Miksi masentuneita halveksitaan?

ja se voi vieläpä osua omallekin kohdalle jonakin päivänä.



hieman tukea ja ymmärtämystä kanssaihmisiä kohtaan ei olisi haitaksi!

Masennusta ei voi tajuta kuin ne, joilla on/on ollut se. Siis oikeaa masennusta.

En ymmärrä miten yhtäkkiä joku voi haluta kuolla kun kaikki on hyvin.

Juuri yksi päivä mietin täällä, että tämän oman sairauden takia olen ottanut selvää ihmisten psyyken toiminnasta ja tajuan sitä niin paljon paremmin kuin masennusta koskaan sairastamattomat. Hävettäisi laukoa niin jurpoja kommentteja kuin jotkut täällä. Usein ihmettelen myös sitä, miten avuttomia ihmiset on tulkitsemaan toisten ihmisten käytöksen motiiveja, kun ne on mulle ilmiselviä.

ja jakaa vain autuaasti viisautta muille.



Joillakin ihmisillä vaan on vaikeampaa kuin toisilla ja tuki ja ystävän sanat ja erityisesti kuunteleminen on paikallaan. Tosin tiedän kuinka pirun vaikeaa se on, kun toinen ei ota mitään vastaan ja on vaan omassa toivottomuudessaan...



Yritetään olla vähän kiltimpiä toisillemme, ei se paljoa vaadi eikä maksa mitään. Hyvä mieli kuitenkin tulee.

Vierailija:

En ymmärrä miten yhtäkkiä joku voi haluta kuolla kun kaikki on hyvin.

Eikö sen pitäisi olla ilmiselvää, että ihmisellä, joka haluaa kuolla, ei ole kaikki hyvin!

Minä taas en ymmärrä tuota, miten joku sanoo, ettei ymmärrä vain siksi, kun ei tiedä riittävästi.

En tiedä pitääkö ymmärtämättömien kokea tosiaan itse ennen kuin ymmärrystä alkaa löytymään, ilmeisesti.



Tulkaa nyt esiin ja perustelkaa näkemyksenne. Kiinnostaa todella tietää miksi aliarvioitte sellaista joka sairastaa sellaista sairautta kuin masennus? ap

Äitini sairastui kun olin pieni eikä hän ole vieläkään löytänyt syytä siihen. hänen mukaan kaikki oli todellakin hyvin mutta yhtäkkiä elämänhalu vain hiipui pois.

typeryydet voi edes koittaa pitää sisällään kun ei kerran tajua. Muistan kun masennuksen syövereissä ajattelin et vaikka voittaisin lotossa miljoonia niin vähääkään ei liikauttais tai jos vaikka joku läheinen kuolis niin sama peli. Masennus kun on syvä niin sinne ei valon pilkahdus näy, silti olen kokemuksesta kiitollinen toisaalta nyt kun siitä olen selvinnyt.

millaisessa kurimuksessa toinen elää ja yrittää tukea ja olla läsnä.



Hieman positiivisempaa suhtautumista tosiaan toivoisi kanssaihmisiltä. Turha ilkeily romukoppaan ja kaverille hieman apua ja tukea. Ajattele, jos itselläsi on hätä, ja kukaan ei ymmärtäisi tai haluaisi auttaa, vaan aina vaan ilkeilisi. Se olisi kiva homma vai mitä?

Psyykkiseen sairauteen liittyy edelleen ennakkoluuloja ja tabuja.

Jos lapsi ei ole saanut ilmaista kaikkia tunteitaan, esim. vihaa, eikä hänellä ole ollut turvallista vanhemmuutta, hän kehittää valeminän. Kielletyt tunteet tukahdutetaan ja sieltä ne sitten kummittelevat masennuksen ja ahdistuksen muodossa. Jos stressikuorma kasvaa liikaa, valeminä saattaa lopulta romahtaa.

Ihan oikeasti kaipaan teitä tänne keskustelemaan kun jaksatte ketjussa kuin ketjussakin arvostella tuosta aiheesta, vai joko ymmärrätte mistä oikein on kysymys? Ihmeen hiljaista on.

en halveksi enää ketään. En yhtikäs ketään. Ihmisen kieroutumat syntyvät, kun hän joutuu suojaamaan itseään vielä suuremmalta pahalta.

Mutta omassa lähipiirissä löytyy masentunut, jonka oireet vaihtelee vakavasta lievään masennukseen nyt 15:tta vuotta ilman juuri yhtään parempaa jaksoa. Lääkkeitä ei halua tai on sitä mieltä ettei niihin ole pitkäaikaisesti varaa ( syö kuukauden pari ja sitten päättää ettei enää jatka) Ei ole monen lääkärin suosituksesta huolimatta suostunut hakeutumaan terapiaan ( perusteella ettei hän halua jauhaa asioitaan ventovieraan kanssa). Ei edes parempina jaksoina pidä itsestään fyysisesti huolta ( ulkoilu tms) ja päivärytmi on pääsääntöisesti aivan hukassa.



Muutaman vuoden auttamishalujen ja -yritysten jälkeen olen luovuttanut; olkoon masentunut jos kerran niin haluaa.



Itse uskon että masennuksesta voi toipua ja masennustaipumuksen kanssa voi oppia elämään, mutta se vaatii paljon työtä oman itsensä kanssa. Jos siihen ei ole halua ja masennuksesta syytetään vain olosuhteita tai huonoja vanhempia tai traumoja, niin sori; mun sympatia on vähissä.

automaattiratkaisu. Jos syö kuukauden kaksi, kyllä siinä ajassa jo rupeaa havaitsemaan auttaako vai ei. Tuskin ihminen jolla lääke auttaa havaittavasti, haluaa siitä luopua. Masennuslääkkeillä on myös sivuvaikutuksia, jotka voi tuntua pahemmilta kuin itse masennus.

Onko tää niin arka aihe, vai onko aihe arka vain valvojalle. Vai haluaako valvoja tyrehdyttää keskustelun poistamalla kaikki vastaväitteet.

Olen vain sitä mieltä, että on olemassa masennusta ja ' masennusta' .

Tälläkin palstalla on masennustaan valittavia pilvin pimein, ja rivien välistä paistaa se, että oikeasti ongelmana on vain liian pienet piirit elämässä ja sitä kautta huonovointisuus.



Masennus sairautena on kamala, tiedän. (Sivusta nähnyt, omaa kokemusta ei ole.) Siksi minua v-tuttaa sellainen valitus, että kun pari viikkoa mieli on vähän maassa, syödään roskaruokaa eikä liikuta, ollaan heti menossa hakemaan jotain lääkitystä vakavaan sairauteen. Osa ihmisistä on vähän vieraantuneita tunteista ja terveistä elämäntavoista.

Tämä ei ole masennusta ja näille ihmisille saa mielestäni aiheesta vähän sanoakin... Tietenkin pehmeämmin kuin tässä tekstissä.

Sitä ei vaan edelleenkään oikeen tahdota hyväksyä. Lakastaan maton alle psyykkisesti sairas omainen, sukulainen, tuttava.

Itse olin masentunut ja itsetuhoinen jo todella nuorena, ala-asteella, ehkä jopa tarhassakin, mutta kukaan ei tehnyt mitään oireiluista huolimatta. Kotona minua kohdeltiin todella kaltoin, muistan kuinka jo 10-vuotiaana toivoin haihtuvani pois, kuolevani, olin todella itsetuhoinen. Myöhemmin yritin sittern itsemurhaa useamman kerran, en onnistunut, sillä olinhan vielä niin nuori, että aina joku sattui kotiin.



Sairauteni oli suuri salaisuus, kun jouduin suljetulle, ei kukaan tullut minua katsomaan. Ei kukaan kai välittänyt tai uskaltanut. Siellä istuin yksin pienenä tyttönä ja vierailuaikoina katselin kun muutamia harvoja tuli omat vanhemmat tai kumppani katsomaan, häpeä leijui ilmassa. Tuntui kuin meidät olisi heitetty roskikseen, kaikki käänsivät katseensa. Kukaan ei katsonut silmiin. Pelkäsivätkö ihmiset sen tarttuvan?



Kärsin yli kymmenen vuotta, melkein koko lapsuuteni. Kuulun kuitenkin siihen onnekkaaseen sarjaan, joka sai elämänsä palaset jotenkin kasaan, onnistui löytämään rakkauden, ilon ja valon... Silti matka toiselle puolelle on niin lyhyt, henkäys vain ja mustuus voi ympäröidä meidät.



Masentuneen tie on usein pitkä, se tuntuu loputtomalta eikä asiaa auta, että kukaan ei ota sinua tosissaan. Sinua hävetään, sinut unohdetaan, sinä olet vain ilmaa kunnes paranet. Älkää jättäkö läheisiänne yksin sairauden kanssa, muistakaa ne piirteet, joita heissä rakastatte.