Lue keskustelun säännöt.
Perheeni on vankilani:(.
07.02.2009 |
Karrikoidusti sanottu, mutta kyllä se niin on.
Meillä on pieniä lapsia ja kyllä on elämä rajoittunut niiden saamisen jälkeen. Aina sanotaan, että lapset antavat paljon, mutta päällimmäisenä on kyllä tunne, että olemme itse luopuneet paljosta, ehkä liian paljosta koska elämänilo on hiipumassa.
Lasten ehdoilla mennään, mutta ne ehdot ovat liian kovat. Hoitajia ei ole, joten emme pääse mieheni kanssa kahdestaan minnekään ja se on vähentänyt läheisyyttämme. Emme pysty edes keskustelemaan mistään lasten hereillä ollessa koska joku keskeyttää jatkuvasti.
Syömisestä en ole nauttinut aikoihin, ruuasta nauttiminen oli ylellisyyttä mitä oli ennen lapsia. Nyt se hotkitaan nopeasti ja samalla pompitaan ylös alas pöydästä joko vessaan, rättiä hakemaan tms.
Töissä käydään pätkissä silloin kun lapset eivät ole kipeinä. Usein siis ovat, joten työt kärsivät ja stressi lisääntyy siitäkin.
Matkoja ei enää edes suunnitella. Kävimme kerran tuttavaperheen kanssa viikonloppumatkalla, mutta heidän lapset ovat isompia, joten ei siitä mitään tullut. Emme pystyneet hetkeä istumaan rantaravintolassa kun omat lapsemme eivät pysyneet aloillaan. Loppumatkan olimmekin erillämme, me leikkipuistoissa ja he muualla. Toisen kerrankin oli matka suunnitelmissa, mutta lapset tulivat taas kipeiksi, joten peruttiin se. Ei siis enää matkoja meille.
Monet juhlat ja tilaisuudet ovat jääneet väliin kun joku sairastuu tai juhlat ovat tarkoitettu vain aikusille. Niihin emme pääse.
Enää ei jaksa suunnitella ja yrittää, niin monesti olemme pettyneet. Parempi lähteä siitä ajatuksesta, että kotona ollaan.
Ystäväperheitä emme ole tavanneet aikoihin. Useimmilla on lapsia ja ei seurustelusta ja keskustelusta tule mitään kun kaikki energia menee lapsiin ja heidän tarpeiden täyttämiseen.
Emme vihaa lapsiamme, olemme vain alistuneet siihen, että elämä on tälläistä nyt. Toivon, että suhteemme kestää nämä vuodet ilman läheisyyttä. Voimia parisuhteen eteen ei oikein enää ole. Olen ensisijaisesti äiti. Ehkä vielä joskus jotain muuta.
Kommentit (161)
Ap varmaan kaipaisi vertaistukea. Luultavasti tiedostaa itsekin asenteensa, turha siitä hälle paasata.
Todella monet vastaajathan ovat yrittäneet auttaa ap:tä neuvomalla kuinka asiat saisi järjestymään paremmin, jotta elämästä voisi taas nauttia sen sietämisen sijaan. Ap vain ei ole kertonut minkäikäisiä lapsia hänellä, on toki eriasia laittaa 3v leikkimään yksin kuin 8-kuinen.
Meillä lapsia viisi (nuorin 1v5kk), ja sain esikoiseni ollessani 24v. Jonkun mielestä siis liian nuori, oma elämä vielä elämättä yms. Mutta koskaan ei ole tuollaista ollut kuin ap:llä. Joskus toki sattuu huonoja päiviä, mutta että kokoajan olisi tunne että tämä ei ole se elämä jota halusin. Tämä on nimenomaan se elämä jota olen halunnut, ja vaikka meillä melko pienet ikäerot (pisin 3v, useimmat n. 2v) niin ihanaa elämää tämä on ollut. Enkä tällä nyt tarkoita että kaikkien tulisi ajatella samalla tavalla, mutta missä vaiheessa ap:lle on valjennut (kuinka monta lasta silloin jo oli?) ettei se pikkulapsivaihe ole kovin kivaa?
Itse yritän löytää hyviä hyviä puolia siinä ettei meille (kai?) enää vauvoja tule, kaipa siitäkin hyviä puolia löytyy. Harkitsen myös ammatinvaihtoa, jotta voisin olla tuollaisten pienten kanssa vaikkapa sitten myöhemmin kun omani jo isoja. Nyt nautin omieni kanssa kotonaolosta, en voisi kuvitella parempaa (kuin hetkittäin, mutta se tunne menee nopeasti ohi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisen lapsen jälkeen elämä oli vielä ihanaa, mutta en tiedä mikä muuttui kun kolmas tuli taloon pienellä ikäerolla. Lapset leikkivät keskenään, mutta paljon on myös riitaa ja joudun toimimaan erotuomarina. Pienin ei vielä ymmärrä ja rikkoo isompien leikkejä ja välillä isoin haluaa olla jo omassakin rauhassa. Pääsääntöisesti meillä on kova meno ja meininki kun kaikki ovat vilkkaita ja eläväisiä lapsia. Kukaan ei todellakaan istu paikallaan pitkään.
Yöheräämisistä vielä, meillä mies ainakaan ei herää kovin herkästi yöllä, joten minä pääsääntöisesti hoidan yöjutut. Välillä sovitaan, että mies hoitaa, mutta herään joka tapauksessa ja vaikka mies jo tulee takaisin sänkyyn, niin valvon vielä ja mies nukahtaa sekunnissa uudestaan.
Asenteessa varmaankin on tarkastelun varaa, yritän sitä muuttaakin, mutta aika ajoin palaan taas noihin alkuperäisen viestin tunnelmiin.
Toisaalta pikkuhiljaa tässä helpottaa.
Silti tuo on suoraan meidän elämästä.
Lapset on tehty rakkaudella ja alussa jaksoin ja venyin ja odotin innolla koko ajan että lapset kasvaa, ja voidaan tehdä sitä ja tätä, ja tehtiin kaikkea mitä 0-3-vuotiaiden kanssa pystyi tehdä.
Univelka, erityislapsi ja lasten sairastelut ja oma sairastuminen päälle, niin yllättäen tässä on masennus. Ja mikään ei tunnu auttavan tähän itsekkyyden ylistykseeni. Harkitsen välillä, siis jatkuvasti, lähteväni tästä perhehelvetistä ja jättäväni lapset isälleen.
Jaksoin ja voin hyvin.
Työssä näen 35v-45v pienten lasten äitejä. Ovat uupuneita ja vailla maalaisjärkeä.
Ap varmaan kaipaisi vertaistukea. Luultavasti tiedostaa itsekin asenteensa, turha siitä hälle paasata.
Mulla kanssa välillä käy ajatus, että voishan elämä olla toisenkinlaista. Ahdistaa se, kun koskaan ei saa olla rauhassa. Ei edes vessassa voi käydä ilman että joku kolkuttaa oveen. Kaikki ei ole ihan kasvatuksestakaan kiinni lasten kanssa, sillä lapsia ON erilaisia. Toiset on temperamenttisempia kuin toiset. Sen tiedän itsekin, sillä toinen lapsi on helppo ja toinen erittäin vaativa. Ainoa lohtu tässä hullunmyllyssä on se, että taatusti muillakin on ihan samanlaista. Joskus olisi vaan niin ihanaa olla yksin, viettää päivä yksin! Kaikilla ei ole mummoja tai muita auttavia lähellä. Joskus olisi vaan ihana herätä päivään niin, että kukaan ei vingu vieressä. Saa kai sitä tuntojaan purkaa, eikö vaan?
Mulle on tullut sellainen olo, että hyvin monilta ihmisiltä puuttuu kyky samastua toisen asemaan. Erittäin monissa asioissa on tultava pätemään, jotta oma, epävarma olo pönkittyisi. Vertaistuki, ymmärrys, lohduttaminen eivät kuulu meidän aikaan, vaan päteminen, oman kuorensa kiillottaminen ja jopa lyödyn lyöminen.
Itse en ole enää pitkään aikaan viitsinyt avautua mistään itseäni vaivaavista asioista, koska en jaksa enää kuunnella besserwisser-tyyliin lauottuja kommentteja, mitä pitäisi tehdä siinä ja siinä asiassa. Ennen haudoin kaikkia niitä kommentteja syvään suruun asti, nyt pidän kaiken sisälläni ja kerron aina kysyttäessä kaiken olevan hyvin, jotten joudu hyeenojen raatelemaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä neljä pientä lasta ja asennevammaa myös. Liikkeelle lähteminen on valtava stressi. Eikä stressi lopu, ennen kuin ollaa taas kotona. Hetkittäin hellittää, lapset nukkuvat automatkalla, sukulaiset katsovat penskojen perään, vanhemmat nauttivat, lapset nauttivat.
Sairastelut on meillä olleet minimissä (kop-kop), ei juuri oksu- tai ripulitauteja. Kaikkea on aina harjoiteltu, kun on tullut uusi vauva. On opeteltu varomaan liikennettä, leikkimään keskenään, tottelemaan, olemaan hiljaa/paikoillaan.
Parisuhdeaikaa meillä ei juuri ole, lasten mentyä nukkumaan olemme molemmat koomassa telkkarin ääressä tai tietsikalla. Taas jos olemme mökillä, tuijotamme hypnoottisesti järveä. Kiihkeä seksi olis kivaa, mutta miehellä antiviagrana toimii masennuslääkkeet.
Kun vain saisi lapset pysymään hengissä ja täysvaltaisiksi aikuisiksi. Työ on henkireikä, samoin kuntoilu.
-tai siis aika useinkin, että kun aamulla silmät aukaisi niin sitä toivoi vaan että olisi jo ilta ja pääsisi takaisin nukkumaan. Tai sitten vaan odotti lasten päiväuniaikaa, että saa hetken hengähtää. Tajusin jossain vaiheessa, että olen varmasti hieman masentunut ja aloitin säännöllisen liikuntaharrastuksen. Se auttoi hurjasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos palstalle avautuu on taustalla käsitykseni mukaan tarve saada apua ja keinoja ongelman selvittämiseen.
Jos ihmisen psyyke on heikko ja loukkaantuu kaikesta jopa annetusta avusta niin silloin on oltava hiljaa ja pidettävä mölyt mahassaan niin kuin teetkin.
Käyn jumpassa 3-4 kertaa viikossa, kummasti jaksaa taas paremmin vaikka se on vaan 1,5 tuntia illassa pois kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä kai se ap:kin juuri takaa ajoi!
Mulla oli ihan sama tilanne, kun lapset oli 5 ja 3 vuotta sekä pienin vauva. Mies yrittäjä ja aamusta yöhön töissä. Ei lasten hoito apua, ei hetken omaa aikaa. Vanhimmat kun eivät nukkuneet enää edes päiväunia.
Mutta niin ne vaan lapset kasvaa ja tilanteet muuttuu. Nyt haaveilen jo neljännestä pikkuihmeestä!
Voimia sinulle ap! Ei taida mikään muu autttaa. On ihan oikeutettua tuntea tuskastumista ja väsymystä! Mutta usko vain, vielä se helpottaa! Ja kun nyt olet lapsillesi läsnä -vaikket jaksaisikaan- kehittyy lapsistasi luottavaisia, rohkeita, hyvän itsetunnon omaavia fiksuja ihmisiä! Ja sitten saat aikaa itsellesikin. ja sitten se ei enää niin erikoiselta tunnukkaan, ja alat ikävöimään (usko vain, niin siinä tulee käymään) tätä aikaa elämässäsi! Ja ajattelet, että se oli parasta aikaa elämässäsi!
t. kolmen reippaan, itsenäisen, iloisen, reippaan ja toiset aina huomioivien koululaisen äiti
Nro 73:nkin mies on yrittäjä, kyllä tiedän minkälaista se on kun esim. sana loma on tuntematon käsite. Mutta sitten tultiin vaan siihen että sitä aikaa oli pakko jostain järjestää, koska muuten en olisi enää jaksanut. Nyt meillä tehdään niin että käyn yhdessä jumpassa aamulla ennen miehen töihinlähtöä, yhdessä sunnuntaina mikä on se miehen ainoa vapaapäivä (olen kieltänyt töihin menon! Vaikka kaupat olisivatkin auki niin meidän perheemme ei sitä kestäisi). Kaksi kertaa menen klo 20 alkavaan jumppaan viikolla, tällöin miehen on järjestettävä itsensä kotiin siiheksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle on tullut sellainen olo, että hyvin monilta ihmisiltä puuttuu kyky samastua toisen asemaan. Erittäin monissa asioissa on tultava pätemään, jotta oma, epävarma olo pönkittyisi. Vertaistuki, ymmärrys, lohduttaminen eivät kuulu meidän aikaan, vaan päteminen, oman kuorensa kiillottaminen ja jopa lyödyn lyöminen..
Vähintäänkin puuttuu se kyky samaistua toisen asemaan. Jos elämä on siunannut ns. "helpolla" lapsella jolle tosiaan voi jo pienestä sanoa että näin tämä nyt vaan menee ja lapsi mukisematta asian hyväksyy niin ei ole taitoa ymmärtää että kaikilla ei ole näin. Että jonkun toisen lapsi reagoi esim. uusiin tilanteisiin hyvinkin herkästi kiukkuamalla tai lapsella on hyvin vahva oma tahto. Siinä ei äidin ja isän päätös siitä että "me elämme myös omaa elämäämme melkein kuin ennenkin ja vaan lähdemme lasten/lapsen kanssa ravintoloihin ja museoihin ja konsertteihin ja kyllä se lapsi tottuu kun sitä totuttaa" auta.
Itse olen onnekseni saanut ns. helpot lapset mutta sisareni keskimmäinen (lapset 6,5v, 4v ja 1v) on hyvin hyvin temperamenttinen. Näin olen päässyt katsomaan kolikon kumpaakin puolta - sitä kuinka helppoa helppojen lapsien kanssa liikkuminen on ja toisaalta kuinka vaikeaksi elämän voi tehdä se yksi ainoa vaikeampi lapsi. Se herkkä jääräpää.
On tietenkin hienoa jos itsellä on helpot lapset jotka voi laittaa leikkimään omaan huoneeseen klo 20 (tai nukkumaan aina klo 20) tai lapset jotka voi syöttää ensin ja sitten lähettää iloisesti pienestä pitäen leikkimään ja syödä itse rauhassa. Ja joilla on niin sosiaalinen suoli että ei tule kakkoja sitten juuri syömisen jälkeen niin että kun vanhemmilla on ruoka kesken niin pitää lähteä vaihtamaan vaippoja. Mutta jollain toisella ei näin helppoja lapsia ole.
Sen kun vielä nämä "kyllä kaiken saa järjestymään jos vaan tahtoo" äidit ymmärtäisivät.
niin paljon yhteistä aikaa, että ottaisimme lapsiamme hoitamaan kaupan seinältä jonkun tytön. Jos tuo tyttö olisi jollakin tavalla tuttu, voisimme harkita. Mutta mieluummin käytämme tällaista järjestelyä kuin käytämme, kuin otamme lapsillemme uppo oudon hoitaja. Ja älävittu sä tuu moralisoimaan mua. Moralisoi niitä jotka eroaa. Me sentään yritetään jollakin tavoin pitää perhe koossa. Hitto ku te ajattelette, että kaikki tai ei mitään. Pitää siis joko erota kerralla tai olla onnellisesti yhdessä. Minusta meidän ratkaisu on sentään edes jotenkin positiivinen.
Ja joo, ei ole tapana lintsata töistä. Tosin joskus on käynyt mielessä, että veisin lapset hoitoon ja jäisin kotiin. Mutta kamaan, mä olen töissä. Joku moraali sentään oltava. JA lapset haen töistä tultuani heti. Lapsen paikka ei ole olla päiväkodissa pitkiä päiviä.
T: yks tästä ketjusta vastaa saamaansa negatiiviseen ja hyökkäävää palautteeseen. Hienoa, että sinulla on asiat kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä on käynyt niin, että ystävät eivät auttaneet, kun tarvitsimme apua. Niinpä olemme ongelminemme yksin. Ihmisillä ei riitä empatiakyky saati voimat konkreettisesti toisten auttamiseen. Hyvin harvalla riittää.
Meillä ei siis enää ole kavereita. Vietämme itseksemme elämäämme. Sen verran olen katkeroitunut sukulaisille ja ystäville, kun eivät koskaan tulleet apuun, että en enää viihdy heidän kanssaan. Jos en kelpaa ongelmineni, ei minusta tarvitse riistää parhaita palojakaan. Olemme aika hyvin erakoituneet ja se joka kysyy, miksi emme käy kylässä tai halua olla tekemisissä, saa suoran vastauksen: "Koska ei haluta olla kavereita tuollaisten kanssa, jotka ei pidä yhteyksiä vaikeissa elämäntilanteissa."
eivät ole vieraita kuin sen ekan kerran. En minäkään kovin mielelläni jätä lapsia vieraan kanssa, mutta kun muitakaan ei ole niin joskus olen pyytänyt MLL:n hoitajan tänne. Olen ensin pyytänyt heidät tänne niin että olen itse kotona, siitä on todella paljon apua! Tytöt pelaavat, leikkivät, lukevat lapsille kun itse teen vaikka pihahommia. On ihanaa kun saa olla ilman lahkeessa roikkuvia äitimitätehtäis-lapsia hetken. On ollut reippaampia ja ujompia hoitajia mutta lapset ovat tykänneet kaikista. Samantien kun hoitaja on lähtenyt on alkanut kysely että koska se tulee uudestaan. Ja kun ne ovat pari kertaa käyneet niin eivät ne enää olekaan vieraita, vaan sitä uskaltaa hyvillä mielin lähteä itse vaikka uimaan.
Ymmärrän sua täysin. Se auttaisi paljon, jos lapset saisi joskus hoitoon, että voisi ottaa aikaa parisuhteen hoitoon. Mutta kun ei ole tukiverkostoa niin ei ole. Hyvähän se täällä on huudella ja tuomita huonoksi äidiksi, jos itsellä on mummit ja siskot kivenheiton päässä.
Älä välitä näistä besserwissereistä, kyllä se elämä opettaa itse kutakin.
Meillä on 3 lasta pienillä ikäeroilla ja muutamasta säännöstä en tingi:
- syön aamiaisen ja luen lehden rauhassa
- päiväuniaikaan on jokaisen vähintään levättävä omassa sängyssään
- nukkumaan mennään viim. klo 21
Turha luulla, että meillä, joilla arki sujuu on jotenkin helpot lapset. Kyllä meidänkin pesueeseen mahtuu kaikenlaista luonnetta ja jokaisen kanssa saa asioita luovia vähän eri tavoin ja käyttää erilaisia kasvatustapoja.
Voisin väittää, että yhdenkään aikuisen ei ole helppo liikkua 3 pienen lapsen kanssa. Lapset kuitenkin oppivat käytännön tilanteista ja sen vuoksi julkisilla paikoilla liikkuminen on tärkeää. Lisäksi meillä joilla on useampia lapsia on isommilla jo kerhoja/ harrastuksia ja niiden vuoksikin on jo pakko kyetä liikkumaan lasten kanssa vaikka jokaisella lapsella on omat vaiheensa milloin karkailevat, saavat kohtauksia kaupassa tai muualla jne.
Itse en jaksa ellei meillä pidetä kiinni em säännöistä. Jos jollain on kakat housussa kun olen aamiaisella niin kakat voivat odottaa hetken, lapselle ei siitä mitään vahinkoa koidu.
Päiväuni/ lepo on ainoa hetki päivässä kun saan ladata akkuja hiljaisuudessa yksin. Jos ei nukuta, ei tarvitse nukkua, mutta levättävä on.
Ja iltaunista ei tingitä paitsi joskus juhlapäivinä tai lomilla.
Mutta meillä on hoitunut parisuhde paremmaksi kun aloimme joskus ottamaan hoitajan kahdeksi tunniksi. Käymme syömässä mieheni kanssa kaksin. Mll:n hoitaja maksaa 8,20e/tunti mutta voiko parisuhteelle laskea hintaa? Osallistuuko miehesi lasten hoitoon että pääsisit joskus hengähtämään? Esim. lähtisit joskus kun mies tulee kotiin lenkille tai tekemään jotain mistä sinä nautit. Jaksat sitten paremmin. Eikä parisuhteen hoito tosiaan tarvitse olla ihmeitä. Vuokratkaa joku hyvä leffa ja käpertykää sohvan nurkkaan, ottakaan jotain herkkuja ja viettäkää ilta lähekkäin. Jos lapset kiekuu(meillä ainakin heräilivät vähän pienempänä kaiken iltaa)niin videon voi onneksi keskeyttää hetkeksi ja jatkaa taas...Mun mielestä kannattaa satsata sellaisiin pieniin hetkiin mistä molemmat nauttivat. Meilläkään ei ole mummoja eikä kolmea pientä kovin helpolla saa mummolaan hoitoon että "nyt me lähdetään hoitamaan parisuhdetta".
Meillä on sikäli eri tilanne että hoidan lapsia kotona. Eli vähemmän infektioita ja sairastelua, tosin kaksi allergikkoa meiltä löytyy että ne jutut rikkovat öitä ja rassaavat välillä. Oliskos se mahdollinen vaihtoehto että ottaisit vaikka puoli vuotta hoitovapaata jos töissä on rankkaa ja työn ja pienten lasten hoidon yhteen sovittelu on stressaavaa?
paljon ihan vilpittömiäkin ratkaisuehdotuksia, joilla saisi arjen tuntumaan vähän helpommalta. Ei se mitään syyllistämistä ole minusta..
Kyllä minäkin väsyn välillä, ja arki ja lapset rasittavat. Mutta kai sille voi vaikka yrittää tehdäkin jotain, ja olla avoin ehdotuksille, eikä vain jääräpäisesti synkistellä ilman minkäänlaista halua kokeilla jotain uutta mahdollisesti.
Odotan minäkin kuopuksen päiväuniaikaa, että saan rauhassa juoda kupin kahvia ja lukea lehteä. Ja hui sentään, meillä 5v on kolme päivää viikossa tarhassa jopa, ja ne kuopuksen päikkäriajat niinä päivinä ovat mulle luksusta ja henkireikä! Kyllä olen taas parempi äiti kun muutaman hetken olen saanut levätä!
Mutta ap käy töissä, joten se ratkaisu ei käy heille..
Kyllä minä luulen että nuo ap:n fiilikset ovat tuttuja hyvin monelle pikkulapsivanhemmalle, vaikkei sitä ääneen sanoisikaan. Ja etenkin sairastelukierteiden jälkeen mieli voi olla maassa, se on selvää..
Se suhteuttaminen auttaa minulla (kirjoitin jo aiemmin ketjussa), ja oikein harmittaa välillä että itsellänikin välillä unohduksissa se peruskiitollisuus näistä lapsista. Vaikka rankkoja kokemuksia kuopuksen sairaalassaolon ym. takia on. Siis mua ärsyttää itsessäni se, miten arkiasiat välillä rassaavat suhteettoman paljon. Että vasta joku tosi vakava asia (vakava sairaus, onnettomuus, kuolemantapaukset) saavat meidät havahtumaan oikeasti, että miten hyvin asiat ovatkaan juuri nyt. Ja yritän vähän väliä tämän muistaa. Että miten paljon paljon huonomminkin voisi olla.
Ei se sitä arjen raskautta poista, mutta ehkä saa sen näyttämään kuitenkin vähemmän pahalta.
Ja muutaman vuoden kuluessa varmasti helpottaa, se täytyy muistaa. Meillä lapset 5v ja 1v11kk, ja kyllä tuo 5v on jo monessa asiassa hyvin omatoiminen. Tänäänkin ollut lähes koko päivän kaverinsa synttäreillä ja leikkimässä, että välillä oikein alkaa jo kaipaamaan häntä kotiin ;)
että jos joku on elämässään tehnyt eri ratkaisun, niin se on katkera? Ei musta tää lapseton vastaaja vaikuttanut katkeralta! Jos sä menisit jonnekin lapsettomien kosmopoliittien ja uranaisten keskuuteen hehkuttamaan lapsiarkea ja sitä, miten et todellakaan halunnut uraa ja nähdä maailmaa, niin oisko se katkeraa? EI, koska olet lapsellinen. Mutta jos lapseton sanoo, että hän on onnellinen, se on katkeraa. Miksi? koska perusmamma ei pysty käsittämään elämää sen oman kuplansa ympärillä! Kiitos.