Tulin sitte just jätetyks, puolessa välissä raskautta...

Vierailija:

Et ole itse Pekkaa pahempi

Koitahan jaksella!

Mutta nyt voin kyllä sanoa ap:lle ihan ilman sarvia ja hampaita, etten yhtään ihmettele, miksi miehesi jätti sinut. On rumasti sanottu, mutta sinä oikeasti olet jos et hullu, niin mieleltäsi pahasti järkkynyt, ja jos tuollainen olet myös irl, niin todella säälin myös lapsiasi (ja sitä tulevaa).



Surullista nähdä ihmismielen hajoavan noin. =(

Puolivuotta meni kunnes toivuin. Tuona aikana laihduin 30kg ja vain surun takia.

338

Se on ihan tosiasia.

Olen ollut ap:n kanssa hyvin samankaltaisessa tilanteessa. Mies vain kyllästyi ja häipyi, ei mitään selitystä. Jojotteli kanssani, sitten pitkä tauko. Nyt jojottelee taas.

Jäin yksin kolmen lapsen kanssa, joista nuorin oli miehen lähtiessä vasta parin kuukauden ikäinen. Olin myös sairastunut kroonisesti melko pian synnytyksen jälkeen ja olisin todellakin tarvinnut apua esim. vauvan hoidossa. Mutta ei, mies halusi tehdä mitä halusi ja me lasten kanssa emme kuuluneet hänen haluamiinsa asioihin.

Nyt mies siis on taas kärkkymässä takaisin... ja minä olen taas hajalla :(

Kun luen ap:n kertomusta, kaikki itse eletty palautuu mieleen. Ei tuollaisessa tilanteessa pysty mihinkään rationaaliseen ajatteluun, koko ajan on päällä vain mieletön tunnemylläkkä. Välillä itseään tarkkailee ihan kuin ulkopuolelta ja ihmettelee itsekin omaa käytöstään. Välillä on surkeimmista surkein olento maan päällä, välillä onnesta kuralla vain siksi, että mies on luvannut taas tulla poikkeamaan.

Vaikka toinen kuinka sillä omalla päätöksellään loukkaa, ei niistä tunteistaan pääse vain sormiaan napsauttamalla eroon. Ei rakkaus siihen pääty, kun toinen yllättäen lähtee.

Minä käyn mielenterveystoimistossa säännöllisesti purkamassa mieltäni, kaikki tapahtunut on ottanut niin voimilleni. Se, että oma rakas ja luotettu yhtäkkiä päättääkin, että kaikki on loppu, on ainakin minulle ollut melkein maailmanloppu. Ja suru siitä, että lapset eivät enää näe isäänsä kovin usein, on aivan tappava.

Minullakin tärkeintä on, ettei tapeltaisi. Mieskään ei halua tapella. Siksipä meilläkin istutaan yhdessä, jutellaan jopa tuntien ajan puhelimessa. Kumpikaan ei osaa päästää irti, mutta uudelleen yrittäminenkin on pelottavaa...

Ymmärrän ap:n tuskan, ymmärrän koko homman päättömyyden. Mutta uskon myös, että meillekin molemmille vielä tulee rauha.

Voimia ap :)

Vierailija:

Surullista nähdä ihmismielen hajoavan noin. =(

Ei niinä unettomina öinä voinut ystävillekään soittaa. Mutta minä en sairauteni aiheuttamilta kivuilta pystynyt istumaan koneella saati kirjoittelemaan.



Niinpä minä sitten ylikuormitin ystäväpiirini päiväsaikaan puhelimitse... tajusin hakeutua ammattiavun piiriin vasta, kun ystävien kommentit tulivat kumman monotonisiksi ja jotkut lakkasivat jopa vastaamasta puhelimeen.



344

Ja jos on kerran jättänyt, niin mitä neuvottelemista ja jahkaamista siinä sitten enää on, että jospa tulisikin takaisin? Hulluja kun edes pohditte moista.

Jos mun mieheni saisi päähänsä " yhtäkkiä" lähteä, niin tuskinpa enää kuuntelisin ruikuttamisia. Sellaista paskahousua joka jättää perheensä en ikinä huolisi enää takaisin.

ja jos hän on ollut hyvä isä ja jos liittoa on pitkälti takana, tahtoa vielä löytyy. Silloin kun parisuhde perusteiltaan on kunnossa, ei ole keskinäisiä riitoja, ei ongelmia. Eli lähtö ei todellisuudessa johdu vaimosta ja perheestä, mutta mies ei vain osaa käsitellä ongelmiaan, ei ymmärrä omaa uupumustaan.

Meillä mies ajoi itsensä piippuun työllä. Liikaa tekemistä, ympäripyöreitä päiviä, liian vähän unta, kiireen vuoksi syömättömyys jne. Mies ei enää jaksanut eikä järkikään enää toiminut.

Nyt hän hoitaa itseään, arvottaa asioita uudelleen. Siksi vielä harkitsen...

344

Vierailija:

Ja jos on kerran jättänyt, niin mitä neuvottelemista ja jahkaamista siinä sitten enää on, että jospa tulisikin takaisin? Hulluja kun edes pohditte moista.

Jos mun mieheni saisi päähänsä " yhtäkkiä" lähteä, niin tuskinpa enää kuuntelisin ruikuttamisia. Sellaista paskahousua joka jättää perheensä en ikinä huolisi enää takaisin.

Mutta niinhän sitä sanotaan että siperia opettaa, ehkä te joskus olette vanhempia ja viisampia?!

Toivon sulle ap jaksamista ja toivon myös että miehesi tulisi takaisin perheensä luo, uskon että ei se hänelläkään tällä hetkellä helppoa ole.

Itse olisin samassa tilanteessa aivan rikki ja en uskoisi kaiken olevan loppu noin vain ykskaks:(

Eikä mielestäni tämä tilanne parane miestä haukkumalla ( tämä niille jotka käskevät jättää tuollaisen " paskan" ), hyvä mieshän hän on ollut nyt vain tilanne on mikä on. Joskus ihminen vain palaa loppuun ja siinä ei edes rakkaus riitä. Voin täysin asettua asemaasi ja kauhulla ajatella miltä se tuntuisi:( Purkaisin varmasti tunteitani täällä missä kukaan ei minua tuntisi, ei aina ole niin helppo puhua ystäville ja sukulaisille kun asiat koskettavat molempien sukua. Täällä vain vaarana on tosiaan saada vielä pahempi mieli jos ei suodata asioita todella tarkasti.

T. yökkö

Viestissä numero 265 ap kertoo olevansa puoli kahden aikaan iltapäivällä niin huonossa kunnossa, että ei pysty lähtemään asioita hoitamaan julkisilla. Ja sitten kuitenkin kuudeksi ehtii jo kirkkoon kuuntelemaan enkelilaulua ja syömään Heseruokaa rantaillallisille... Aika saakelin nopeasti se huono kunto parani...

Vierailija:

Viestissä numero 265 ap kertoo olevansa puoli kahden aikaan iltapäivällä niin huonossa kunnossa, että ei pysty lähtemään asioita hoitamaan julkisilla. Ja sitten kuitenkin kuudeksi ehtii jo kirkkoon kuuntelemaan enkelilaulua ja syömään Heseruokaa rantaillallisille... Aika saakelin nopeasti se huono kunto parani...

En ymmärrä ongelmaasi!!!

Ap lähti miehensä kanssa ajelulle, MIEHENSÄ kanssa. Sitten joskus, kun olet samankaltaisessa tilanteessa kuin ap nyt, kun sinut on revitty rikki, kun haluat ymmärtää, etkä halua luovuttaa, muistathan edetä kaikessa loogisesti ja tarkkaan aiempien suunnitelmien ja " sopivaisuussääntöjen" mukaan.

vielä yhtäkään asiaa, joka ei olisi pitänyt paikkaansa tai ei voisi pitää paikkaansa. Kallion kirkossa todella oli ko. messu, ja vaikka TE ette tulisi henkenne hädässä tänne papattamaan tai raportoisi oireistanne tyyliin " huuleni rohtuvat, mikään ei pysy sisällä" , niin tekö ja teidän toimintamallinneko on ainoa tapa reagoida suruun, ahdistukseen ja shokkiin?

Voin kertoa, että olen itse ollut ap:n asemassa, tosin vain yhden lapsen kanssa, ja minulla todellakin oireet olivat eron jälkeen aluksi - ja itse asiassa hyvin pitkän aikaa - nimenomaan fyysisiä. Vatsaoireita, heikkoutta, pyörtyilyä, sydämentykytystä, rintakipuja, hengenahdistusta. Minulle tehtiin terveydenhuollon taholta mm. sydämen röntgen, kilpirauhastestit jne, ennen kuin lääkärikään pääsi perille oireitteni psyykkisestä perästä. Ja jos tästä palstasta olisin tuolloin, vuonna 2000, tiennyt, olisin ihan varmana ollut täällä itkemässä, koska a) asiasta piti saada puhua lähes koko ajan, eikä ystäville/sukulaisille voi koko aikaa soittaa b) usein on jopa helpompi puhua ja vuodattaa tietynlaisen anonymiteetin suojassa vieraammille ihmisille.



Voitaisko sopia, että kukaan, joka ei ole itse ollut ap:n kuvailemassa tilanteessa, ei tule tänne ketjuun huutelemaan mitään ilkeää, sillä he eivät todellakaan voi tietää, miten ahdistunut ja fyysisestikin kipeä ihminen on sellaisessa tilanteessa! Ja vaikka itse olisi vastaavassa tilanteessa ollut, eikä olisi toiminut/ajatellut kuten ap, voiko joku ihminen todella olla niin TYHMÄ ja kapeakatseinen, että luulee, ettei kukaan muukaan voi toimia ap:n tavoin. Johan täällä on moni kertonutkin, että on toiminut tai toimisi juuri näin...

Ja sitten vielä sellainen pointti näille haukkujille ja haukottelijoille, että vaikka te aidosti uskoisitte, että ap on provo, niin varmaan ette ole kuitenkaan NIIN TYHMIÄ, ettette jättäisi avoimeksi pientä mahdollisuutta, ettei hän olekaan. Ja eikö silloin, sen pikkuriikkisenkin mahdollisuuden takia, kannattaisi pitää ilkeämielinen turpansa kiinni? Sillä jos (ja kun nyt mitä ilmeisemmin) joku on juuri tullut hylätyksi, on raskaana, kohta viiden lapsen yh, voi erittäin huonosti henkisesti ja fyysisesti ja on ottanut tämän ketjun henkireiäkseen, niin eikö olisi tarkoituksenmukaista, ettei täällä kukaan ainakaan pahentaisi hänen oloaan entisestään...



Mun oli pakko tulla vuodattamaan tämä, koska ap ei - ihan ymmärrettävästi - jaksa varmasti näille epäilijöille ja haukkujille mitään kommentoida, mutta minä halusin.



Ap:lle kamalasti voimia taas tähänkin päivään. Muista, että suurin osa meistä kuitenkin myötäelää näitä päiviä kanssasi ja toivoo sinulle pelkkää hyvää.

a koskaan ihan oikeasti voi käydä?



Ai se, että ap - rikkirevitty ja ahdistunut - ei jaksa fyysisen ja psyykisen huonovointisuuden takia lähteä julkisilla kulkuvälineillä yksin kelaan selvittämään byrokraattisia koukeroita (jotka muuten kaikki liittyvät tähän meneillä olevaan, erittäin ahdistavaan asiaan) on sinusta sama asia, kuin että lähee AUTOLLA miehen kanssa hiljaiseen kirkkoon istumaan?

Ensin mainittu ei sitten sinun mielestäsi vaadi yhtään enempää fyysisiä ja psyykkisiä ponnisteluja?



Joo, mustakin on ihan yhtä vapauttavaa ja rauhoittavaa lähteä busseilla ja metroilla jonnekin Helsingin keskustaan silmät turvoksissa ja pyörtyilemistä peläten, ihmisten katseita vältellen, sitten mennä selittämään tuntemattomille Kelan tädeille, että " ero tuli, ja tarttis rahaa" , ottaa selvää niin miljoonasta byrokratiankukkasesta, täytellä lippuja ja läppyjä ja sitten taas bussilla ja ratikalla kaupungin halki, kuin että istun autoon mieheni rinnalle, ajan kirkkoon, jossa kuuntelen rauhallista musiikkia, mietin asioita, puhdistaudun.

Ei ihme, ettei ensin mainittua ihan heti ap:n tilanteessa jaksaisi tai haluaisi lähteä hoitamaan. Jälkimmäinen ei minua hämmästytä lainkaan. Ja kuten ap sanoikin, siitä hän saikin voimia ja mielenrauhaa jonkin verran.



Pitäkää nyt jo se turpanne tosiaan kiinni, te, joilla ei ole mitään lohduttavaa tai rakentavaa sanottavaa. Avatkaa vaikka toinen ketju, tai menkää pois koko palstalta. Pakkohan kenenkään ei ole tätä ketjua lukea.

Ihanaa, että teitä rakkaita, empaattisia ihmisiä on olemassa ja vertaistukea on muualta vaikea hakea!!!!

Ilkeilijöille: Olenhan sitä ammattiapua hakenu ja perheneuvolaan pääsyä tässä odotellaan ja todettakoon nyt (vaikkei se teille kuulukaan), että ne mun hese-eväät oli n. 7kpl ranskiksia ja puolikas kalahampurilainen, jotka tuli ulos ku kotiin päästiin.



Yö meni ihan kohtalaisesti, pienimmäinen heräs vaan kerran ja nukahti uudestaan. Esikoinen sai nyt sen oksennustaudin ja on kotona tän päivän.



Mies on katellu asuntoja, yks löytyi, mutta on aivan liian pieni 45 neliötä kaksio. En oo pakannu miehen tavaroita, saa käydä täällä ja tarvittaessa nukkuakin, ainakin tämän viikon loppuun, koska viikonloppuna on helpompi sitte taas puhua asioista ku ei ole työasiat mieltä painamassa.

En vaan kykene heittämään toista ulos tosta noin vaan, vaikka kipeetää tääkin tekee, mutta keskustellaan viikonloppuna näistä asioista, pääasia se kirjojen pois-ottaminen.



Tietääkö kukaan, voiko raskauden aikana saada primperania tai jotain muuta pahoinvointilääkettä?



Kiitos teille rakkaat ihmiset, jotka jaksatte kuunnella!!! Se on totta ettei ystäville voi koko ajan soittaa, koska heillä omat kiireensä ja elämänsä.

ap

äiti-kiljunen:

Se on niin kylmä ja sanelee mulle ehtoja (mistä asioista mun pitää tehdä kompromisseja, jos haluan että ollaan kämppikset), mä en kestä!!! Ei suostu sanomaan suoraan mitä aikoo, vaan kiduttaa mua epätietosuudella iltaan asti. Mun on kuulemma suostuttava sen ehtoihin, jos meinaan sen edes harkitsevan jotakin parisuhdetta korjaavaa. Pitäis kuulemma päästä bilettämään useammin ja vetämään perseet olalle, se on niin siistii. Uskoisitteko, että kyseessä on päälle kolmekymppinen ukko? Ihan ku joku murkkuikäsen uhmakausi.

Tärisen raivosta!!!

Raskausviikkoja on nyt 18+3, joku kysyi siitä. Mä en voi käsittää että mulle käy näin, oon koko ajan ollu se joka on pitäny huolen kahdenkeskisen ajan järjestämisestä ja miehen mielestä sen ei tarvii tehdä mitään kun hoitaa osansa kotihommista.

ap

Tuo asenteesi tulee viemään sinut yli kriisistä, anna vain itsellesi aikaa, anna anteeksi vaikka et aina jaksakaan olla vahva. Jos sinusta on helpompi hoitaa asiat miehesi kanssa nyt pehmeämmin keinoin, tee se ja käsittele vihan tunteet sitten kun niiden aika on. Sillä se on takuuvarmaa, ne tunteet tulevat vielä ja jossain vaiheessa tuntuu kuin et voisi sietää exää silmissäsi. Siitäkin selviää.



Tärkeintä juuri nyt on pitää itsesi rauhallisena, jotta lapsilla ja vatsavauvalla on hyvä olla. Miehestäsi ei ole kantamaan nyt sitä lopullista vastuuta mutta sinusta on. Sinä olet vahva nainen, hyvä äiti ja voit olla ylpeä siitä:)



Kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti saat levättyä ja syötyä. Olet ajatuksissani!



- äiti myös, elämän iloineen ja suruineen -

Jokainen meistä osaa haukkua ja olla ilkeä. Taitoa ja tahtoa vaaditaan toisen tukemiseen ja ymmärtämiseen! VOIMIA!

Ja akuuteimman vaiheen lauettu hillitä käytöstään. Alku oli todella hirveetä uhkailua ja ehtojen sanelua, mutta kuten sanottu tässä on kyetty vähän rauhottumaan ja keskustelemaan, sekä mies on sanonut itsekin ettei niissä uhkailuissa ollu mitään järkeä. Sanoi tunnekuohuissaan mitä sylki suuhun toi. Parempihan tää on, että voidaan puhua, eikä tarvitse loukata sivuseikoilla. Mies on näin jälkeenpäin sanonut ettei niillä bilejutuilla yms. ole mitään merkitystä, vaan on ahdistunut ja haluaa pois.

ap

Tietyn laista vihantunnetta ja kuohuntaa on, mutta se on tällä hetkellä pinnan alla. Sen verran miestäni olen oppinu tuntemaan, että jos rupean nyt syyttelemään ja kiukuttelemaan tästä tulee kamala sota (miehellä nousee hirveä uho päälle, jos toimin niin), parempi, että yritän hillitä itseni (jo lastenki takia, myös itseni, jos katkeroidun palan loppuun hetkessä). Tämä hillitty käytös laittaa miehenki puntaroimaan asioita, jos riehuisin täällä, olis mies jo häipyny hornan kuuseen eikä auttais lasten kanssa. Kun olen asiallinen, niin mieskin kykenee olemaan täällä sen verran, että lapset ja hän voivat nauttia toisistaan.

ap