Lue keskustelun säännöt.
Antakaa mulle syy elää. Pelkään, että tapan itseni. t. yks säälittävä teini
04.12.2014 |
Olen amiskassa ensimmäistä vuotta. Alalla, joka ei tunnu yhtään minulta. Huomenna opolle aika, haluan puhua lopettamisesta. Opo lukiosta.
Pelkään hyppääväni junan alle koulun jälkeen. Pääsen kolmelta, tai vähän ennen.
En nää enää mitään syytä elää.
Pääsen laitoksesta ulos keväällä 2016. En jaksa siihen asti, en todellakaan jaksa.
Poikaystävä on ja yks kaveri, mutta tänään loppui jaksaminen.
Masennusta olen sairastanut nuoruudestani huolimatta jo päälle viisi vuotta.
En näe enää mitään syytä elää. Miksi ihmiset edes elää?
Anteeksi. En tiedä kauan jaksan enää. Putosin niin syvälle.
Ehkä minulla on just nyt vain huono hetki, mutta mitä jos tämä ei menekkään ohi?
Jos kipu ei menekkään ohi.
Kommentit (84)
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:33"]
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:27"]Kyllä sä kuule jaksat sen 2 vuotta, kun ajattelet, että sen jälkeen sulla on aikaa laitoksen ulkopuolella juuri niin kauan kuin haluat. Ja vaikka sun paha olo ei menisi ohi tänään, JOSKUS se kyllä menee, niin että tänään ei pidä antaa periksi. Sanon tämän, koska mulla on ollut masentuneita kavereita, joku yrittikin itsemurhaa. Itsekin olen ollut masentunut, ahdistunut ja syömishäiriöinen. Meitä hulluja oli viisi, ja kaikki kokivat, ettei elämästä mitään tule kuitenkaan, paitsi lisää kipua. Nyt kun noista ajoista on 10 vuotta, meillä kaikille on hyvät elämät - ei ehkä kauheasti rahaa ja varallisuutta, mutta rakastavat perheet ja kohtuullisen mukavat tai ainakin siedettävät työt. Emme muuta maailmaa, mutta en kyllä antaisi tätä poiskaan, niin kauan kuin vaan valita saan. Toinen asia on, että et voi tehdä sitä poikaystävällesi ja tälle kaverillesi. Niille jäisi hirveä trauma, joka pilaisi niiden elämän ja ihmissuhteet todennäköisesti lopuksi ikää, jos sinä tappaisit itsesi. Koulu on vain väliaikaista, älä sen vuoksi elämääsi lopeta. Jos se on ainoa vaihtoehto, lopeta mieluummin koulu. Mutta jos mahdollista, niin yritä hankkia siirtoa tai joustavaa hakua sellaiselle linjalle, joka sua vähän kiinnostaisi. Jos mikään tämä ei millään onnistu, kannattaa kuitenkin miettiä myös sitä, että se, että sulla on JOKU ammatti - vaikkei niin omakaan - helpottaa elämää ihan mielettömästi tulevaisuudessa. Työ ei ole koko elämä, se on sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä, joita tehdään osa joistain päivistä sitä varten, että muun ajan voi sitten elää ja puuhata mitä itse haluaa. Eli ei sen niin väliä, vaikkei nyt just oma ala olisikaan, kunhan nyt on sellainen, mikä on laillinen eikä siitä joudu ikävyyksiin. [/quote]
Kaksi vuotta tuntuu just nyt todella pitkälle ajalle, kun joka ikinen päivä saan tapella itseni kanssa, että nousen sängystä, enkä tee mitään pahaa. En osaa edes kuvitella elämääni kymmenen vuoden päähän. Haluaisin olla silloin töissä ja perustaa ehkä perheenkin, mutta just nyt jopa se sängystä nouseminen on todella vaikeaa. Aikuistuminen pelottaa todella paljon, en ole valmis aikuisten maailmaan, en siihen stressiin, siihen vastuuseen. Minulle on jäänyt traumat ja ikävä kaverin itsemurhan jälkeen, haluaisin vain seurata kaverin tietä :/ Ikuiseen rauhaan. Aamuisin lähden sillä fiiliksellä kouluun, että jos ei muuta hyvää, niin ainakin saan ammatin alle. Tunti, kaks eteenpäin ja mietin mitä helvettiä oikein mietin aamulla. Ei minusta ole tähän, en osaa, en ymmärrä asioita. ap
[/quote]
Sehän se pointti onkin, että sä et voi tietää tulevaisuutta. Sä et siis myöskään voi tietää, että se ei olisi ihan kivaa. Eikä sun kuulukaan tietää, vielä. Siksi se on tulevaisuutta, että sitä ei ole vielä. Tottakai aikuistuminen pelottaa, mutta ei sun vielä tarvi olla aikuinen, eikä vielä tarvi tietää. Sulla on vuosikausia aikaa aikuistua kaikessa rauhassa ja kasvaa vähän kerrallaan vastuuseen ja mahdolliseen stressiin (jotkut kyllä sanovat, että stressi helpottaa aikuisena. Ainakin se muuttuu toisenlaiseksi.) Ota ihan rauhassa ja anna itsesi kasvaa. Ei tässä ole hätää.
Mieti myös sitä, että sun elämääsi on jättänyt noin pitkän ja pysyvän jäljen sun lapsuudenystäväsi itsemurha. Sun on todella vaikea päästä siitä yli, mutta olet jo kulkenut pitkän tien. Haluatko todella jättää saman perinnön poikaystävllisei ja nykyiselle kaverillesi tai muille läheisillesi? Silloinhan tavallaan monistaisit itse kokemasi pahan. Koeta ymmärtää, että sun itsemurhasi ei suinkaan "vapauttaisi ihmisiä sinun aiheuttamastasi vaivasta", vaan traumatisoisi heidät kaikki yhtä pahasti kuin sinä olet traumatisoitunut - ja pahemmin. Nythän näillä ihmisillä on vielä toivoa siitä, että heidän sun vuokseen näkemänsä vaiva on jossain määrin hyväksi ja parantaa sun oloa. Tappamalla itsesi heittäisit senkin hukkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei sinä!
Tuo olo menee ohi kyllä. Itse painin myös monta vuotta huonon olon kanssa iässäsi. Nyt olen 23 ja kaikki paljon helpompaa. Olethan hoidossa psykiatrilla?
Iso halaus täältä <3 Olet arvokas ja tärkeä.
Etsi jotain, josta saat hyvän olon. Minulla auttaa lenkkeily, mielellään kovatempoinen. Sen jälkeen on hyvä olla. Sinne lenkille voi purkaa pahaa oloa, metsässä juostessa voi huutaa ja itkeäkkin. Sitten kun on ihan fyysisesti loppu ja menee lämpimään suihkuun, niin koko ilta on tosi levollinen olo.
Etsi siis joku asia mikä toimii sinulle. Se voi olla vaikka ajatus, että kirjoitan joka päivä tuhat sanaa tekstiä. Osa on varmasti huonoa, joo, mutta varmasti sieltä löytyy hyvääkin juttua kun niitä myöhemin luet. Siitäkin voi löytyä syy elää, kun sinun on saatava huomennakin se 1000 sanaa paperille. Myöhemmin saatat huomata, että siinä voisi olla jotakin julkaisukelpoisen alkuakin....Tsemppiä!
Mmm taas on tullut niin paljon kommentteja. Olen hieman hämmentynyt näistä kaikista.
Jo se auttoi, että sain kirjoittaa asioita ylös.
Jutellaan huomen opon kanssa mun kouluasiat kuntoon, haluaisin ehkä nyt lopettaa ja aloittee loppukesästä sitten jollain uudella alalla.
Hoitosuhde, miksikä sitä kutsutaankaan, on psykologille. Seuraava aika ensiviikosta.
ap
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:27"][quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:20"]
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:18"]Kyllä sulla on syy elää. Muista rukoilla! J-P [/quote] En enää usko rukoilun voimaan. Isä hakkas äitiä kymmenen vuotta ennenkuin äiti uskalsi lähteä meidän kanssa turvakotiin. Hakkasi kymmenen vuotta, vaikka rukoilin joka ikinen ilta. Myös paras kaveri on tappanut itsensä, enkä ole saanut häntä takaisin rukoiluista huolimatta. Mun usko on kuollut. ap
[/quote]
Ei usko voi kuolla. Ehkä sun oma uskosi kuoli. Oma usko olekkaan kestävää.
Usko on jotain, joka tulee meidän ulkopuolelta. Jumala sen lahjoittaa.
Usko on Jeesus sinussa ja hän ei voi kuolla.
J-P
[/quote]
Voitko mennä muualle jeesustelemaan? Jos on paha olla eikä usko, niin tuo ei ainakaan auta.
Mut asiaan. Älä tee itsellesi mitään. Se ei ehkä just nyt tunnu siltä, mutta kun taistelet ja jaksat vaikka väkisin niin jossakin vaiheessa helpottaa. Itke ja raivoa ja näytä muille, että sä tarvitset apua. Jos vain patoat kaiken niin ei kukaan voi tietää miltä susta tuntuu, eikä kukaan voi auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
48 jatkaa. On täysin ymmärrettävää, että aikuisen elämään astuminen pelottaa. Vastuu itsestä, omasta elämästä ja myöhemmin myös ehkä muista ihmisistä voi tuntua suurelta ja painavalta. Myös epämieluisia ja välttämättömiä asioita tulee elämässä vastaan. Se on kuitenkin elämää ja asioilla on tapana järjestyä niille, jotka tekevät töitä sen eteen. Voit itse vaikuttaa paljon siihen, millaiseksi elämäsi muodostuu. Katso ympärillesi niin huomaat tämän, tuttuja ja tuntemattomia tarkkaillen. Parhaassa tapauksessa perhe, ystävät ja ympärilläsi oleva yhteisö luovat turvaa ja tukevat toisiaan. Et ole etkä jää yksin!
Myös ammatinvalinta ja työelämä tuntuvat näinä aikoina varmasti ahdistavilta. Nykyään on kuitenkin tapana, että ihminen voi kouluttautua ja kehittää itseään läpi elämän. Et ole sidottu yhteen tutkintoon, etsi rohkeasti oma tiesi. Eikä ole mikään katastrofi, jos joku päätös tai tehty asia myöhemmin kaduttaa. Väärät valinnat eivät määritä sinua, ne eivät tee sinusta epäonnistujaa. Kaikki tekevät virheitä, olemmehan vain ihmisiä omine ratkaisuinemme.
Tarvitset keskusteluapua ja rohkaisua.
Olisiko tästä apua? http://www.helsinkimissio.fi/?sid=442
Minua ihmetyttää, miten vääristyneitä käsityksiä ihmisillä voi olla itsestään. Kuvitellaan, että "muilla olisi helpompaa jos minua ei olisi". Itsekin kirjoitit, että ystäväsi itsemurha on yksi tekijä tässä masennuksessasi, ja silti olet ajatellut seurata perässä? Ei sitten tullut mieleen, että se voisi puolestaan laukaista jonkun muun masennuksen ja kenties itsemurhan? Ei hyvää päivää...! Tilastollisesti on havaittu, että itsemurha-alttius lisääntyy aina lähipiirissä, jos joku on sellaisen tehnyt. Siitä voi seurata ketjureaktio ja suoranainen itsemurha-aalto, tällaisia on todennetusti tapahtunut.
Toinen mikä kiinnitti huomioni, on pelko joutumisestasi "pahempaan paikkaan" - mielisairaalaanko? Ehkä sinulla on mielikuvia jostain sadan vuoden takaisista "hourujen hoitoloista", mutta nuo laitokset ovat nykyään jotain aivan muuta. Siellä saa aivan oikeasti hoitoa ja apua. Ja poiskin pääsee. Leimautumistako pelkäät, miksi ihmeessä?
Älä myöskään pelkää elämää. Ei se työssäkäynti tai laskujen maksu mitään kamalia tai ylivoimaisia asioita ole, ihan normaalia arkea vain. Näiden lisäksi elämässä on paljon kaikenlaista mukavaa, kuten ystävät, luonto, harrastukset, musiikki... ja se työkin saattaa olla aivan kivaa tai suorastaan intohimo. Työpaikkaa ja elämänuraa voi myös vaihtaa, jos alkaa tympiä. Rohkeutta, kyllä sinä pärjäät. Lopeta hokemasta itsellesi, ettet muka pärjää tai että olet huono. Näitä kun kaiken päivää kelaat, niin ei ole ihme että aivosi jumittuvat noille radoille. Yritä kääntää ajattelusi suuntaa, ja jos et siihen itse pysty, hae apua. Oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 14:13"]Minua ihmetyttää, miten vääristyneitä käsityksiä ihmisillä voi olla itsestään. Kuvitellaan, että "muilla olisi helpompaa jos minua ei olisi". Itsekin kirjoitit, että ystäväsi itsemurha on yksi tekijä tässä masennuksessasi, ja silti olet ajatellut seurata perässä? Ei sitten tullut mieleen, että se voisi puolestaan laukaista jonkun muun masennuksen ja kenties itsemurhan? Ei hyvää päivää...! Tilastollisesti on havaittu, että itsemurha-alttius lisääntyy aina lähipiirissä, jos joku on sellaisen tehnyt. Siitä voi seurata ketjureaktio ja suoranainen itsemurha-aalto, tällaisia on todennetusti tapahtunut.
Toinen mikä kiinnitti huomioni, on pelko joutumisestasi "pahempaan paikkaan" - mielisairaalaanko? Ehkä sinulla on mielikuvia jostain sadan vuoden takaisista "hourujen hoitoloista", mutta nuo laitokset ovat nykyään jotain aivan muuta. Siellä saa aivan oikeasti hoitoa ja apua. Ja poiskin pääsee. Leimautumistako pelkäät, miksi ihmeessä?
Älä myöskään pelkää elämää. Ei se työssäkäynti tai laskujen maksu mitään kamalia tai ylivoimaisia asioita ole, ihan normaalia arkea vain. Näiden lisäksi elämässä on paljon kaikenlaista mukavaa, kuten ystävät, luonto, harrastukset, musiikki... ja se työkin saattaa olla aivan kivaa tai suorastaan intohimo. Työpaikkaa ja elämänuraa voi myös vaihtaa, jos alkaa tympiä. Rohkeutta, kyllä sinä pärjäät. Lopeta hokemasta itsellesi, ettet muka pärjää tai että olet huono. Näitä kun kaiken päivää kelaat, niin ei ole ihme että aivosi jumittuvat noille radoille. Yritä kääntää ajattelusi suuntaa, ja jos et siihen itse pysty, hae apua. Oikeasti.
[/quote]
Mun tää kaveri oli todella pidetty, menestyi kaikessa, mitä ikinä tekikään. Oli jatkuvasti harrastustensa ja taitojensa puolesta lehdessä ja teeveessä haastateltavana, mutta minä en sitten ole mitään :/ En ole hyvä missään.
Pelkään joutuvani mielisairaalaan, suljetulle, minnelie. En tykkää olla paikoissa, mistä ei pääse ulos. Pitäisi olla aina kirjaimellisesti pakoreitti valmiina, ovet auki. Suljetulla ovet olisivat lukossa ja ehkä jopa vartija ovella vahtimassa.
En pysty kuvittelemaan itseäni töissä. Olin viimevuonna tetissä/missälie kaupassa kaksi viikkoa ja jaksoin sen siten, että laskin tunteja päivän loppumiseen ja päiviä harjoittelun loppumiseen. Sain parhaat arvostelut, mutta se oli todella raskas kokemus minulle. Haluaisin töihin kauppaan, mutta ihmiset kuormittavat todella paljon. Toisaalta taas tahtoisin päiväkotiin, mutta siellä vasta riittääkin hälinää.
ap
Hei ihmiset, minä lähden nyt koulusta.
Kiitos teille <3
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei! myös mulla on ollut vaikea elämänvaihe ja itsemurha-ajatuksia. Olen todella onnellinen etten toteuttanut niitä. Elämä muuttuu ja tulee myös hyviä aikoja vaikka se vaikea aika ja toivottomuus voi kestää pitkään. Ystäväni on ollut ensihoitajana töissä. Hän on kohdannut paljon itsemurhaa yrittäneitä ihmisiä. Eli on ollut yhteyksissä heihin vuosia sen jälkeen kun ovat yrittäneet. Kaikki ovat olleet poikkeuksetta iloisia ettei yritys ollut onnistunut ja elämällä on ollut tarjottavaa. Mietipä..nyt kun olet tuossa tilanteessa että voit tehdä elämälläsi ihan mitä vaan! Kun pääset aloittamaan elämäsi voit lähteä vaikka ulkomaille kiertämään ja töihin vaikka wooffaamalla. Sulla on oikeasti mielettömästi mahdollisuuksia kun löydät uskallusta. Elämän ei tarvitse kiertää kehää jossakin pikku paikassa. Olet vapaa! Toivon, että joku tällä foorumilla osaa sanoa sinulle ne oikeat sanat, jotka auttavat jaksamaan eteenpäin <3
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:36"]
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:29"][quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:20"] [quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:18"]Kyllä sulla on syy elää. Muista rukoilla! J-P [/quote] En enää usko rukoilun voimaan. Isä hakkas äitiä kymmenen vuotta ennenkuin äiti uskalsi lähteä meidän kanssa turvakotiin. Hakkasi kymmenen vuotta, vaikka rukoilin joka ikinen ilta. Myös paras kaveri on tappanut itsensä, enkä ole saanut häntä takaisin rukoiluista huolimatta. Mun usko on kuollut. ap [/quote] Ap, mä olen naimisissa miehen kanssa jolla oli samanlainen lapsuus kuin sinulla. Mun mies yritti mennä väliin mutta isä potki myös mun miestä. Mun mies eli vaikean nuoruuden, lintsasi koulusta ja sai surkeita arvosanoja (vitosta, kutosta). Mun miehellä ei ollut hyviä ystäviä, joten se rassasi aika paljon mopoja ja jatkoi sitä hommaa armeijaan saakka. Mies ei mennyt peruskoulun jälkeen kouluun vaan jäi hengailemaan kylille ja mietti mitä tekisi isona. Tietenkin rassasi niitä moottoreita samalla. Intin jälkeen mun mies haki kouluun mikä liittyi moottoriajoneuvoihin, ja hurahti täysin. Mies ei enää edes kaivannut kavereita koska koneet vei sen, ja koulun jälkeen mies haki korkeakouluun ja oli siellä luokkansa parhaimmistoa. Nyt kolmekymppisenä mun mies on hyvässä ammatissa johtoportaassa, ja miettii että ilman niitä lapsuuden kovia kokemuksia hän ei osaisi arvostaa sitä mitä hänellä on nyt. Jos mun mies olisi kuunnellut opettajia jotka sanoi että siitä ei tule mitään, jos se olisi kuunnellut sen isää joka sanoi että se on luuseri, ei siitä olisi tullutkaan mitään. Ap etsi sisältäs se yksi asia mistä sä nautit, ja luo siitä itsellesi harrastus ja koulujen jälkeen työ. Jos ei koulut kiinnosta, niin peruskoulun jälkeen hakeudut sellaisen asian pariin mikä sua kiinnostaa. Ilmeisesti osaat tuottaa tekstiä ja osaat kirjoittaa, entä jos kokeilet sitä? Ala kirjoittamaan runoja, luo tunnukset Rakkausrunot sivustolle ja käyt siellä meetinkeissä. Sulle on paikka tässä maailmassa, kunhan vain löydät sen. <3 [/quote] Mm, minulla on yksi salainen blogi ja käyn koulussa äikän ylimääräistä kurssia. Eli kirjoittaminen on ihan jees, en osaa, tai tykkää puhua asioita. Kirjoittamisesta pidän ehkä eniten, vaikkei aina tulekkaan mitään kovin iloista settiä. ap
[/quote]
Sen huomaa että sä osaat kirjoittaa, joten sun kannattaa jatkaa sitä. Siinä vaiheessa kun iskee sellainen lukko että et osaa enää edes kirjoittaa, niin olisin todella huolissani. Mutta niin kauan kun saat purettua ajatuksiasi kirjaimiksi, niin sulla ei varmasti ole mitään hätää. Sun ajattelemattomat vanhemmat eivät saa määritellä sua ihmisenä, sä olet arvokas oma itsenäsi. Jos sun lähellä olevat ihmiset eivät näe sun ainutlaatuisuutta, niin se on todellakin heidän häpensä. Kun sä kasvat aikuiseksi sä tulet tuntemaan onnellisuutta siitä, että sä et ota onnea itsestäänselvyytenä. Juuri sitä tarkoittaa kun sanotaan että pitää iloita pienistä asioista. Kun sä nouset tuosta murheesta, sä näet pikkulinnutkin ihan eri tavalla kuin muut. Ja se on sun oma salaisuus ja se saa sut hymyilemään. <3
t. se miehensä vaikeasta lapsuudesta kertonut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole ystäviä, enkä seurustele, mutta puuhastelen päivästä toiseen eri asioita ja käyn muutaman kerran viikossa juttelemassa psykologille. Näin pysyn maailmanmenossa mukana ja järjissäni. Hae keskusteluapua opon avustuksella, kyllä se siitä!
itsekin sanouduin irti töistä ja koulusta samana päivänä kesällä vuonna 2006. Silloin ahdisti. Mutta Tässä sitä vaan vieläkin ollaan. Pääsin työharjoitteluun syksyllä ja hain seuraavana vuonna kouluun jonka aloitin seuraavana syksynä. Valmistuin ja nyt ölen töissä. Pikkuhiljaa teet hommia ja kokeilet eri juttuja niin siitä sinäkin vanhenet ja kohta ölet jo eläkkeellä ja haudassa. EI mitään kiirettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on tullut paljon hyviä vastauksia, todella paljon tärkeää asiaa ja oikeita pointteja. Masentuneena moni niistä voi kuitenkin vaikuttaa vain sanahelinältä, kun masentunut ihminen on niin uponnut siihen omaan synkkään maailmaansa. On edes vaikea selittää, miten ehdottomalta totuudelta se vaikutti masentuneena, että tulen olemaan ikuisesti sängynpohjalla itkemässä. Se, että joku sanoo, että "elämällä on tarjota vaikka mitä ja mieti nyt elämääsi 10 vuotta eteenpäin", ei herättänyt mitään tunteita, sillä en nähnyt mitään tulevaisuutta. Se oli ihan aidosti ja oikeasti se ainut käsitys itsestäni ja tulevaisuudestani, sitä masentuneen todellisuutta, jota ei terve ihminen (joka ei ole masennusta itse kokenut) voi ehkä koskaan ihan täysin ymmärtää. Masennus voi olla todella syvä suo.
Olen ollut itse juurikin täysi-ikäisyyden kynnyksellä pahasti masentunut. Lukio jäi katkolle ja olisi varmasti käynyt pahemmin, jos en olisi asunut vanhempieni luona ja saanut apua. He laittoivat mut terapiaan ja valvoivat, etten jäänyt täysin yksin, vaikka halusinkin. Hävetti. Aluksi keräsin vain voimia, olin kotona ainakin koko talven tekemättä mitään, terapiassa käymistä lukuunottamatta. Vähitellen voimien karttuessa jatkoin lukio-opintojani aikuislukiossa ja valmistuin ylioppilaaksi vähän ikäisiäni myöhemmin. Loppujen lopuksi kävin yhteensä muutaman vuoden terapiassa ja söin masennuslääkkeitä, että ei se ihan lyhyt taival ollut. Nyt olen 24-vuotias yliopisto-opiskelija ja voin ihan hyvin, elämä ja arki on hyvin hallinnassa ja mulla on positiivinen fiilis tulevasta. Ei, en edelleenkään ole ihan varma, mitä minusta tulee isona tai kuka minä olen, mutta olen todennut, että itsensä etsiminen tulee varmaan jatkumaan koko elämän, ja se on ihan normaalia. Elämä ei ole koskaan valmista.
Minun ohjeeni olisi, että lepää nyt vain, käy terapiassa, keskity saamaan itsesi kuntoon. Eli hae apua ja anna itsesi käsitellä asioita jonkin aikaa rauhassa. Unohda tämänhetkinen ahdistava koulu, mutta pidä mielessä, ettei uusi koulu välttämättä ole ratkaisu mihinkään, varsinkin jos itsekin epäilet jaksamistasi kiinnostavallakin alalla. Ehkä siis pieni tauko tekisi sulle hyvää, mutta ehdottomasti siten, ettet jää yksin. Osasto voisi olla sulle tosi hyvä paikka, jos sulla ei ole muuta paikkaa, jossa voit unohtaa arkihuolet (vuokrat, laskut, kaupassakäynnit jne.) ja kuitenkin olla jonkun valvovan silmän alla. Voitko muuttaa äitisi luo? Ehdit kyllä sitten alkaa totutella aikuisten maailmaan vähän vanhempanakin. Se ei oikeasti ole niin pelottavaa sitten loppujen lopuksi, mutta nyt tilanteessasi, sairaana, et vaan pysty hallitsemaan sitä. En minäkään olisi pystynyt elämään omillani masentuneena, niin monet vähäpätöisemmätkin asiat tuntuivat ihan valtavan raskailta.
Nyt ennen kaikkea voimia! Hae apua ja uskalla ottaa sitä vastaan, vaikka hävettäisikin. :) Kerro opollesi, mitä kirjoitit tänne, ehkä hän voi ohjata sua avun piiriin. Äläkä pelkää, että alkaa itkettää. Sitten itket, jos itkettää. Toisen, vieraan edessä itkeminen ja sen ensimmäisen avun hakemisen askeleen ottaminen on jälkikäteen helpottavaa.
Minun hyvä ystävä teki itsemurhan neljä vuotta sitten. Hän oli lahjakas,suosittu ja hyvin menestynyt. Silti hän ei jaksanut. Vieläkin tulee tuska, kun miettii että miksi kukaan ei tajunnut ajoissa! Ja tiesiköhän hän miten rakas hän oli, ja miten suuren surun jätti jälkeensä...
Sinun kannattaa puhua jollekkin ja uskoa siihen, miten tärkeä ja rakas olet monelle ihmiselle! Yksin ei kannata ajatustensa kanssa jäädä...
Aina tulee uusi päivä ja parempi.
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:49"][quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:45"]Tuntuu niin pahalta puolestasi. Olen samaa mieltä muiden kanssa, tarvitset nyt ulkopuolista apua ja hyvin pikaisesti. Koulua on turha murehtia kun tärkeintä on, että saat hoidettua itsesi ensin kuntoon. Alaa voi aina vaihtaa, anna sen asian kypsyä rauhassa. Opiskella ja kouluttautua voi läpi elämän ja harva tietää teini-ikäisenä, mitä haluaa elämässään tehdä. Kerro rehellisesti tilanteestasi ja peloistasi opolle tai koulupsykologille (tai voitko soittaa esim trapeutillesi, jolla kerroit käyväsi?). Sinua ei saa jättää etkä saisi olla nyt yksin.
Olen itse kärsinyt vuosia paniikkihäiriöstä sekä lievästä masennuksesta. Tilanne on kuitenkin tällä hetkellä oikein hyvä, korkeakouluopinnot suoritettuna ja olen hyvässä parisuhteessa. En olisi alle parikymppisenä ikinä voinut kuvitella, että minulla on asiat joskus näin hyvin. Kun pääsee nuoruuden hapuilun yli, niin elämä helpottaa ja tasapainottuu. Tämä on suuresti kiinni myös omista valinnoistasi. Tee ne hyvin :)
Muista: Olet ihana, rakas ja tärkeä monelle nyt ja myös tulevaisuudessa <3
[/quote]
Minulla on seuraava psykologikäynti ensiviikosta tiistaina. Huomenna aamusta opolle aika, että mahdollisuus puhumiseen on. En vain tiedä uskallanko. Haluaisin vain ammatin alle, mutta tällä hetkellä on todella vaikea käydä koulua :(
Minullakin on paniikkihäiriötä, lääkkeet siihen. Haluaisin yliopistoon, mutten tiedä pystynkö opiskelemaan niin paljon. Ei ole mitään helppoa.
Kiitos <3
[/quote]
Usko pois: Juuri susta on yliopistoon!! Pääsykokeet on monella alalla se typerin vaihe (juuri sitä pänttäämistä), mutta sen jälkeen asiat muuttuvat. Esim. Kasvatustiede, sosiaalipsykologia ym. ovat aloja, joissa asioita monesta näkökulmasta tarkasteleva opiskelija pärjää muita paremmin. Tällainen opiskelija osaa asettua muiden asemaan, on kokenut monia eri tunneskaaloja ja -ennen kaikkea- tarkastelee yhteiskuntaa jo lähtökohtaisesti kriittisesti. Minusta sinä kuulostat juuri sellaiselta ihmiseltä!!
Juuri nyt olisi tärkeää, että antaisit itsellesi aikaa. Ei sun täydy pitää kiirettä tai miettiä ja pelätä vielä vastuita. Juuri nyt toivoisin, että antaisit muiden kantaa vastuuta susta. Levähdä se aika, kun on tarpeen. Aloita sitten lukio/ilta-lukio ja käy se vaikka viidessä vuodessa. Oikeasti, elämä kyllä kantaa!! Ja on vahvuutta uskaltaa olla ja näyttää olevansa välillä heikko.
Voi luoj oot idiootti hahahahahaa huomaa että olet teini
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:39"][quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:32"]Mitä ajattelet ammattiavun hakemisesta? Haluaisin auttaa, mutta sulle on tapahtunu tosi paljon nuoresta iästä huolimatta, etten tiiä onko tavallisella pulliaisella muita keinoja ku kuunnella.. Ja musta tuntuu, että sun tarvis päästä käsittelemään kokemuksia ammattilaisen tuella.
[/quote]
Pelkään niiden, ammattilaisten, vievän mut suoraan suljetulle osastolle/suljettuun laitokseen :/ Sieltä en pääsisikään niin helposti ulos.
ap
[/quote]
Ei sua mihinkään suljetulle osastolle viedä, et ole hullu vaan masentunut.
[quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:49"][quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:39"][quote author="Vierailija" time="04.12.2014 klo 13:32"]Mitä ajattelet ammattiavun hakemisesta? Haluaisin auttaa, mutta sulle on tapahtunu tosi paljon nuoresta iästä huolimatta, etten tiiä onko tavallisella pulliaisella muita keinoja ku kuunnella.. Ja musta tuntuu, että sun tarvis päästä käsittelemään kokemuksia ammattilaisen tuella.
[/quote]
Pelkään niiden, ammattilaisten, vievän mut suoraan suljetulle osastolle/suljettuun laitokseen :/ Sieltä en pääsisikään niin helposti ulos.
ap
[/quote]
Ne "laitokset" ei oikeasti oo niin huono paikka, mitä monet ymmärtää. Mä olin suljetulla osastolla, siellä oltiin vain omat vaatteet päällä eikä missään pakkopaidoissa. Kuuntelin musiikkia, piirsin ja luin ja söin suklaata. Jos halusin jutella, oli aina joku ihana työntekijä sitä varten. Apu oli lähellä kun sitä tarvitsi, mutta ei ollut pakko tehdä mitään mitä ei halunnut. Se oli oikeasti tosi hyvä paikka ja siitä oli tosi paljon hyötyä. Mä menin yks yö vain päivystykseen ja sanoin että nyt ei enää pysty, ja seuraavana aamuna menin osastolle. Ei ne sua sinne kahlitse kiinni pehmustettuun huoneeseen, vaan mennään sen mukaan mikä sua auttaa.
-32
[/quote]
Kaikille laitos lomailut ei sovi mua alkoi vain ahdistaa sen verran vapautta ja omaa aikaa arvostava nainen olen että jokku lässyttävät lääkkeitä tiputtavat laitoshoitjat vain vitutti ja ruokakin oli ihan käsittämättömän pahaa..