Synnytyksen käynnistäminen harmittaa hirveästi - onko kohtalotovereita?

Tuskin mainitsetkaan vauvaa ja huomio kiinnittyy vain asioihin jotka olivat huonosti, synnytyksessä joka meni kuitenkin ulkopuolisen silmissä katsottuna ihan hyvin.



Mitä merkitystä sillä on loppupeleissä, mikä laskettu aika oli tai kuinka monta päivää yliaikainen vauvasi oli syntyessään? Mitä merkitystä sillä, kuinka monta tuntia synnytykseen menee? Mitä merkitystä sillä miltä tuntui kun vauvan sai ensimmäistä kertaa syliin, ollessasi vielä väsymystokkurassa?



Minä olisin enemmän kiinnostunut siitä, miltä sinusta tuntuu NYT, kun saat vauvan syliin, kun katsot häntä silmiin, kun imetät, kun nukutat häntä, kun hän herää ja jokeltaa sinulle ensimmäistä kertaa aamulla. Pystytkö nauttimaan siitä?



Joskus huonoon synnytyskokemukseen keskittyminen vie voimia pienen vauvan äitinä olemiselta ja vaikeuttaa vauvasta nauttimista, kun äiti on niin masentunut. Oletko sinä kyennyt erottamaan nämä kaksi asiaa?

ja ottamaan samalla vastuuta syntymättömän lapsen ja toki itsenikin terveyden kannalta. Sitähän se on, että synnytyksessä on jollakin tavalla toisten armoilla. Itse voi hallita tilanteen tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos ongelmia alkaa ilmetä vastuu siirtyy hoitohenkilökunnalle. Jos oma ja hoitavan henkilökunnan näkemyksen eroavat niin tulee varmasti tunne, että on jyrätty. Mutta kuinka moni haluaa, että oma näkemys toteutuu vaikka siinä olisi iso riski? En minä ainakaan, ennemmin saa minut jyrätä ja saattaa lapsi terveenä maailmaan. Pystyn kyllä elämään jyräämisen kanssa, mutta en sen, että lapsi itsepäisyyttäni olisi vammautunut tai peräti kuollut.

Vierailija:

Mulla eka käynnistetty, ja toinen luomu. Käynnistetyssä synnytyksessä kaikista kamalinta on se, ettei pääse liikkumaan, vaan olet alusta asti sidottu sänkyyn kaikenmaailman letkuihin ja piuhoihin.

Toisen kanssa taas sain liikkua, kävellä, olla suihkussa jumppapallon kanssa, istua tai maata jos tykkäsin. Toinen synnytys tuntui paljon aktiivisemmalta ja siitä että olin mukana siinä.

Yliaikaisuutta en kyllä häpeä, päinvastoin, hyvähän se oli että pysyivät masussa pitkään :)

EKa käynnistettiin ja lapsi tuli nopeahkosti (n. viisi tuntia), toka käynnistyi itse ja lapsi tuli nopeahkosti (n. viisi tuntia). Molemmat koen aika aktiivisesti synnyttäneeni.

Synnytys käynnistettiin, koska supistukset eivät lapsivesien menosta huolimatta alkaneet. Lisäksi synnytyksen aikana prosessia vauhditettiin oksitosiinilla, jonka kivualisuudesta en osaa sanoa, koska olin onnellisesti epiduraalin vaikutuksen alla. Ponnistusvaihe oli ainoa vaihe, jossa tein jotain vauvani syntymän eteen. mutta loppuvaiheessa siinäkin tehtiin episiotomia. Kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta synnytykseni oli mielestäni täydellisen onnistunut, helppo ja lähes kivuton ja toi maailmaan täydellisen terveen tytön. Jos joskus toisen lapsen synnytän, toivon synnytyksen menevän yhtä hienosti kuin ensimmäinenkin meni.

Mulla oli kanssa käynnistetty synnytys ja olin vaan selälläni tippaletkussa. Musta se oli ihanaa, kun ei tarvinnut kokea mitään kipuja, kun alusta asti oli siinä hoidettavana ja sai ensimmäisistä kivuista asti tehokkaan kivunpoiston. Siis koko synnytys ei sattunut yhtään missään vaiheessa ja kesti joku kuusi tuntia. En kaipaa ollenkaan sitä, että olisin saanut kärsiä. Ihanaa oli ottaa vauva syliin, kun oli itse hyväkuntoinen eikä ollut tarvinnut tuskailla. Kyllä mä sitten myöhemmin ajattelin, että eipä ollut kovin luonnonmukaista meininkiä, mutta en tosiaan ole jäänyt haikailemaan itkua ja hammastenkiristystä!

ja joka kerta on jouduttu synnytys käynnistämään (milloin mistäkin syystä). Kaikki ei vaan aina mene ihan niin kuin olisi itse halunnut.

Mun tyttö on jo kohta viisi, mutta siltikään en pysty ajattelemaan synnytystä ilman henkistä kipua. Synnytys käynnistettiin ensin jollain pillereillä ja sitten laitettiin tippa (jolloin mies alkoi " valumaan" töistä synnärille). Sanottiin että kestää varmasti hyvän aikaa et synnytys käynnistyy.



Meni hetki ja päätettiinki puhkaista kalvot ja sit synnytys lähti niin ryminällä. Mies ei ollut tullut, olin aika nuori, en ollut kerennyt yhteenkään synnytysvalmennukseen, kätilö ei kerennyt olemaan huoneessa, synnytys lähti käyntiin alle 30min ja keskossynnytys viikoilla 34. Tunsin itseni todella yksinäiseksi, ja kun mies pääsi paikalle kivut olivat jo niin kovat, että en edes tajunnut että hän oli tullut. Kätilö oli tosi tiukkana ja synnytyksen aikana jouduttiin tekemään pari inhaa toimenpidettä sekä mulle että vauvalle. Onneksi noin 2h synnyttämisen jälkeen sain epiduraalin ja ponnistuksessakin olin vielä lähes tunnoton.



Tyttö syntyi alle neljässä tunnissa, tarkkaan ottaen käynnistyksen ensimmäisestä tipan laittamisesta 4h10min, ensimmäisistä supistuksisä 3h30min päästä.



En uskalla yrittää lasta uuden miehen kanssa, koska pelkään että raskauden komplikaatiot vaurioittavat uudestaan raskauttani ja sitä kautta suhteen kehittymistä lapseen. En halua toista kertaa kokea " väkisin" startattua synnytystä, joka oli niin raju. Ja pelkään että en taaskaan saa lasta syliin kuin vasta 3pvä vanhana. Näiden seurauksena imetys alkoi vaikeasti, en tuntenut lasta omakseni ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. En tiedä uskallanko enää tehdä yhtään lasta.

ymmärrän, että joillain on unelmia niistä hippikirjojen luonnollisista synnytyksistä, jotka varmaan olisikin kivoja, mutta haloo, jotain rajaa! Useimmat pelkää ja perustellusta syystä oman ja vauvan terveyden ja hengen puolesta ja pahaa repeämistä tai kauheita kipuja. En voi ollenkaan tajuta, että tuollaisesta suht sutjakkaasta synnytyksestä voisi jäädä paha mieli, miksei pikemminkin ole helpottunut. Kun oikeasti se synnytys on vaarallinen juttu suurimmalle osalle maailman naisista...

Tottakai käynnistys on perusteltua ja olen onnellinen lääkäreiden nopeista päätöksistä, sillä oman synnytykseni loppuvaiheissa lapsen happiarvo laski pikkuhiljaa ja ilman nopeaa synnytystä olisi tod näk jouduttu hätäsektioon.



Ja oma terveyteni oli myös vaakalaudalla. Olihan verenpaineeni pahimmillaan sairaalassa ollessani 180/120 ja jouduin verenpainelääkitykselle.



Kuitenkaan nämä tosiseikat ja järkiperäiset asiat eivät poista sitä pelkoa mikä synnytyksestä jäi. Se yksinäisyys, turvattomuus, kauheat kivut, ei ketään sanomassa mitä tapahtuu, yht äkkiä revitään vaan jalkaa ylös ja tuikataan neulaa sisään, synnytyksen jälkeen kukaan ei edes tullut kertomaan kuka keskoskaapin lapsista on omamme, en uskaltanut mennä ilman lupaa keskoshuoneisiin yms. Olin vasta 19 vuotta, komplikaatiot olivat yllätys, en ollut suunnitellut raskauden menevän niin (ymmärrän kyllä että raskauden kulkua ei voi suunnitella).



Pelko jäi, vaikka järki sanoo, että käynnistys oli ainoa vaihtoehto, niin kuin se olikin.

Eka sektiolla ja toinen käynnistettynä

:O



oh-hoh,

ja olin vielä tosi tyytyväinen käynnistettyyn synnytykseen.

Ekan jälkeen harmitti kovasti kun oli yllätysperätila, mutta en kyllä tajunnut harmitella tätä kakkosta. No onneksi asia korjaantuu av-palstan ansiosta!

asuttiin ulkomailla ja en nuorena oikein tiennyt kovinkaan paljon

vauva oli vain 8 päivää myohässä. Ehkä suurin pelko oli lääkärin viikonloppu



käynnistettiin ja limakalvot rikottiin ja sain epiduraalin ja vauva pihti synnytyksen.



lapsellani on adhd