Lue keskustelun säännöt.
Minäkö syyllinen
18.03.2008 |
Mies haukkuu ja syyttelee minua lakkaamatta. Minä olen laska, enkä tee koskaan mitään, makaan vaan sohvalla.
Käyn töissä kuten mieskin ja minulla on 2 kouluikäistä lasta. Hoidan lähes kaikki lapsiin liittyvät asiat (ruoat, vaatteet, läksyjen tarkistukset,lääkärit,harrastukset yms ), ja muuetnkin perheeseemme liittyvät asiat. OIkeastaan teen kaikki asiat, jotka tehdään sisällä. Mies huolehtii sitten autot ja talon kunnostukset.
Usein töistä tullessa mies menee sohvalle pitkällee ja lukee lehtiä. Minä laitan ruuan ja huolehdin lapsista, pyykit tistkit yms. Kun mies tulee syömään alkaa valitus, koska jotain aina puuttuu, jotain mitä mies olisi tarvinnut.
Jos lapset tarvitsevat apua. Esim tyttär ei saa mekon vetoketjua auki, mies huutaa, että en minä nyt ehdi, pyydä äitiä jne.
Mutta minä en tee mitään, minä olen laiska. Jos sanon vastaan, mies kysyy mikä minua vaivaa, kun valitan koko ajan.
Jossain vaiheessa mies myös käytti väkivaltaa esim raahasi väkisin paikasta toiseen, seisoi edessä etten päässyt kulkeemaan. Kerran löi silmän mustaksi (siitä jo yli 10 vuotta), muutama vuosi sitten heitti minua niin että kaappi kaatui päälleni, polvi oli todella kipeä pitkään jne. Nämä kaksi olivat pahimmat.
Näitä juttuja tapahtui vielä pari vuotta sitten, jolloin otin yhteyttä perheneuvolaan ja kerroin näistä tapahtumista. Kirjoitin tilanteesta paperille ja perheneuvolan työntekijä sanoi, että tilanne on kamala, miksi kestän tällaista. SOvittiin sitten työntekijän ehdotuksesta, että kutsutaan mieskin paikalle. Mies tuli, vaikka ensin laittoi vastaan. Työntekijä kyseli ja kuunteli. Mies kertoi, että minä valitan turhaan. Jos vaikka sanoin että tarvitsisin enemmän apua kodinhoidossa, niin hän kertoili mitä kaikkea hän on tehnyt viimeisen vuoden aikana, vaihtanut autoon öljyt ja tehnyt polttopuita, kojannut ulko-oven, siitä sitten alkoikin kiva jutustelu millaista talon remppa on. Jos yritin kertoa jostain ikävästä tilanteesta mies kuittasi kertomalla kuinka minä olin kohdellut häntä huonosti. Esim en ollut pessyt hänen vaatteitaan. En uskaltanut sanoa miehen kuullen mitään fyysisestä väkivallasta.
Näitä istuntoja oli muutaman viikon välein muutaman kuukauden ajan ja fyysistä väkivaltaa mies ei käyttänyt ja henkinenkin hieman laantui. Kerroin istunnoissa, kun kysyttiin, että paremmin menee. Sitten työntekijä olis sitä mieltä, että kaikki on kunnossa ja minä olin jo huomannut etteivät nämä istunnot muuta sitä että mies haukkuu minua. jos teen kaiken kuten mies haluaa, hän on tyytyväinen, jo spistän vastaan niin saan kuulla kuinka huono olen.
Kun istunnot loppuivat tilanne oli henkisen väkivallan suhteen ennallaan ja mies vaikutti voitonriemuiselta.
Miehellä on onneksi harrastus jonka takia hän on usein viikonloppuja poissa. Silloin meillä on lasten kanssa hyvä olla. Minä en saa harrastaa mitään. Muutenkaan en saa autoa käyttöön, jos mies autoa tarvitsee. Meillä on 2 autoa, mutta toinen on aina seisonnassa. Kun mies on harrastuksessaan, emidän täytyy pysyä kotona tai kävellä, jos haluamme jonnekin mennä.
Mutta siis en usko että saan apua mistään, ei kukaan usko minua. Enkä uskalla miehen kuullen puhua näistä asioista. Olisin luullut perheneuvolan työntekijän ymmärtävän, ettei tuollaisella small talkilla tilannetta sada kuntoon, olisi pitänyt ymmärtää etten uskaltanut puhua asioista miehen kuullen. työntekjä oli enemmän huolissaan harrastetaanko me ollenkaan seksiä kuin siitä miten huonossa kunnossa henkiseti olin ja olen edelleen. Jatkossakin näin varmaan on. Nyt odottelen että lapset kasvavat isoksi, sitten lähden.
Siihen asti olen laiska akka, jonka mielipiteillä ei ole väliä. Mutta lapsiani rakasta yli kaiken. lapset vaan saavat ikävän kuvan siitä millainen isä on.
Kommentit (44)
En ole ehtinyt palstalle pitkään aikaan, kun töissä ollut kamala kiire.
Miehen kanssa puhumisesta sen verran, että alussa kaikki oli hyvin. Mitä nyt mies haikaili entisen tyttöystävänsä perään. Mutta mies osasi jopa pyytää anteeksi. Jossain vaiheessa tilanne alkoi pahentua ja yritin jutella asiasta. Mutta miehen mielestä anteeksipyynnön jälkeen asiasta ei enää tarvinnut jutella. Jos yritin muutenkin puhua asioista vakavasti, hän alkoi laskea leikkiä. Kirjoitin kirjeitä, mutta en saanut niihin minkäänlaista vastausta. Tilanne paheni ja yritin silti puhua/kirjoittaa.
Sitten jossain vaiheessa en enää jaksanut edes yrittää aloittaa järkevää keskustelua. Jos nyt yritänkin, niin saan heti kaiken silmilleni. Minä valitan ja minussa on syy.
Talo, jossa asumme on rakennettu miehen vanhemmilta ostetulle tontille. Mies pitää sitä siis omanaan. Miehen nimiin kauppakirja tehtiin, samoin laina, mutta yhdessä laina maksettiin. Naimisissa ollaan, mutta onko minulla silti mitään mahdollisuutta jäädä nykyiseen kotiimme? Jotenkin tuntuu, että ainoa mahdollisuus on että minä lähden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva kun kävit kirjoittamassa ajatuksia..
Jos teillä ei ole avioehtoa niin kaikkihan menee erossa puoliksi, näin se vain menee omisti kumpikin mitä tahansa. Mutta mikäli päätät erota niin kyllä sinun siinä tapauksessa, eli nyt jo kannattaisi hakea sitä apua!! Ja keskustella nämä asiat selviksi eikä yksin miettiä ja vatvoa siellä ja kuvitella että olet heikoilla..
En tiedä kaikesta, en ole koskaan eronnut, moni ystäväni on mutta sen tiedän että jos toinen alkaa vedättää toista niin erosta tulee hankala ja mikäli sinulla on jo valmiiksi käsitys ettet voi paitaa enempää saada niin sinun tarvii saada tueksi joku ammatti-ihminen joka neuvoo mitä sinä oikeasti saat ja mitä sinun kuuluu saada! Ja mikä teidän tilanteessa, lapset huomioon ottaen olisi järkevintä!
Ei mies voi olla niin itsekäs että asettaa oman etunsa lasten edelle. Ei se niin vain siten mene että vaimo ja lapset lähtevät perheen kodista, yhtä lailla se mies voi lähteä ja hankkia uuden kodin, helpointa se niin olisi kuin että lapsilta revitään kaikki..ensin se että vanhemmat eroaa, sitten tulisi muutto, koulun vaihto jne. kaikkeen sopeutuminen. Miehesi tulee tätä miettiä hyvin tarkkaan lasten kannalta!
Minä näen taas sivullisena tämän tilanteen siten, että sinä vähän heikossa tilassasi ja heikkona siinä tunnet asemasi miehesi rinnalla etkä ollenkaan näe että olet ihan yhtä tasavertainen ja samassa asemassa siinä talossa kuin miehesikin on!! Ei hän ole sinua vahvempi tai parempi! Ei hänellä ole mitään oikeuksia tai etuuksia. Sinä et ole hänelle mitään velkaa.
Pää pystyyn!
Että itse ehkä vain lähtisin, tekisin kaiken siten selväksi ja valmiiksi asioiden kanssa ettei jäisi enää miettimistä ja epäselvää ja lähtisin, en jäisi tappelemaan talosta. Lapset varmasti pärjää ja sopeutuu, en epäilisi sitä hetkeäkään vaikka tiedän, näin perheen äitinä että se on suurin suru mitä voin ajatella, että vanhemmat eroaa..ainakin mitä meidän lapsista ajattelee, voisin kuvitella..mutta tiedän että lapset sopeutuvat varmasti ja jos heiltä kysyttäisi, että mitä he haluavat..tappelevat vanhemmat vai uuden kodin äidin kanssa? niin vastausta tuskin tarvii ääneen sanoa.
No mutta! Tsemppistä sinne..jonnekin taas :) Asiat järjestyy!
Ei varmasti muutu miksikään, ei ainakaan jos miehesi ei ole mukana muuttumassa ja muuttamassa itseään ja teidän arkea/elämää ja omaa suhtautumista asioihin ja toisten huomioimista.
Hänen käytös on törkeää, jokainen joskus voi käyttäytyä noin ja huonosti mutta se miten sen jälkeen käyttäytyy..pyytää anteeksi ja on pahoillaan ja miten usein sitä toistaa on toinen juttu. Jos tuo on jatkuva tapa ja sitä tekee poikkeuksetta niin se ei ole normaalia.
Minä en tiedä.. tuntuu vain että tarvitset jonkun tuen ja avun siihen että näet sen tilanteen paremmin, ehkä saisit ne linkit avautumaan helpommaksi. Sinusta nyt tuntuu kovin vaikealta ajatuksena kaikki, että olet heikoilla siinä ja sinä olet joka menettää kaiken jne.. vaikkei se niin mene mutta tarvitsisit nyt jostain varmuutta asioihin pystyäksesi sitten tekemään päätöksiä rohkeasti!
Miehesikin pitäisi ymmärtää tilanne..? Tuskin hänkään haluaa elää elämäänsä ihan tuollain vai? Oletko jutellut hänen kanssaan koskaan vaihtoehdoista ääneen? Olisiko hän onnellisempi jos eläisitte erossa? Jos hänkin on vain turhautunut.. muttei osaa puhua..
Olisko teillä mahdollista laittaa lapsia viikonlopuksi johonkin mummolaan tms. ja jutella miehen kanssa asioista ihan avoimesti? Pystyisittekö siihen? Tietääkö miehesi sinun ajatuksistasi mitään?
Minä itse en aina pysty puhumaan miehelleni asioista tarpeeksi ajoissa ja se on tosi huono juttu, mun huono luonteenpiirre.. puhun sitten kun kaikki on mennyt jo " yli" ja pahasti, sitten kun ollaan aivan viime pisteessä. Mutta kait sekin on parempi kuin ettei puhuisi ollenkaan. Se kuitenkin selvittää sitten ne viimeisetkin asiat, mies kun ei sitten ole tiennyt koskaan yhtään, että olen ajatellut jostain asiasta niin tai näin kun en ole sanonut mitään jne.. Ja samalla purkautuu jopa kuukausien asiat.
Tämä tilanne on sinulle tosi väsyttävä ja raskas kun et saa rohkeutta suuntaan tai toiseen, se minua huolestuttaa, sinun jaksaminen.
Pää pystyyn!