Onko täällä joku, joka ei KOSKAAN hermostu lapsen kiukutellessa?

täälä joku väittää olevansa, mutta tuskin kukaan pystyy aina olemaan hermostumatta

En ole "ihannevanhempi", mutta vielä en ole lapseeni hermostunut niin, että se olisi näkynyt. Lapsi todella hankala 1v3kk vanha poika. Psykologillakin käyty lapsen raivokohtausten vuoksi, koska epäilin, etteivät voi olla normaaleja.



Tavallinen raivokohtaus (joka saadaan noin 5 kertaa päivässä) on, kun lapselta kielletään esim. hellan laittaminen päälle. Poika lyö ensin minua/isäänsä, sitten hän juoksee koiran perässä ja yrittää kiskoa tätä hännästä. Kun nämä väkivaltaisuudet kielletään, lapsi heittäytyy päistikkaa maahan, alkaa huutaa kuin palosireeni, raapii kasvojaan (verille asti), repii hiuksia tupoittain irti jne.



Koska tämmöistä itsensä satuttamista ei tietenkään voida sallia, otamme pojan tiukkaan karhunpainiin ja pidämme aloillaan kunnes hän rauhoittuu. Siinä saattaa kestää puolesta tunnista kahteenkin tuntiin. Joskus varttikin riittää, onneksi.



Olen usein ollut hermoromahduksen partaalla, kun väsyneenä pidän poikaa sylissäni liikkumatta ja heijaan edestakaisin. Tekisi mieli repiä koko lapsi kappaleiksi. Mutta en ole vielä kiristänyt otettani, korottanut ääntäni tai muutenkaan ilmaissut mitä tunnen. Löysin rauhallisesta, yksitoikkoisesta laulamisesta avun itseni hallitsemiseen. Se ei todellakaan rauhoita poikaani, mutta auttaa minua hallitsemaan itseni.



Näitä raivokohtauksia on tullut mm. kaupassa, kahvilassa ja muissa julkisissa tilanteissa :)



Usein raivokohtauksen jälkeen olen itse aivan puhki ja tekisi mieli vain itkeä silmät päästä ja päästää oma turhautuminen ulos. Usein lapsen päiväunien aikana vedän tyynyn kasvoille ja annan itseni parkua hetken. Helpottaa.



Lisäksi keskustelen paljon mieheni kanssa omista tunteistani näiden raivareiden aikana ja myös neuvolassa olemme paljon puhuneet ja miettineet, miten hillitä itsensä.



Olen saanut nk. lehmänhermot työssäni eläinten kanssa :) Kuitenkaan en mikään ihannevanhempi tunne olevani. Tämä on ominaisuus, tai ehkä harjoiteltu taito. En tiedä, mutta esim. mieheni ei tällaiseen pysty.



En näe mitään pahaa siinäkään, että vanhempi välillä hermostuu KUNHAN ei käy käsiksi lapseen. Lapselle tekee joskus hyvää nähdä, että vanhemmallakin on tunteet, mutta niihin ei kuole. Joskus mietin, että oma tyyneyteni tekee hallaa lapsellemme. Onneksi hän oppii isästään, että suuttuakin saa, ja se menee ohitse. Tunteet eivät ole vaarallisia. Ylityyniäiti voi saada lapsen uskomaan, että äiti ei tunne kiukkua/vihaa ja silloin lapsen olisi vaikea oppia hallitsemaan omia negatiivisia tunteitaan.



Uskon, että tunteet ovat aina hyvästä. Teot eivät.

Jos olen itse virkeä, jaksan lasten kiukunkin. Väsyneenä tai esim. kiireen painaessa päälle hermoni palaa aika helposti.



Lapset 7 ja 5 v.

mutta osaan aika hyvin sulkea korvani turhalta marinalta ja kiukuttelulta. Jos ei lapsi tee mitään vaarallista ja luvatonta niin siinähän marisee. Tosin meillä loppuneet marinat melko pian kun lapset huomaavat ettei se hyödytä :)

Tarkoitatko minun tyyneyttäni vai lapsen raivareita? :) Minä en ole nornaali, siitä olen varma. Mutta lapsi on käytetty tutkimuksissa ja suvussa on temperamenttia muillakin ;)



Meidän pojalla on todella vahva temperamentti, niin kuin äidilläänkin. Lapsen isoisä on saanut aivan samanlaisia raivareita kahteen ikävuoteen asti, mutta ihan terve mies hän kuitenkin on.



Valitettavasti uskon mielummin ammattimaista psykologia kuin nimettömästi ja täysin perusteettomasti arvostelevaa netissä kirjoittelijaa :)

haittaa. Eli ne jaksan hermostumatta. Hermot menee nitinästä ja natinasta, jota meidän pojilla riittää.



JA ap:lle lohdun sana tuosta lapsen käytöksestä, ystävälläni on poika, joka käyttäytyi pienenä ihan samalla tavalla. Raivareita oli jatkuvasti, ja siinä vaiheessa kun puhettakin tuli, raivareiden syyt saattoi olla ihan absurdeja, kuten että lapsi haluaa kattoon... No ystäväni jaksoi toimia kuten sinä olet toiminut, ja nyt lapsi on 5-vuotias normaalilla tunneälyllä varustettu mukava tenava. Raivarit alkoivat ratkaisevasti vähetä 3-vuoden iässä, mutta kyllähän tuo vieläkin joskus noita saa.



Hän myös juoksi lapsen kanssa kaikki tutkimukset, mutta mitään ei löytynyt.

ja sanon sen lapselle.



Esim jos lapsi kaataa maidot pöydälle ja läpsyttää kädellä niin huudahdan kovalla äänellä "EI NOIN SAA TEHDÄ! Nyt äiti suuttuu kun olet tuhma. Sinä tiedät ettei maitoa saa kaataa koska siitä tulee sotkua. Katso nyt kun pöytä on ihan märkä. Nyt autat äitiä siivoamaan"



Kun sotku on siivottu niin sanon että "no niin, nyt äiti ei enää ole vihainen. Älä enää sotke"



Väsyneinä päivinä en jaksa aina olla johdonmukainen ja suutun herkemmin.

Onneksi niin käy harvemmin...

Myöhemmin kai alkanut jo ikä painaa, ettei osaa/jaksa aina pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena.

haittaa. Eli ne jaksan hermostumatta. Hermot menee nitinästä ja natinasta, jota meidän pojilla riittää.

JA ap:lle lohdun sana tuosta lapsen käytöksestä, ystävälläni on poika, joka käyttäytyi pienenä ihan samalla tavalla. Raivareita oli jatkuvasti, ja siinä vaiheessa kun puhettakin tuli, raivareiden syyt saattoi olla ihan absurdeja, kuten että lapsi haluaa kattoon... No ystäväni jaksoi toimia kuten sinä olet toiminut, ja nyt lapsi on 5-vuotias normaalilla tunneälyllä varustettu mukava tenava. Raivarit alkoivat ratkaisevasti vähetä 3-vuoden iässä, mutta kyllähän tuo vieläkin joskus noita saa.

Hän myös juoksi lapsen kanssa kaikki tutkimukset, mutta mitään ei löytynyt.

Minulla itselläni oli väkivaltainen äiti ja olen alusta lähtien kiinnittänyt omien lasteni kanssa paljon huomiota omaan kiukunhallintaani. En todellakaan halua koskaan lyödä lapsiani ja kun hyvin tiedän, että minussa on itsessänikin ainekset väkivaltaiseksi äidiksi (parisuhteissani olen aiemmin ollut väkivaltainen), niin olen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa siihen, että olen oppinut handlaamaan lasteni negatiivisiakin tunteita.



Erilaisilla mielikuvaharjoitteilla olen opettanut itseni olemaan menemättä mukaan siihen tunnekaaokseen, jossa kiukutteleva lapsi on. Tämä on ollut hyvin palkitsevaa, koska kun pystyy olemaan menemättä mukaan kiukutteluun, on ne tilanteet äärettömän paljon helpompi handlata. Aina ei kuitenkaan onnistu, vaan joskus kiukuttelen lapselle takaisin ja pari kertaa on se oma itkupotkuraivari lapsen seuraksi ollut lähellä.

Nyt kun lapsi on kohta 5 niin alan jo olla itsekin niin rutinoitunut etten enää hermostu. Eilenkin oli yksi jäähy jossa juniori kokeili kaikki mahdolliset konstit taas pitkästä aikaa. Nostin sen takaisin jäähypenkillekin noin 30 kertaa, lähinnä kyllästyneenä.

Eli näytän kyllä lapselle jos hermostun mutten kuitenkaan ala raivoamaan täysillä. Samoin näytän jos naurattaa mutta kuitenkin niin ettei loukkaisi lasta esim. jos tekee tosissaan jotain mikä minusta näyttää hassulta.

Eli näytän kyllä lapselle jos hermostun mutten kuitenkaan ala raivoamaan täysillä. Samoin näytän jos naurattaa mutta kuitenkin niin ettei loukkaisi lasta esim. jos tekee tosissaan jotain mikä minusta näyttää hassulta.

Minusta tärkeintä on tunneREHELLISYYS. Että jos oikeasti kiehuu kiukusta ja näyttelee iloista, se on paha. Mutta kun minä en oikeasti hermostu tuossa jäähytilanteessa tai lapsen tahallaan koetellessa hermoja. Jos ärsyynnyn näytän ärtyneeltä jne., mutta en suutu, huuda, retuuta tai muuta. Oletan että aloituksessa haettiiin tätä? Kyllä minäkin joskus karjaisen jos on aihetta.

Kuopukselle hermostuin jo ennen vuoden ikää kun kertakaikkiaan turhauduin.



Elin kuitenkin ensimmäiset vuodet äitinä siinä uskossa että olen näköjään sellainen äiti joka ei vain hermostu. Harmi kun olin väärässä.

Kuulostaa mielenkiintoiselta!



terv. äiti, jolla ei ole lehmän hermot

sellainen luulo itsestäni, etten hermostu.

Enkä ainoallekaan ole kovin helposti hermostunut heidän ollessaan siinä alle kolmen.



Pahiten mun hermoja raastaa lapsi, jonka ikänsä ja kykyjensä puolesta pitäisi jo osata olla kunnolla ja tilanteet, joissa useampi lapsi äänekkäästi vaatii eri asioita heti ja yhtä aikaa, eikä kukaan malta odottaa vuoroaan.



Ja siivous ei meillä ole kiva yhteinen hetki, jossa lapsetkin osallistuvat kotitöihin, vaan yleensä hitaasti, mutta vääjäämättömästi aikuisten suuttumiseen johtava pitkällinen yritys saada lapset tekemään osaansa ja keskittymään siihen mitä tekevät.



Siis nykyään joudun tosi kovasti hillitsemään itseäni ja silti joudun vähintäänkin korottamaan ääntäni päivittäin. Pienten lasten/yhden lapsen kanssa en hermojani helposti menetä.

vaikka vilkkaita poikia olivatkin,toisella myös adhd,mutta nyt kun on taapero/uhmaikäinen ja kaksi murkkua niin hermostun=en itsekkään vällillä tiedä,että kenelle,mutta soppa on monesti valmis kun murkut äksyilee (lue paiskoo ovia,mumisee haistatuksia)

Ihan ensimmäinen asia minulle on ollut, että olen tehnyt itselleni selväksi lapsen kehityksen vaiheet ja niiden merkityksen. Etsinyt tietoa siitä, kuinka tärkeitä asioita niin uhmaiät kuin murrosiätkin ovat, miksi lapset käyvät ne läpi ja mitä niillä saavutetaan. Olen siis psyykannut itseni siihen, että lapsen kiukuttelulla on tarkoitus, se on tärkeää ja se ei ole minuun kohdistuva henkilökohtainen loukkaus. Ja että äitinä minun velvollisuuteni on edesauttaa lasteni kehitystä, ei haitata sitä.

Seuraava asia on, että mietin lasteni kiukutteluja silloin, kun he eivät ole edes näköpiirissä (tai nukkuvat ja ovat söpöjä.) Millä tavalla kukin lapsi käyttäytyy kiukuttelutilanteessa? Missä tilanteissa hän kiukustuu? Miten hän käsittelee kiukkunsa? Mitä hän tarvitsee minulta siinä tilanteessa? Teen ihan tarkkoja toimintasuunnitelmia erilaisiin tilanteisiin. Mitä teen, jos lapsi makaa huutaen ja potkien kaupan karkkihyllyn edessä? Mitä teen, jos lapsi suuttuessaan esim. lyö minua, veljiään tai koiria? Mitä teen, jos lapsi karkaa jäähyltä? Mitä teen, kun molemmat Tirrit (kaksospojat reilu 1,5v) saavat itkupotkuraivarit julkisella paikalla yhtä aikaa ja lähtevät juoksemaan vastakkaisiin suuntiin? Mitä teen, kun eskariuhmaa aloitteleva mankuu ärsyttävällä äänellä jotain 30 kertaa vartin sisällä? Mitä teen, kun teini sanoo jotain oikeasti loukkaavaa ja häipyy huoneeseensa ovet paukkuen? Minulla on siis pää täynnä rauhallisina hetkinä tehtyjä toimintasuunnitelmia erilaisille todennäköisille tilanteille.

Kun tilanne sitten on päällä ja huomaan, että tyyneyteni alkaa rakoilla, otan heti pienen aikalisän. Jos hengenvaaraa ei ole, pysähdyn, vedän kerran syvään henkeä, rentoutan hartiani ja yritän asettua tilanteen yläpuolelle. Toisaalta muistutan itselleni, että lapsen kiukku on välttämätöntä ja hyödyllistä, toisaalta seison suorana ja katson alas lapseen ja muistutan itseäni, että olen aikuinen ja isompi, vahvempi ja viisaampi kuin lapseni (toimii joskus vähän huonommin teinin kanssa, kun hän ei enää ole kuin pari senttiä lyhyempi ja todennäköisesti jo minua fyysisesti vahvempi) ja lisäksi etsin tilanteesta niitä huvittavia puolia. Ja niitä yleensä on. Kun olen taas saavuttanut tyyneyteni, toimin etukäteissuunnitelmani mukaan.

Jos kyse on sellaisesta 'jatkuva kitinä'-tilanteesta, jota en halua kärjistää turhaan, niin kuvittelen päähäni sellaisen Aku Ankasta tutun Pelle Pelottoman sukelluskypärän, joka ei läpäise kitinää. Siellä minä olen rauhassa keskenäni lapsen kitinän ulkopuolella. Näen, että suu käy, mutta itse kitinä on vain huminaa korvissani. Toimii yllättävän hyvin.

Minulla nämä keinot ovat auttaneet. Eivät aina, mutta usein.

Kuulostaa mielenkiintoiselta!

terv. äiti, jolla ei ole lehmän hermot

Raivarit kestan aika hyvin, mutta se inina ja kitina... : / Silloin menee kylla ihan rehellisesti hermot. Varoitan kylla lapsia, etta aiti kohta pamahtaa ihan taysila, jos ei vinkuna lopu. Kasiksi en ole kaynyt, mutta on mielessa joskus kylla, jos olen tosi vasynyt ja on kiire jonnekin. Pystyn kylla hillitsemaan itseni joten kuten, hampaiden kiristely ja hiljaa itsekseen kiroilu auttavat. : D

Onneksi kumpikaan lapsista ei enaa juuri kitise, kun eivat ole silla koskaan saaneet tahtoaan lavitse. Nyt taytyy sitten viela kouluttaa viela kolmonen yhta kiltiksi... : ) Vasta rv 34 menossa... Ehka vahan aikaista alkaa tassa vaiheessa...

Nurinaa ja nurinaa ja valivali-kokoajan... Pitäs varmaan laittaa tupot korviin ja olla vaan... =)