Onko täällä joku, joka ei KOSKAAN hermostu lapsen kiukutellessa?

Raivarit kestan aika hyvin, mutta se inina ja kitina... : / ..

Raivari on kuitenkin aika lyhytaikainen juttu, ainakin meillä niillä on selkeä alku ja sitten loppu, mutta tilanne ei kestä loputtomiin. Pienen raivokohtaukset ovat joskus jopa niin koomisia, että pitää mennä esim vessaan nauramaan kun toinen on ihan hajoamispisteessä jostain mitättömästä asiasta. Tätä nyt ei tietenkään saa lapselle näyttää, raivari on aina Tärkeä Juttu.

Mutta se narina..... argh!!!!

Jos kyse on sellaisesta 'jatkuva kitinä'-tilanteesta, jota en halua kärjistää turhaan, niin kuvittelen päähäni sellaisen Aku Ankasta tutun Pelle Pelottoman sukelluskypärän, joka ei läpäise kitinää. Siellä minä olen rauhassa keskenäni lapsen kitinän ulkopuolella. Näen, että suu käy, mutta itse kitinä on vain huminaa korvissani. Toimii yllättävän hyvin.

Eli Elämää Suurempia Raivareita saadaan. Se on luonnejuttu. MInä kimmastun nollasta sataan heti, toinen lapsistani on samanlainen.



Minusta se ei ole paha juttu, eikä sillä oikein voikaan mitään.



Minä en mangu, enkä kanna pitkää vihaa, eikä tämä raivopäälapsenikaan. Se ukonilma menee nopsaan ohi molemmilta.

Ja näytän sen lapselle. Oma äitin taas mökötti kun jokin ei mennyt mieleen ja se jos mikä oli lapsesta kamalaa. Ikinä ei puhuttu niistä asioista, ne oli selvitetty kun äiti alkoi taas puhumaan.



Poika on siinä iässä että kokeilee kovasti kaikkea, myös äitin reaktioita. Jos se menee kaivamaan kukkamultaa ja kiellän, talutan kädestä pois ja se vaan menee takas yhä uudelleen niin muutaman kerran jälkeen kiellän topakasti, otan syliin ja vien kokonaan pois siitä tilasta.



Eikös äidilläkin saa olla tunteet? Helpompaahan asiat on käsitellä kun niistä PUHUTAAN. Koskee ihan aikuisia kuin lapsiakin. Mulla on tosiaan melkein trauma siitä hiljaisuudesta mikä kotona vallitsi.

En siis edes ääneen (se vain ärsyttäisi lasta), vaan ihan vain pääni sisällä, yritän muistaa sanatkin. Keskityn siihen, enkä kitinään. Minulla hermot palavat kitinään juuri niin, että se kitinä tuntuu täyttävän pääni, enkä enää kuule enkä näe mitään muuta kuin sen kitinän, joka tuntuu suorastaan poukkoilevan pääni sisällä. Ja sitten räjähdän. Joten pyrin olemaan päästämättä sitä kitinää valtaamaan ajatuksiani liiaksi.

Tätä täytyy kokeilla, niin hullulta se kuulostaa!

Jos kyse on sellaisesta 'jatkuva kitinä'-tilanteesta, jota en halua kärjistää turhaan, niin kuvittelen päähäni sellaisen Aku Ankasta tutun Pelle Pelottoman sukelluskypärän, joka ei läpäise kitinää. Siellä minä olen rauhassa keskenäni lapsen kitinän ulkopuolella. Näen, että suu käy, mutta itse kitinä on vain huminaa korvissani. Toimii yllättävän hyvin.

mutta aina kun sen teen, TIEDÄN vain pahentavani tilannetta. Esikoiseni on sen luontoinen, että hänen kanssaan pitää olla 100% periksiantamaton ja jämäkkä, mutta samalla 100% rauhallinen. Lahjonta tai lässytys ei toimisi, hermojen menetys ja huutaminen aikuisen puolelta johtaa vain täyteen katastrofiin, lisää lapsen raivokierrokset potenssiin sata... Ainoa vaihtoehto on pysyä rauhallisena. Siksi taistelen aina viimeiseen asti hermojen menetystä vastaan, joskus menestyksekkäästi, joskus vähemmän menestyksekkäästi... Viimeaikoina ollaan pysytty aika hyvin balanssissa. Ollaan myös opeteltu yhdessä lapsen kanssa tosi paljon sitä, miten harmittavista asioista puhutaan. Tämäkin on alkanut tuottaa hedelmää, lapsi nyt siis 4-v.