistuva masennus ja väsymys jo ilman lapsiakin, mutta lasten tulo (mm. kaksoset) kärjistivät "kärsimykseni". Aloin pikkuhiljaa juomaan "päästäkseni pois" tuosta oravanpyörästä ja lopputuloksena mies otti eron. Nyt asun yksin ja nautin tästä hiljaisuudesta ja rauhasta... olen varmaan itsekäs, mutta minä en tuota elämää kestänyt (tietysti sairauteni vaikutti myös). En koskaan, koskaan enää hanki lapsia, enkä varmasti uutta parisuhdettakaan. Sekin tuntui joskus liian vaativalta minun päälleni...
Rakastan toki lapsiani, olen heihin yhteydessä päivittäin ja lapsilleni olen rakas, mutta yhteiselämä oli liian rankkaa. Äidin lähtö yhteisestä kodista oli varmasti meille kaikille paras ratkaisu.
Kommentit (81)
onko myötätunto toisen asioita kohtaan näin tuntematon käsite äitien keskuudessa? Suurin osa kiroittajista ei piittaa pätkän vertaa ap:n tunteista, moni vielä (tuskin tyhmyyttään) ilkeilee.
Näitä nettikirjoituksiahan ei kannata niin tosissaan ottaa, mutta sama ilmiö on kyllä normaalielämässäkin havaittavissa. Jos olet iloinen ja pirteä siellä hiekkalaatikolla niin kyllä seuraa löytyy, etenkin jos viitsit vahtia toisten lapsia sen aikaa että pääsevät "asioille". Mutta jos uskallat myöntää heikkoutesi, etkä jaksa, olet väsynyt ja sairas, niin näppärästi ne ihmiset katoaa. Tämä ei onneksi päde niihin tosiystäviin.
Jostain syystä tästä äitiydestä on tehty kilpailu jossa heikot sortuu elon tiellä. Ja niille voi sitten vaikka vittuilla, olla vähän Mikkonen. Siitäs sait, sitä saa mitä tilaa, mitäs sitten luulit, etkö osannut ennakoida?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko että kukaan joka täällä on sanonut tuntevansa joskus samoin, sanoo lapsille, että te teette mun elämästä helvettiä. Veikkaanpa että moni miestä nimenomaan hoitaa lapset hyvin, syöttää terveellisesti ja pitää säännöllisen rytmin, käy vanhempainilloissa ja tukee ja murehtii lasten asioita. Olisihan tämä tosiaan kevyempää, jos olisi syöttänyt lapsille ykisvuotiaasta asti pelkkiä eineksiä ja opettanut ne leikkimään yksin omassa huoneessa koko ajan. Mutta kun sitäkään ei halua tehdä, koska mekin rakastamme lapsiamme ja haluamme heille parasta.
Täytyy nyt sen verran kehaista kun tämä yksi vastaaja veti lasten menstyksen mukaan, että minunkin lapseni ovat koulussa suosittuja, saavat kokeista kiitettäviä ja ovat aina olleet kaikkien mielestä hyvin tasapainoisia. Hellimme paljon toisiamme, luemme edelleen yhdessä ja olen mukana heidän harrastukissaan. Silti useinkin ahdistaa ja haluaisin vain pois. Jostain kumman syystä sen sanominen ääneen (tai edes netissä) tuntuu saavan nämä ninamikkoset takajaloilleen ja "surullisiksi". Onko niin vaikea hyväksyä, että joku tuntee eri lailla kuin te itse?
Itsekin ymmärrän tuon aloituksen kirjoittajaa. Kiitän joka päivä mielessäni, että en suostunut kun mies ehdotti kolmatta lasta.
Ekan lapsen kanssa kaikki on uutta ja kivaa ja passaamista on vähän kun kaksi vanhempaa passaa yhtä ja liikkuminen helppoa ja ei tunnu samalla tavalla työltä. Kaikki on vain ihanaa. Ei tule negatiivisia tunteita.
Mutta seuraavan kanssa kaikki on jo koettu. Kaikki, mikä ekan knassa oli kivaa ja uutta, urheilukoulut, uimakoulut, pyöräilyopettelut, muut kuskailut, jne alkaa tuntua duunilta. Itsekin olen vähitellen äitinä alkanut kaivata omaa aikaa.
Kun on ollut pitempään äiti, alkaa miettiä, että hetkinen, olen kohta vanha, ja työn määrä ei näytä helpottavan. Siivoamista. Ruoan laittamista. Alkaa haaveilla puhtaasta valkoisesta sohvasta.
Me käymme lasten kanssa ravintoloissa ja kyläilytkin onnistuvat,mutta kyllä pitkäksi aikaa liikuntaharrastukset jäivät toisen lapsen myötä. Kahdessakin alle kouluikäisessä on valtavasti lastenhoitoa ja kotityötä.
Jos on jo yksi lapsi, niin etkö ymmärtänyt että toisen lapsen kannse ei VOI enää olla niin ihanaa ja kaikki uutta ja ihmeellistä????!!???
Tuon takia meillä on vaan yksi lapsi, pysyy se hohto ja kiinostus. Vaikka meille yritetään tyrkyttää ulkoapäin ehkä jotain muuta mallia, että meillä PITÄIS olla toinen lapsi. Ei PIDÄ, vaan me olemme onnellisia just näin!!
Mä olen yksi näistä joka hyvinkin ymmärtää että lapsiperhe-elämä voi joskus tuntua "helvetiltä" tai vankilalta tms. Silti ei minusta varmaan sitä uskoisi. Olen kuitenkin mielestäni hoitanut lapseni ja perheeni tosi hyvin. Hellin paljon lapsiani, lähes joka päivä laitan kotiruokaa, tarjoan terveellisiä välipaloja, luen lapsilleni, käymme eri paikoissa, eilen kävimme mm. retkellä joen rannassa illalla! Tarkistan ja autan aina esikoiseni läksyjen teossa. Käyn aina vanhempainilloissa. Yritän järjestää lapsilleni kaveriseuraa jne.
Ehkäpä se on just se, että me haluammekin antaa lapsillemme niin hyvän alun elämään joka osittain tekee sen, että rasitumme tästä välillä? Ehkä vaadimme itseltämme liikaa?
Ehkä ne pääsevät tässä helpommalla jotka eivät niin välitä tai jotka osaavat ottaa rennosti joka asiassa.
Sitä minä en vain tässäkään keskustelussa enkä ylipäätään av:lla ymmärrä, että heti kun joku paljastaa jonkin heikkouden (ja erityisesti sen että ns. äitimyytti murtuu!!) niin hän saa aina jotain paskaa niskaan joltain "täydelliseltä" äidiltä.
***
Tulee mieleen epäempaattinen anoppini joka tokaisi minulle kaksosteni ollessa jotain 2-3 kk ikäisiä että ei HÄN OLLUT KOSKAAN LAPSIINSA VÄSYNYT.
Mutta otan omaa aikaa useita tunteja per päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä olisiko se lapsille parasta tai edes miehelleni, mutta itse saisin rauhan ja voisi helpottaa ahdistustani.
Vaikka porukalla vuokrattu, äitien "tukipiste". Voisihan sitä tietysti hotelliinkin mennä. Mä tiedän yhden porukan jotka oikeasti hankki aikoinaan tuollaisen kämpän ja asuivat siellä vuorotellaan päivän tai pari.... Pääsi pois siitä perhehelvetistä hetkeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä tiedän yhden porukan jotka oikeasti hankki aikoinaan tuollaisen kämpän
Änkisin sekaan!!!
Vaikka porukalla vuokrattu, äitien "tukipiste". Voisihan sitä tietysti hotelliinkin mennä. Mä tiedän yhden porukan jotka oikeasti hankki aikoinaan tuollaisen kämpän ja asuivat siellä vuorotellaan päivän tai pari.... Pääsi pois siitä perhehelvetistä hetkeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ajatusta jo vuosia. Ei vaan olla saatu aikaiseksi.
Itsekin ymmärrän tuon aloituksen kirjoittajaa. Kiitän joka päivä mielessäni, että en suostunut kun mies ehdotti kolmatta lasta.
Ekan lapsen kanssa kaikki on uutta ja kivaa ja passaamista on vähän kun kaksi vanhempaa passaa yhtä ja liikkuminen helppoa ja ei tunnu samalla tavalla työltä. Kaikki on vain ihanaa. Ei tule negatiivisia tunteita.
Mutta seuraavan kanssa kaikki on jo koettu. Kaikki, mikä ekan knassa oli kivaa ja uutta, urheilukoulut, uimakoulut, pyöräilyopettelut, muut kuskailut, jne alkaa tuntua duunilta. Itsekin olen vähitellen äitinä alkanut kaivata omaa aikaa.
Kun on ollut pitempään äiti, alkaa miettiä, että hetkinen, olen kohta vanha, ja työn määrä ei näytä helpottavan. Siivoamista. Ruoan laittamista. Alkaa haaveilla puhtaasta valkoisesta sohvasta.
Me käymme lasten kanssa ravintoloissa ja kyläilytkin onnistuvat,mutta kyllä pitkäksi aikaa liikuntaharrastukset jäivät toisen lapsen myötä. Kahdessakin alle kouluikäisessä on valtavasti lastenhoitoa ja kotityötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
haaveilen joskus tuollaisesta omasta kämpästä, jossa vois käydä nukkumassa ja vaikka lukemassa tms mitä kotona harvemmin ehtii tehdä. Nyt meillä on onneksi mökki ja olen miehellekin sanonut, että jos jossain välissä alkaa jommallakummalla pipo kiristää, niin sinne sitten itsekseen vaikka viikonlopuksi.
Omaa aikaa pitää olla, pelkkä rauhassa nukkuminenkin on ihanaa :) Mökille ajattelin mennä kesällä vanhan työporukan kanssa yhdeksi viikonlopuksi saunomaan, grillaamaan ja lähellä on ihana tanssilava, jossa voi käydä pällistelemässä, jos porukka haluaa.
niin oma/tuttujen mökki voi olla hyvä ajatus. Ainakin meidän tuttavapiirissä on mökkejä lainattu luotettaville tyypeille ja hyvin on toiminut, aina on ollut paikat siistit jne. Tai sitten voi jäädä joskus kotiin ja lähettää miehen ja lapset muualle :) Me tehtiin kerran niin kun aloin olla rasittunut, mies meni lasten kanssa äitisnä mökille ja minä sain olla viikonlopun kotona *yksin*, mitä luksusta! Jos rahat riittää, niin tietysti voi tehdä jonkun matkan yksin, sekin on oikeasti kivaa!
Tietty nämä ei riitä jos tilanne pääsee oikein pahaksi, mutta lievemmissä tapauksissa näistä on apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen itseni ja tiedän, että minäkään en kestäisi perhe-elämää. Siksi jätin lapset suosiolla tekemättä, vaikka saan jatkuvasti kuunnella sukulaisten ja tuttujen painostusta ja paheksuntaa.
En ymmärrä miksi vapaaehtoista lapsettomuutta on niin vaikeaa hyväksyä. Olisiko parempi, että olisin hermoraunio ja surkea äiti, joka esim. juopottelisi jaksaakseen vai tyytyväinen lapseton, joka elää elämäänsä kaikessa rauhassa?
Nauti ap hiljaisuudesta, jonka olet saanut takaisin. On hyvä, että pidät yhteyttä tiiviisti lapsiisi, he varmasti kaipaavat sinua. Jaksamista ja elämänvoimaa sinulle!
En ymmärrä miksi vapaaehtoista lapsettomuutta on niin vaikeaa hyväksyä. Olisiko parempi, että olisin hermoraunio ja surkea äiti, joka esim. juopottelisi jaksaakseen vai tyytyväinen lapseton, joka elää elämäänsä kaikessa rauhassa?
ja nykyään ymmärrän sitä entistä enemmän. En näe mitään järkeä hankkia lapsia siksi että "pakko on" ja aika moni kääntäisi nyt varmaan kelloa taaksepäin jos se vaan olisi mahdollista.
Mikä ihme omissa lapsissa on niin kamalaa, että elämä heidän kanssaan on "helvettiä"? Vai onko minulla poikkeuksellisen kiltit lapset? Toki hermot menee minullakin joskus ja toisinaan väsyttää, mutta yleisesti ottaen elämä on ihanaa. Harrastan kyllä paljon liikuntaa ja syön terveellisesti, sillä on hirveästi vaikutusta mielialaan (koettu on myös huono ruokavalio ja liikkumattomuus).
Mikä ihme omissa lapsissa on niin kamalaa, että elämä heidän kanssaan on "helvettiä"?
Yölläkään et saa nukkua kun aina on jollain joku hätä, koskaan et saa olla rauhassa omassa kodissasi kun aina joku vinkuu jotain. Näin alkajaisiksi listattuna.
Enka mitenkaan v***uillen, vaan ihan natisti. : )Kylla muakin just nyt vasyttaa ihan kauheasti, kun tytto TAAS yolla paatti haluta potalle ja sitten aidin viereen. Enka saanut nukuttua jostain syysta sen jalkeen juuri ollenkaan.Ja isa viikot muualla toissa.
Nyt vedan kahvia tassa kuppikaupalla, jos vaikka heraisin... Lapset tv:n aaressa, istuvat siella natisti ja leikkivat samalla legoilla.
Ymmarran siis vasymysta, ym, mutta itse kylla tykkaan olla ihan kotiaitina ja nauttia rauhallisistakin hetkista, joita on PALJON. Lapset palkitsevat kuitenkin rakkaudellaan, vaikka miten vasy olisi...
Meilla on kylla kotona aika kova kuri, eli pelleilyja en sieda, enka vastaansanomisia. Taalla tehdaan, niinkuin vanhemmat sanovat ja silla selva. Saannot ovat joka paiva samat ja niista ei jousteta tippaakaan. En tieda, auttaako se sitten kestamaan ja hommia sujumaan? Lapset myos leikkivat paljon keskenaan, eivatka vaadi jatkuvaa viihdytysta, mika auttaa myos. Vanhempi on jo koululainen, eli paivat poissa.
Ehka kolmosen synnyttya alan minakin etsimaan sita kamppaa jostain... Otan nyt kuitenkin ensin sita omaa aikaa, kun isa kotona.
Elämänne tuntuu tosi kurjalta. En halua ilkeillä mutta herätkää. Miksi aina toivoa jotain mitä ei nyt ole tai saa? Siitä tulee varmasti paha mieli. Tehkää päivästänne mukava kaikille ja varmasti löytyy pieniä omia hetkiäkin. Älkää sortuko ajatteluun en voi kun on lapsia.. Lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista ja kaikkialle (lähes) pääsee vaikkei ole autoa. Omasta asenteesta paljon kiinni, haluaako marmattaa kotona vai liikkua ja nähdä elämää. Kasvattakaa ja rakastakaa niitä lapsia, ei ne ole pelkkää rasitetta.
Lapset varmasti viihtyvät ja voivat paremmin kun äitikin on hyväntuulinen. Itselläni kaksi lasta, jotka jo nyt koululaisia mutta olin kotona 3.5 vuotta. Nyt edelleen teen osa-aikatöitä.
Kotona ollessa liikuin lasten kanssa milloin missäkin, kävin jumpassa ja lapset muskarissa, tapasin ystäviä ja teimme vuorotellen koko poppoolle ruokaa. Toki välillä väsytti, odotin miestä töistä ja lapset kiukutteli. Mutta mielummin kuin haikailisin pelkän oman ajan perään ja omiin menoihin halusin olla koko perheen kaa! Mutta aina pidin kyllä kiinni kahvikupista ja hesarin luvusta...
onko myötätunto toisen asioita kohtaan näin tuntematon käsite äitien keskuudessa? Suurin osa kiroittajista ei piittaa pätkän vertaa ap:n tunteista, moni vielä (tuskin tyhmyyttään) ilkeilee. Vaikka itse ajattelis eri lailla- niin toiselle voi olla silti tukena. no- sehän ei ole niin tyydyttävää kuin v*****ja saada tuntea itsensä paremmaksi kuin toinen.
Toinen asia; ihanko totta luulette että kaikki naiset on "samasta puusta"? Että se mikä sulla sujuu niin sen pitäis sujua muillakin samaan malliin? Oli sitten kyse äitiydestä tai mistä muusta tahansa niin eiköhän ole hyvin paljon erilaisia tapoja. ´Ja monet niistä riittävän hyviä.