Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mitä aiheutat sille vähemmän rakastetulle lapselle?
10.02.2009 |
Tuolla oli toinenketju siitä, että äiti rakastaa toista lasta enemmän kuin toista.
Otin sieltä tämän oman kirjoitukseni, jos se vaikka saisi aikaan omapohdintaa näiden vanhempien sydämessä.
Eli luuelt, ettei lapsi sitä huomaa ja et sitä "muka" osoita, mutta lapsi huomaa sen erittäin hyvin. IHan samalla tavalla kuin itsekin huomaat, että joku toinen pitää toisesta enemän kuin sinusta. Tosin aikuinen on ihan eri asemassa. Lapsella ei ole muita kuin nämä vanhemmat, hän ei voi valita jotain muuta.
Minta on todella surullista, että tuollaisia vanhempia on. Ja vielä surullisempaa on se ei-niin-rakastetun lapsen olo siellä "kodissa" ja "perheessä". Minusta olisi ihan hyvä kysyä jotakin terapiaa siihen, että pääsee erroon noin tuhoavasta käyttäytymismallista.
Tässä minun tarinani:
Olen kaksonen, molemmat tyttöjä (eli ei välttämättä sukuopuoleen liittyvä asia) ja meillä on isoveli. Olen aina kokenut olevani se ylimääräinen, jota ei oltu suunniteltu/haluttu (olimme yllätyskaksoset). Luulen myös, että vanhempani lulevat, ettei epätasa-arvoa huomaa, mutta olen sen huomannut aina ja tuntenut nahoissani. Muistan olleeni n. 7 vuotias (ehkä allekin), kun olin ihan varma, että minut on sairaalasta otettu vahingossa mukaan ja tämä ei ole oikea perheeni. En muista mistä tuo ajatus tuli, mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi ja ehkä elättelin toiveita "oikeista" vanhemmista, jotka tulevat minut hakemaan.
Siskoani on enemmän kehuttu, kannustettu, lohdutettu ja hänelle on ostettu jos vaikka mitä on sattunut tarvitsemaan. Lisäksi äitini kertoi kerran kahvipöydässä (sisko, minä ja äiti), että kuinka siskoni poika on isäni silmäterä ja kuinka siskoni toinen poika on hänen silmäteränsä (tämä sama siis jatkuu lapsieni kohdalla). Siis ihan samalla tavalla kertoi, kuin olisi säästä puhunut - siinä sivussa. Minun lapsistani (3kpl) ei kukaan tuntunut olevan niin hirveän tärkeä isovanhemmille. Ne nyt vaan ovat. Veljellä ei ole lapsia.
Lapsi nöyrtyy ja alistuu siihen riittämättömyyden tunteeseen. Toki sitä yrittää kaikkensa koko ajan, että olisi yhtä tärkeä, mutta jossain vaiheessa sitä vain tyytyy osaansa, jossa ei ole niin tärkeä kenellekään. Nyt aikuisena, minun on hyvin vaikea uskoa, että kukaan rakastaa minua tai ainakaan yhtä paljon kuin jotakin toista ja en koskaan koe riittäväni. Toisaaalta jos joku osoittaa minua kohtaan huomiota/ihastusta/rakkautta, niin en usko siihen ja olen aivan varma, että minulle osoitetaan rakkautta siksi, että minulta odotetaan jotain muuta. Eli koen, että minun pitä ansaita se rakkaus, se ei ole mikään ehdoitta tuleva asia. Minun on ihan tuskaa ottaa vastaan kehuja, koska en usko, että sanoja sitä oikeasti tarkoittaa puhumattakaan lahjoista. Tämänkin käytöksen huomaan vasta sitten kun olen tätä "antavaa" osapuolta loukannut epäilylläni ja sitten taas olen siinä tilanteessa, että minun pitää hyvittää ja taas "ansaita" tämä rakkaus. Hyvin vaikea selittää, mutta saman kokenut varmasti tietää, että mitä tarkoitan.
Mutta miksi minä eikä siskoni? Sen olen yrittänyt selittää sillä, että siskoni oli helpompi vauva. Minä olin syntyessäni alle 2kg ja kärsin kovista vatsakivuista ja huusin pari eka kuukautta kuin hyeena. Mutta sen voin taata, että tahallani en huutanut. En koe, että tämä kohtelu on ollut minulle ihan oikein....
Ja mitä tästä opin? Sen, että minulle kaikki lapseni ovat yhtä tärkeitä ja kaikille olen niin tasapuolinen kuin ikinä pystyn. Yksikään ei nouse yli toisen edes ajatuksissani.
Kommentit (8)
Silti se mitä tämä toinen lapsesi joutuu kokemaan tahtomattaan on väärin häntä kohtaan. Mitä kauemmin siä jatkuu, sitä oikeutetumpaa se on sinunkin mielestäsi aj kohta et näe siinä mitään pahaa. Et välttämättä huomaa tämän toisen lapsen tuskaa, tuskin hän itsekään tietää, etä miksi on paha olla. JOs sitä pahaa oloa ei ole nyt, nin se tulee aikanaan.
Jos tätä toista ei tarvitse lohduttaa tms. niin anna hänelle muuten huomiota ja osoita muuten, että rakastat häntä yhtä paljon kuin sisarusta.
Minusta sitä pitää vain jaksaa. Tai onko oikein, että tämät kakkoslapsi maksa siitä kovan hinnan, kun sinä et vain jaksanut. Pyydä hyvä ihminen apua jostain esim. lastenvalvojan kautta, että saat apua jaksamiseen. Minä itse ainakin olisin valmis tekemään mitä tahansa, että lapsen trauma voitaisiin välttää.
Eihän sitä tarvitse kuin hetkeksi mennä sen toisen asemaan ja miettiä tuntuisiko itsestä hyvältä. Jos ei, niin älä tee silloin toisellekaan niin.
Surullista.
niin tuo nyt on jo aika selkeää suosimista, mutta itseni mieltä painaa se, että kokeeko toinen lapseni ettei häntä rakasteta yhtä paljon kuin toista. Huomaan itse lohduttavani toista enemmän ja annan hänelle myös asioita periksi helpommin kuin toiselle. Kyse ei ole siitä, ettenkö rakastaisi molempia yhtä paljon, vaan siitä että lapset ovat erilaisia eikä niitä vaan VOI kohdella täysin samalla tapaa vaikka miten yrittäisi. Toinen on erittäin temperamenttinen ja vaativa, helpommalla pääsen kun annan periksi, lohdutan jne. Toinen taas on rauhallinen eikä vaadi erityistä lohduttamista eikä vingu ja kinu vaikka sanonkin ei. Tiedän että on väärin kohdella lapsia eri tavalla, mutta aina ei vaan voi / jaksa toimia niinkuin pitäisi :o(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei!
Sympatiat sulle! Tutulta kuulostaa. Olen kokenut aina, että isoveljeni on äidilleni tärkeämpi. Ihan samoja aatoksia on minullakin ollut. Minä olin koliikkivauva ja myöhemmin kärsin vielä korvakierteestä. Veljeni oli siis sikäli helpompi, vaikka myöhemmin hän oli varmasti vaikeampi vahvan tempperamentinsa takia ja minä keskityin olemaan kiltti eli aiheuttamaan vanhemmilleni mahd. vähän surua/työtä. Ukkini suosi veljeäni avoimesti ja vähätteli tyttöjä.
En mitenkään pystyisi sanomaan, ketä lapsistani rakastan eniten. He ovat kaikki yhtä rakkaita. Valitettavasti tyttö ehkä jää vähemmälle huomiolle kuin äänekkäät veljensä. Mutta hyviä hetkiä koetan hänen kanssaan kahdestaan järjestää, ettei hän kokisi jäävänsä sivuun. Pojat tuntuu ottavan tarvitsemansa...
niin tuo nyt on jo aika selkeää suosimista, mutta itseni mieltä painaa se, että kokeeko toinen lapseni ettei häntä rakasteta yhtä paljon kuin toista. Huomaan itse lohduttavani toista enemmän ja annan hänelle myös asioita periksi helpommin kuin toiselle. Kyse ei ole siitä, ettenkö rakastaisi molempia yhtä paljon, vaan siitä että lapset ovat erilaisia eikä niitä vaan VOI kohdella täysin samalla tapaa vaikka miten yrittäisi. Toinen on erittäin temperamenttinen ja vaativa, helpommalla pääsen kun annan periksi, lohdutan jne. Toinen taas on rauhallinen eikä vaadi erityistä lohduttamista eikä vingu ja kinu vaikka sanonkin ei. Tiedän että on väärin kohdella lapsia eri tavalla, mutta aina ei vaan voi / jaksa toimia niinkuin pitäisi :o(
usein voi olla esim. niin, että joku lapsista tuntuu ymmärtävän sinut vanhempana oikein, kun taas toinen on aina tyytymätön. Vaikka sitä haluaisi olla tasapuolinen, niin se aina tyytymätön ei kertakaikkiaan välttämättä tunnu yhtä läheiseltä kuin se lapsista, joka on iloinen vähemmästäkin. Tai iloinen vain sinusta, jos toinen tuntuu olevan vain vihainen sinusta.
Otetaanpa ihan mikä tahansa sisarusparvi ja haastatellaan erikseen niin jokainen heistä osoittaa toista sormella että tuo sai huomiota enemmän ja tuo oli suositumpi. Toi sai kaiken ja mä en saanut mitään.
Sisaruskateutta on hyvinkin laajalle tutkittu ja usempikin dokkari aihetta iipaten tullut.
Eli vanhemmilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa?
Minusta se ei ole vain sisarusten keksimää. Ihan omalta kohdaltani voin niin sanoa. Sanot mitä tahansa, niin se ei ole pelkästään minun keksimää.
Ja johan tuolla useampi vanhempi myönsi, että toinen on rakkaampi kuin toinen. Miten se ei voisi olla vaikuttamatta lapseen ja sisarusten välisisiin suhteisiin. Tottakai se ruokkii sitä, että se vähemmän rakastettu on kateellinen tälle rakkaammalle sisarukselle. Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan, eikä voi valita toista/uutta perhettä.
Minusta vanehmpi on vastuussa käytöksestään ja hänen tulee tehdä kaikkensa, jottei turhaa kateutta syntyisi.
Otetaanpa ihan mikä tahansa sisarusparvi ja haastatellaan erikseen niin jokainen heistä osoittaa toista sormella että tuo sai huomiota enemmän ja tuo oli suositumpi. Toi sai kaiken ja mä en saanut mitään.
Sisaruskateutta on hyvinkin laajalle tutkittu ja usempikin dokkari aihetta iipaten tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset ovat yksilöitä ja jokaista tulee kuunnella yksilöllisesti. Ei VOI laskea minuuteja, että kaikki ovat tasan yhtä kauan sylissä tms. Vai vähenänkö minä siltä hellyydenkipeämmältä vai pidänkö väkisin sitä, joka ei halua? Lisäksi huomion määrään vaikuttaa ikä. Jos lapset ovat eri ikäisiä, kaipaavat he erilaista huomiota ja eri määrän.
Minä en ainakaan suostu potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että pienempi saa enemmän hellyyttä ja syliä, kun sitä kerran kaipaakin. Vaatetta ostetaan sille joka tarvii jne. Parempi on opettaa niin, että jokainen saa vuorollaan, eikä että kaikki liukuhihnalta samaan muottiin vaan.
Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon, mutta eri tavalla.
Mä tiedän tasan tarkkaan sen että molempia rakastan kovasti. Valitettavasti toisen lapsen kanssa tulen toimeen ja toisen lapsen kanssa en niinkään hyvin. Tai toimeen tullaan, mutta ollaan vähän eri aaltopituudella ja yhteen törmätään melkein päivittäin. Onko se sitten ihme että toinen tuntuu "rakkaammalta"? Ei mun tarvitse lapsille kuitenkaan sanoa että, "sinä olet rakas ja sinä et niinkään" Molemmat saavat saman kasvatuksen ja ei meille ketään syrjitä.
En minä voisi luopua kummastakaan lapsesta, en edes tosta hankalasta.
Alue: Aihe vapaa
niin tuo nyt on jo aika selkeää suosimista, mutta itseni mieltä painaa se, että kokeeko toinen lapseni ettei häntä rakasteta yhtä paljon kuin toista. Huomaan itse lohduttavani toista enemmän ja annan hänelle myös asioita periksi helpommin kuin toiselle. Kyse ei ole siitä, ettenkö rakastaisi molempia yhtä paljon, vaan siitä että lapset ovat erilaisia eikä niitä vaan VOI kohdella täysin samalla tapaa vaikka miten yrittäisi. Toinen on erittäin temperamenttinen ja vaativa, helpommalla pääsen kun annan periksi, lohdutan jne. Toinen taas on rauhallinen eikä vaadi erityistä lohduttamista eikä vingu ja kinu vaikka sanonkin ei. Tiedän että on väärin kohdella lapsia eri tavalla, mutta aina ei vaan voi / jaksa toimia niinkuin pitäisi :o(