Onko äiti toiselle susi?

Kyllä olen kokenut syyllistämistä muilta äideiltä sekä tuntemattomilta naisilta ja miehiltä. Nykyään en enää välitä.

Valitettavasti tyhmyydessäni lankesin itse tekemään samaa muille äideille ennenkuin sain oman lapsen ja järki kasvoi.

En halua enää syyllistää ketään en itseäni enkä muita. Kaikki tekevät parhaansa. Vinkkejä voi antaa kyllä.

kun lapsi on itkenyt vaunuissa ennen nukahtamistaan (pienenä aina itki hetken, kunnes rauhoittui) tai herättyään niin tuntemattomien naisihmisten kommentit. siitä jäänyt jonkinlainen arkuus jos lapsi itkee eikä heti rauhoitu,kun ollaan julkisilla paikoilla.



myös vertailut siitä, mitä kukakin lapsi on minkäkin ikäisenä osannut ovat aivan turhia. myös syyllistetty perhepedistä vastasyntyneen kanssa sekä lapsentahtisesta imetyksestä.

Meillä molemmat lapset ovat lähteneet liikkeelle myöhään. Ystäväni yritti aika suoraankin vihjata että esikoisessamme on jotakin vikaa kun ei kävellyt samanikäisenä kuin heidän lapsensa. Oli sitä mieltä että olisi pitänyt mennä lääkäriin, fysioterapiaan yms ettei lapsella vaan ole jotakin vammaa tms jonka vuoksi on "jälkeenjäänyt" kehitystasostaan. Hyvinpä tuo oppi kävelemän vaikka sen taidon oppikin vasta reilun vuoden ikäisenä, samoin kuin pikkuveljensä.

Tuon viestin kirjoitti siis äiti 37, jolla lapset 4 ja 2 vuotta.

Kun väsymys painaa eikä lapsen saaminen ollutkaan pelkkää onnellista hekumaa, piikki toiselle tulee monelta tahtomattaankin. Äitiyden paineet on kovat ja monelle uusi tilanne johon täytyy kasvaa. Ei ole olemassa täydellistä äitiä, sen kun kaikki ymmärtäisivät niin monella huolet helpottaisivat, myös allekirjoittaneella :D Toisaalta koko yhteiskunnan asenteenkin pitäisi muuttua, äitiyden arvoa tulisi nostaa jotta äitien arvostus itseään kohtaan nousisi. Työ on rankkaa 24/7 työtä josta kiitokseksi saa päivittelyjä miten kauan aikoo olla kotona,lapsen itkuun monet viisaat vieraat jopa kadulla puuttuvat. Paljon on haasteita niin yhteiskunnalla kun äideillä itselläänkin edessä asenteiden muuttumisen suhteen. Itse äitinä ja tulevana kätilönä seuraan jännityksellä mitä tuleman pitää. Muuten, leikkipuistotoiminta täyttää maaliskuussa 95 vuotta, mikä ihana ja moderni keksintö onkin aikanaan ollut. Vielä tänäkin päivänä monen äidin henkireikä ja lapsen riemu :)

Jos syyllistyy niin voi olla aihettakin syyllisyyden tunteeseen. Ei saa ruveta tähän individualistiseen "ei saa syyllistää"-kulttuuriin.



Kaikki valinnat eivät ole yhtä hyviä ja oikeita. Osa on suorastaan vääriä ja kamalia. Jos valitsee mukavuudenhalussaan ja itsekkyydessään huonoja valintoja, niin tulisikin tuntea syyllisyyttä. Jokainen on vastuussa itselleen ja muille -- erityisesti lapsilleen -- siitä että tekee oikeita ja hyviä valintoja.



On säälittävää, jos aikuinen ihminen ei kestä syyllisyydentunnetta -- kyllähän kasvattajan työhön kuuluu myös väärän ja oikean opettaminen lapsille. Milloin muka aikuinen vapautuu vastuusta toimia oikein?

Anopin taholta olen kokenut arvostelua, asioihin puuttumista ja kyseenalaistamista.



Muiden naisten - äitini, ystävien, jopa tuntemattomien ja puolituttujen kohdalla äitiys on ollut pikemminkin ihanan yhdistävä kokemus.

Tietenkin erilaisia tapoja hoitaa lasta on ja näistä keskustellaan ainakin minun ystävä- ja tuttavapiirissäni, mutta suoranaista syyllistämistä en toisaan ole kokenut. Minä en koe syyllistämiseksi sitä, että joku ihmettelee sitä miten olen jaksanut kestoilla tai imettää tai tehdä vauvalle ruokaa itse. Näin olen päättänyt tehdä ja näin olen tehnyt. Mitä se ulkopuolisille kuuluu. Itse olen valintani tehnyt oman perheeni parhaaksi ja niiden takana seison. Ymmärrän jos joku toinen tekee toiset valinnat, mutta niin kauan kun ne tehdään perheen ja vauvan parhaaksi, ei niissä ole muilla sananvaltaa. Jos sitten taas ei ole itsekkään täysin varma, onko tehnyt oikein, tuntee hyvin herkästi pienenkin eriävän mielipiteen syyllistävänä. Silloin kannattaisi oikeasti kiinnittää huomiota niihin omiin toimintapoihin ja miettiä onko aivan sinut valintojensa kanssa eikä alkaa syyttämään muita syyllistämisestä.



Äiti 28 v, lapset 6, 4 ja 2 v.

Minä ja pieni poikani jouduimme lopettamaan vauvajumpan siksi, ettei meillä imetys onnistunut. Kuulostaa hassulta, mutta totta se on.

Jumpan päätteeksi oli aina rentoutushetki, jossa kuului rauhallista musiikkia ja kaikki imettivät piirissä pienokaisiaan. Kaikki paitsi minä, joka annoin korviketta tuttipullosta lapselleni.

Muut äidit tuijottivat minua ja lastani todella syyllistävästi ja säälivästi. Se tuntui pahalta, koska olin tehnyt kaikkeni imetyksen onnistumiseksi, mutta maito ei koskaan noussut edes imetysasiantuntijan kotikäyntien avulla. Kahden kuukauden päästä luovutin, kun valtakunnallinen imetystukipuhelin suositteli luovuttamaan.

Jopa jumpan ohjaaja sanoi aina tunnin päätteeksi, että no niin, nyt voitte imettää lapsenne ja vilkaisi aina minuun ja jatkoi: siis te jotka haluatte imettää. Eihän se haluamisesta ole kiinni vaan pystymisestä! En pystynyt jatkamaan jumpassa enää sen jälkeen, kun ohjaaja tämän laukoi minulle.

Synnytyksen jälkeen itsetunto on matalalla hormonienkin takia, eikä kestä mitään ylimääräisiä vihjailuja. Nyt jälkikäteen tuo tapaus jo naurattaa. Poikani ei eroa mitenkään nuoremmasta veljestään, jota taas pystyin imettämään puoli vuotta. Mitään eroja heissä ei ole, joten imetys tai imettämättömyys ei vaikuttanut yhtään mihinkään ainakaan meillä!

Äiti ja lapset 3v ja 2v

mutta lapsettomat sukulaiset ovat olleet ai-van hirveitä meille.

itse olen jäänyt ilman lastenhoitoapua, vaikka ystävistäni on 90% ammattikasvattajia- ja itse olen arjen yh-

eli sunnuntaipuheen tasolla on monen tukeminen

samoin minä toivoakseni heitä.

Tosimaailmassa äitiys yhdistää normaaleja naisia - sisaruksia, ystävättäriä ja lasten kautta saatavia äitituttavuuksia - enemmän kuin erottaa.



Verkkokeskustelut ovat asia erikseen, niissä nousee kuona pintaan. Osittain ongelmana on monien huono argumentointikyky ja toisaalta olematon sisälukutaito yhdistettynä varsinkin esikoisten äitien taipumukseen syyllistyä joka ikisestä asiasta ihan itse.

En ole itse törmännyt tähän, muiden äiti tuttujen myötä. Sukulaisilta olen saanut kuulla kommentteja miten lapsi kylvetetään oiken ym.

Mutta toisilta äiti kavereiltani en ole kuullut tämmösiä kommentteja. Vaikka käytämme kertakäyttövaippoja en ole siitä koskaan negatiivisia kommentteja saanut, enkä myöskään kaupan soseiden ostamisesta, imetän vielä joten siitä ei mitään negatiivista ole tullutkaan. Enemmänkin verkkokeskusteluissa on saattanut tulla kinaa erimielisyyksistä.

Olen itse vasta parikymppinen ja olen erittäin yllättynyt, että mitään negatiivista kommenttia en ole nuoresta iästä huolimatta saanut. Lapseni on nyt 11 kuukautta.

Nyt kun luin muita vastauksia, niin mieleeni tulikin, että onhan meidän perhepedissä nukkumista kummaksuttu. Ollaan ainoita äiti kaveripiirissäni jossa lapsi nukkuu vielä vieressä. Kovasti on sanottu, että eikö jo olisi aika siirtää omaan sänkyyn ja vieläkö se nukkuu vieressä, sekä harmiteltu asiaa. Itse en koe kiirettä siirtää lasta omaan sänkyyn kun nukkuu vieressä niin hyvin ja omat yöunet menevät lapsen omaan sänkyyn opettamisen edelle.

En syyllistele äitejä. Jokainen tekee tavallaan, mikä on toiselle oikea tapa, voi olla toiselle väärä tai huono tapa hoitaa lapsia. Jokainen päättäköön tämän itse. Ja jokainenhan tietää omista lapsista mikä keino toimii parhaiten.

Olen potenut syyllisyyttä siitä, etten ole "saanut" opetettua lapsia kuivaksi heti kun istumaan oppivat (suurin piirtein). Jos itse onkin yrittänyt kohtuudella opettaa, perheen ulkopuoliset ovat pitäneet huolen siitä että lapsi ja (vanhemmatkin) tuntee suunnatonta syyllisyyttä ja häpeää siitä, jos pissaa tai kakkaa VIELÄKIN vaippaan.

Luulen, että syyllisyydentunteet ovat suurimpia niillä, joita omassa lapsuudessa on kasvatuksessa opetettu häpäisyn kautta. Millä niistä pääsisi eroon, sitäpä en tiedä.

Äiti 35, lapset 5, 3, 1

Onko sinusta joskus tuntunut siltä, että joku toinen äiti on

syyllistänyt sinua jossakin lapsenhoitoon liittyvässä asiassa? Millaisessa tilanteessa, mistä asiasta sinua syyllistettiin?

Millaisia tunteita tilanne sinussa herätti? Luuletko, että tuo toinen äiti syyllisti sinua tarkoituksellisesti vai tekikö hän sen epähuomiossa? Oletko itse joskus syyllistänyt jotakuta äitiä?

Mitä arvelet, miksi äidit syyllistävät toisiaan? Entä miten syyllistämisestä pääsisi eroon? Ja miten olla syyllistymättä kun syyllistetään?

Kerrothan myös oman ja lastesi iät. Kertomuksia saatetaan siteerata huhtikuun Vauva-lehdessä, jossa myös lisää juttua aiheesta.

Metroaseman hississä tuntematon äiti kysyi rintarepussa kantamani lapsen ikää ja näytti asennoitumisellaan ja äänensävyllään selvästi, että hänen mielestään lasta ei saisi vielä kantaa repussa. Kun kerroin lapsen olevan 3 kk, nainen totesi: "Miten se sitten on noin pieni?". Tuli sellainen olo, että nainen epäili minun valehtelevan lapseni iän. Kumma juttu.



Keskimmäisen lapsemme kummitäti on todella kiintynyt kummilapseensa. Hän myös ilmeisesti olettaa, että kummitätinä hänellä on oikeus arvostella lapsen kasvatusta ja hoitoa. Ymmärrän tietenkin kiintymyksen lasta kohtaan ja otan sen ilolla vastaan, mutta toivoisin, että ylihuolehtivaisuus jäisi vain minun synnikseni. Olen saanut kummitädiltä haukut, kun lapsella epäiltiin keuhkokuumetta. Hän myös osti lapselle konttauskypärän ja käski minun hankkia suojat huonekalujen teräviin kulmiin, lapsilukot keittiön kaappeihin jne. Jatkuvasti on sellainen olo, että hän luulee minun tahallaan vaarantavan lapseni terveyden. Kummitädin mukaan lapsen peukalonsyönti oli myös jotain aivan järkyttävää, kunnes hänen oma lapsensa syntyi ns. peukalo suussa (ja minä olin salaa vahinginiloinen).

teidän kummitädillä siis edes on lapsi? Meillä lapseton siskoni käyttäytyy noin. Huvittavinta on se, että on itse nimittänyt itsensä lapsen kummitädiksi, me ei edes kuuluta kirkkoon.

Samoin olen hoitanut liian pitkään kotona (lapsi vähän yli 1), ja vieressä nukkumista ihmetteli jo, kun vauva oli vasta muutaman kuukauden ikäinen.



Hänen mielestään lapset pitää syöttää tuttipullolla, nukuttaa alusta asti omaan sänkyyn ja viedä hoitoon heti vanhempainvapaan päätyttyä.

Olin ruokakaupassa esikoisemme kanssa ollessani viimeisilläni raskaana. Poika seisoi pienten ostoskärryjensä kanssa poikittain keskellä käytävää. Sanoin pojalle lempeällä äänellä ja hymyillen: "Tule nyt, höppänä, pois siitä keskeltä tietä". Nainen, jolle olimme tekemässä tietä, alkoi sättiä minua siitä, että "haukun" lastani. Hän piti minulle saarnan siitä, miten lapseni tuntee nyt itsensä hyljeksityksi ja torjutuksi kun vauvakin on tulossa ja miten minä äitinä tuhoan hänen itsetuntonsa. Katsoimme naista huuli pyöreänä. Lopulta en osannut muuta tehdä, kuin nostaa kädet pystyyn ja poistua lapsineni ja mahoinen paikalta.



En tiedä, oliko kyseessä toinen, omassa kasvatustehtävässään epäonnistunut äiti, vai oman äitinsä kaltoin kohtelema ikuinen pikkutyttö, mutta uskomattoman törkeää syyllistämistä tuo oli joka tapauksessa. Varsinkin, kun olin puhunut lapselleni kaikella lempeydellä ja rakastaen, en missään nimessä ilkeillen.