Tuohon "perheeni on vankilani" -juttuun

on siinä ongelmansa ja sietämisensä, mutta ymmärrän kyllä- ja näen ympärilläni että pienten lasten kanssa elämä voi joskus olla helvettiä. Te jotka mainostatte omaa elämäänne ettekä voi ymmärtää toisen erilaista maailmaa, kannattaisi tutustua hiukan erilaisiin ihmisiin.

Alunalkaen ihmisten taidot, voimavarat ja ja moni muu asia on erilaisia. Parisuhteet on erilaisia- ihmisten sietokyvyt ja muut. Ja lapset, perhetilanteet. Mä en käsitä miten joku katsoo hänellä olevan oikeutta väheksyä toisten tuskaa.

Loppujenlopuksi on hyvin pienestä kiinni etteikö kenen tahansa elämä voi keikahtaa helvetilliseksi- tarvitaan vaan tarpeeksi onnettomia sattumuksia. Ja liian vähän ymmärretään sitä, että jos itse on saanut vain vähän huolenpitoa elämänsä aikana, lähtökohdat perheen rakentamiseen eivät ole läheskään samat kuin heillä joilla on itsestäänselvä perusturva, itsetunto, rakkaus ja tukiverkot päälle. Ja silti niin moni kuitenkin oppii, onnistuu, jaksaa. MIkä on hienoa.

Mutta vaikka en tunnekkaan olevani täydellinen superäiti ja välillä olen väsynyt ja kaikki kaatuu niskaan, en silti luopuisi yhdestäkään näistä kolmesta ilman taistelua! Tosin he ovat jo osittain ainakin "isoja" eli 14, 10 ja 4 v. Mutta vanhimmalla on pahin murkkukausi ja nuorin on keskoisuuden vuoksi n. vuoden kehityksestään jäljessä. Keskimmäisellä on lukihäiriö. Joten kyllä näiden kanssa saa taistella ja erilaisia istuntoja on opettajien, psykologien, päiväkodin, puheterapeutin ym kanssa kuukausittain.... Joskus tekisi mieli ostaa yksisuuntainen lippu itselle hyvin kauas....Malediivit....keskellä merta ....eikä palata koskaan..... Vaan ikävä tulisi jopa tätä kaaosta. Mies on aina töissä ja yksin tätä hämmennän työn ja kodin muiden töiden ohella. Kai sitten joskus kymmenen vuoden päästä kaikki on takana ja omakin elämä alkaa?!

helposti katoaa, näkee vaan sen vaippavuoren, pyykkivuoren, tiskivuoren jne. Ja kun lapset kasvaa tulee koulujuttujen hoitaminen, harrastukset, kerhot, loma-aikojen sumpliminen jne. Itsellänikin nuorimmainen on erityislapsi, joten ei päästä ihan helpolla hänen kanssaan. Lisäksi miehen työviikot on 60-tuntisia, joten onhan minullakin hommaa sitten kotirintamalla.



En nyt sanoisi että tämä "helvettiä" on, mutta ei tätä taivaaksikaan voi kutsua. Jotain siltä väliltä, niinkuin elämän tietysti kuuluukin olla. Mutta oma loma Malediiveille, pari kirjaa ja riippumatto.... siinä on unelmaa mihin tarttua kun käämi seuraavan kerran kärähtää... =)

Kun on ollut pitempään äiti, alkaa miettiä, että hetkinen, olen kohta vanha, ja työn määrä ei näytä helpottavan. Siivoamista. Ruoan laittamista. Alkaa haaveilla puhtaasta valkoisesta sohvasta.

Me käymme lasten kanssa ravintoloissa ja kyläilytkin onnistuvat,mutta kyllä pitkäksi aikaa liikuntaharrastukset jäivät toisen lapsen myötä. Kahdessakin alle kouluikäisessä on valtavasti lastenhoitoa ja kotityötä.

--- meillä tosin on ne 3 lasta, mutta kun tätä on tehnyt nyt jo useampia vuosia niin kyllä siihen turtuu pikkuhiljaa. Meilläkin kaksoset ja heidän kanssaan oli sekä raskasta että kivaa alussa. Sitten siihenkin kyllästyi kun huomasi ettei se sotku ja kotityöt ja ikuinen järjestely koskaan lopukaan. Ja aaah miten paljon lasten kanssa onkaan sitä tekemistä ja opettamista!!! Sehän ei lopu koskaan!

Oman ajan puute rassaa kyllä tosiaan välillä. Mulle oma yritys on ollut pelastus. Päivisin saan olla ihan rauhassa omine ajatuksineni!

Sinulaisia ihmisiä pitäisi olla tässä maailmassa enemmän.



T: Se vapaaehtoislapseton



ja nykyään ymmärrän sitä entistä enemmän. En näe mitään järkeä hankkia lapsia siksi että "pakko on" ja aika moni kääntäisi nyt varmaan kelloa taaksepäin jos se vaan olisi mahdollista.

[/quote]

että mä kyllä ymmärrän, jos se elämä tuntuu helvetiltä joskus, kyllä sitä välillä on itsekin itku silmässä ollut, kun ei ole ollut lastenhoitoapuja, kavereita lähellä ja mieskin työreissussa.

Muistan varsin hyvin, kun yhdestikin piti gynekologille raahata 2 alle 2-vuotiasta mukaan ja toisella oli sitä ihteensä vaippa täynnä jo lähtiessä ulko-ovella, auton eteen oli aura-auto vetänyt kunnon seinämän, jota sitten lapioin kirjaimellisesti hiki silmissä kiireessä pois. Lääkärin huoneessa sitten isompi ravasi kuin viilihevonen ja kaiveli joka paikan, kun en päässyt hätiin. Sermin takaa sitten koitin huudella komentoja, kun samaan aikaan alapäätä ronkittiin.. Vi...tti ihan tonnilla ja vannoin, että otan menolipun autiolle saarelle ihan just. Onneksi lääkärillä oli huumoria ja se jaksoi tiitiäisen hommat ottaa rennosti.



No nyt se jo naurattaa, mutta aina ei ole naurattanut. Tsemppiä kaikille, joilla on raskasta, yrittäkää jaksaa, kyllä se oikeasti siitä vielä helpottaa!!

Toki olemme erilaisia kaikinpuolin mutta tietynlainen jatkuva negatiivisuus vain ihmetyttää ja varmasti ruokkii sitä vain lisää. Itse voi aikalailla vaikuttaa omaan elämäänsä ja sen sisältöön.

Että en enää koe perhe-elämää "helvettinä". Ehkä joskus ajattelin näin, eritoten kun kaksoset olivat pienempiä tai kolmonen oli pieni. Meidän kaksosista toinen on erityislapsi, kehitysviiveinen (kehityksessä jäljessä ainakin 1,5 vuotta), autistisia piirteitä. SE vaikeuttaa arkea paljon, ei sitä normaalien lasten vanhemmat varmaan uskoisi miten meidän rauhalliselta vaikuttava lapsi voi olla niin hankala välillä. KAIKKI on suunniteltava ajoissa, mitään ei voi tehdä spontaanisti ja yrittää ilolla opettaa tälle lapselle ilman joitain raivareita:(((.



Oikein hymähtelin tuolle yhdelle vastaukselle tässä yllä jossa kehotettiin lähtemään lasten kanssa eri paikkoihin ja tekemään kaikkea kivaa. Joo näin mäkin ajattelin aikaisemmin että haluaisin tehdä:/.



Lasten luonteissa on kyllä tosi suuria eroja, vaikka olisivatkin sitten miten "tavislapsia" tahansa. Toinen kaksosista on tosi järkevä lapsi, erityislapsen vastakohta. Läksynsäkin tekee mukisematta. Kolmas lapsemme taas on varustettu molempien sukujen temperamentilla. Saa jokaisesta kiellosta pienemmän kohtauksen. Sekin on voimia kuluttavaa meille vanhemmille.



Minusta ei kannattaisi kovin herkästi mennä toisia tuomitsemaan vaan yrittää ymmärtää että perheitä ja tilanteita on niin erilaisia.

VIILIhevonen, tuli ajatus valkoisesta tytisevästä hevosesta joka jättää joka paikkaan pieniö viilinokareita :D

isompi ravasi kuin viilihevonen ja kaiveli joka paikan, kun en päässyt hätiin.

Kyllä se oli pieni, innosta tytisevä villihevonen, joka oli päässyt jänskään paikkaan tonkimaan :D

vaan ihmettelen negatiivisuutta kaikessa.

Yölläkään et saa nukkua kun aina on jollain joku hätä, koskaan et saa olla rauhassa omassa kodissasi kun aina joku vinkuu jotain. Näin alkajaisiksi listattuna.

Kaikki lapset eivät luonnostaan nuku öitä, vaan heitä täytyy OPETTAA. Opeta heille, että yöllä nukutaan, ja jos jostain syystä herätään, nukahdetaan uudelleen. Piste. (ja nämä ohjeet eivät tietysti koske vauvoja jotka tarvitsevat yöllä ruokaa). Niin kauan kuin palvelet lapsiasi myös öisin, he vaativat palveluja. Eräs kaverini nousee joka yö laittamaan voileipää 2-vuotiaalle (?!) lapselleen, "kunsenytvaan haluaa syödä öisin". Niin varmasti haluaa, mutta lopettaa sen vaatimisen kun äiti tarpeeksi johdonmukaisesti tekee selväksi, että öisin ei syödä eikä seurustella, vaan nukutaan. Varmasti pari tai useampi yö (riippuen lapsen luonteesta) menee huutaessa, mutta on sen arvoista kun vihdoin normaali päiväjärjestys palaa perheeseen. Lapsetkin on hyväntuulisempia, kun heillä on viimein mahdollisuus nukkua öisin.

Tuo sairastelu on tietysti ikävää ja siihen on vaikeampi itse vaikuttaa, varsinkin jos lapset päiväkodissa, mutta jotain voi itsekin tehdä. Epäterveellinen ruokavalio ei ainakaan edistä terveyttä. Yksi tuttuni muuten luki jostain, kuinka suomalaisten maitotuotteiden ahmiminen on varmasti sidoksissa korvatulehdusten yleisyyteen. Jätti sitten maitotuotteet pois ja lapsi, jonka sairastamista eivät parhaatkaan lääkärit saaneet pysähtymään, parani kahdessa viikossa.

että saa juoda kahvikupillisen rauhassa tai pääsee lasten kanssa retkille. Eikä kaikkia tyydytä vuodesta toiseen suunnata tarmonsa ja kykynsä lasten unirytmin ja ruokailutottumuksien rukkaamiseen. Vuoden siitä jaksoin innostua, mutta sitten tuli seinä vastaan. Ei jumalauta, että pitäisi olla kiitollinen kun pääsee joskus yksin lenkille tai kaverin kanssa kahvilaan kerran kuussa?

Miksi te hyväätarkoittavat tuomitsijat ette voi ymmärtää, että jotkut meistä eivät halua niitä pieniä asioita jotka tekevät teidän eleämästänne mukavan vaan paljon enemmän? Yhtä hyvin minä voisin paasata teille, että älkää vaan kuvitelko että tuo on täyttä elämää. Älkää tyytykö siihen että on mukavaa ja lapset ja mies on onnellisia. Kuinka monelle miehelle se riittäisi?:

Elämänne tuntuu tosi kurjalta. En halua ilkeillä mutta herätkää. Miksi aina toivoa jotain mitä ei nyt ole tai saa? Siitä tulee varmasti paha mieli. Tehkää päivästänne mukava kaikille ja varmasti löytyy pieniä omia hetkiäkin. Älkää sortuko ajatteluun en voi kun on lapsia.. Lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista ja kaikkialle (lähes) pääsee vaikkei ole autoa. Omasta asenteesta paljon kiinni, haluaako marmattaa kotona vai liikkua ja nähdä elämää. Kasvattakaa ja rakastakaa niitä lapsia, ei ne ole pelkkää rasitetta.

Lapset varmasti viihtyvät ja voivat paremmin kun äitikin on hyväntuulinen. Itselläni kaksi lasta, jotka jo nyt koululaisia mutta olin kotona 3.5 vuotta. Nyt edelleen teen osa-aikatöitä.

Kotona ollessa liikuin lasten kanssa milloin missäkin, kävin jumpassa ja lapset muskarissa, tapasin ystäviä ja teimme vuorotellen koko poppoolle ruokaa. Toki välillä väsytti, odotin miestä töistä ja lapset kiukutteli. Mutta mielummin kuin haikailisin pelkän oman ajan perään ja omiin menoihin halusin olla koko perheen kaa! Mutta aina pidin kyllä kiinni kahvikupista ja hesarin luvusta...

tällä hetkellä, ja niin myös jatkossa, toki se tulee olemaan erilaista ja luultavasti helpompaa, mutta koskaan ei tiedä mikä pommi nurkan takana odottaa. Monesti ajattelen itsekin että perhana tätäkö tämä äitinä olo sitten on (2 lasta), ja totean että tätä se on. Ikinä en haluais vaihtaa takas sinkkuuteen tai lapsettomuuteen. Väsyttää, tympii ja kaikkea muuta, ja niin saa tunteakin, ei siinä mitään pahaa ole.



Kukaan ei voi täysin asettua toisen tilanteeseen, lapset on erilaisia, toisilla on tukiverkkoja ja toisilla ei, mutta äiti joka tuntee olevansa vankilassa perheessään tarvii vähän tuuletusta. Menee ja varaa viikonloppuloman itselleen ja miehelleen sekä MLL:n hoitajan. Maksaa se jonkin verran, mutta on varmasti sen arvoista.

Niin makaa kuin petaa... pakko vastata jo piruiluun ilkeästi. En kestä tätä minä, minä ja minä. Kaikki minulle ja äkkiä ja mihinkään ei olla tyytyväisiä.

Tällä asenteella ei tarvitse ihmetellä kun lapset kiukuttelee, ei osaa käyttäytyä ja ovat levottomia.

Ei kannattais heti tuomita ihmistä, joka haluaa elämäänsä muutakin sisältöä kuin ravitsevan päivällisen kokkaamisen, pyykin viikkaamisen tai likaisen suun pyyhkimisen. Retket ja puuhailu ovat lasten kanssa ok, mutta rajansa siinäkin tulee vastaan kun sitäkin on tullut tehtyä vuosikaudet:).



Samaa mietin minäkin että kuinka moni mies tyytyisi vuosikaudet noin samankaltaiseen elämään? Ei varmaan moni eikä sitä kukaan täällä tuomitse! Sen sijaan äiti joka haluaa tehdä jotain muutakin eikä aina jaksais lapsiaan on heti huono äiti?! Eikö vain av?

jos tulisi ihan todellisia ongelmia... Kun kaikki pyörii akselilla , mua ei enää huvita tää juttu. Miettikää nyt ihan tosissanne kuinka helpolla te pääsette elämässänne ja kuinka paljon te viitsitte valittaa! Ihan hävettää kun ajattelee, millaista isoäitienne elämä on ollut

Samaa mietin minäkin että kuinka moni mies tyytyisi vuosikaudet noin samankaltaiseen elämään? Ei varmaan moni eikä sitä kukaan täällä tuomitse! Sen sijaan äiti joka haluaa tehdä jotain muutakin eikä aina jaksais lapsiaan on heti huono äiti?! Eikö vain av?

No enpä ole tavannut ensimmäistäkään miestä, joka vaatisi saada olla vuosikaudet kotona lapsia hoitamassa. Sehän tässä on ristiriitaista, että naiset valittaa kotona ollessaan, mutta heti jos joku ehdottaa muutosta - esim. keskustelu vanhempainvapaiden jakamisesta isän ja äidin kesken - nousi hirveä haloo: "miksi äidiltä riistetään se vähäinenkin aika lasten kanssa" "miksi minun pitäisi lähteä työelämän oravanpyörään enkä saisi nauttia lapsistani" blaa blaa.

Menkää hyvät naiset töihin, suurin osa miehistäkin toivoo naisen osallistuvan perheen elättämiseen eikä vain ulvovan kotona.

mistä sinä puhut. Kenekään ei mielestäni tarvitse olla kotona yhtään pidempään kuin pää kestää, mutta minä sain kuvan että ap:n "ongelmien" syy mihin tahansa oli lapset. t. 30

että on "helvettiä" ja sitten sitä toista helvettiä. Tiettyyn pisteeseen voi itsekin vaikuttaa- mä vaan olen nähnyt läheltä, että kun asiat menevät solmuun ja sitten vielä enemmän solmuun, voimat ja terveys ja lopuksi todellisuudentajukin alkaa horjua niin ei siinä reipas ote silloin auta. Apua hakee jos tietää sitä tarvitsevansa ja on vastuullinen, ja apua saa, jos hyvin käy.

Melkein kaikilla lapsiperhe-elämä- ja varsinkin sairaat lapset (mullakin 2 vaikeasti allergista) on välillä kohtuuton taakka äidin harteilla, mut joskus tilanteet menee yli. Ja kaikkien psyyke ei kestä samaa.

Jos äiti kokee että tarvii kakkosasunnon tai mitä muuta pärjätäkseen, niin ok- äidin voimavaroilla ja mielenlaadulla on suuri merkitys lapselle.



Ja edelleen- jos on itse jäänyt paljosta vaille, niin mistä hädän hetkellä ne voimat ottaa? Jos ei ole tukiverkkoa, apua jne? Ihminen on rajallinen, kapasiteettia ei oikeesti ole loputtomiin- vaikka edelleen naisten halutaan niin kuvittelevan.



t. 17