Miten lohduttaa ateistia, jonka lapsi on kuollut?

Todella typerä kysymys!!

Tekeekö vanhemman " uskonpuute" lapsen kuolemasta vähäpätöisemmän? Vai vaan sinulle vaikeammin käsiteltävän? Meneppä vähän itseesi.

" lapsesi on nyt taivaassa, älä siis sure" ?

niin kuin esim. kristityillä. Lapsi pääsee automaattisesti taivaaseen, vanhempi sen mukaan uskooko Jumalaan ja Jeesukseen.

Kun kristityn lapsi kuolee, hjän lohduttautuu ajatuksella että lapsi on nyt Taivaassa missä hänen on hyvä olla. Lisäksi uskovaisella on toivo jälleennäkemisestä.



Tämmöisiä ei varmaan ateistille kannata puhua?

sama pätee uskovaisiin. Lohduta sitä ystävääsi kuuntelemalla, olemalla läsnä ja muistelemalla hänen kanssaan lasta sitten kun hän haluaa. Muistelemalla pidätte lasta " elossa" .

Vierailija:

Kun kristityn lapsi kuolee, hjän lohduttautuu ajatuksella että lapsi on nyt Taivaassa missä hänen on hyvä olla. Lisäksi uskovaisella on toivo jälleennäkemisestä.

Tämmöisiä ei varmaan ateistille kannata puhua?

onko ateisti vai ei? Hullusti muotoiltu kysymys. Halaa, ole lähellä ja ota osaa suruun

kristittynä uskon näkeväni läheiseni vielä ja tiedän että hänellä on nyt hyvä olla. Kaikki suru ja murhe on ohi.



Ateisti ei usko tuhon, joten mitä sanoa



Kyllä ajatus jälleennäkemisestä on voimia antava ja lohduttava

Ottamalla osaa.. olemalla läsnä..kuuntelemalla.. olemalla siinä, tunne hänelle että olet siinä ja että kaikesta huolimatta elämä on tässä ja nyt!



Kait sillä ateistillakin on joku ajatus kuolemasta ja siitä mitä ihmiselle tapahtuu kun se kuolee ja haudataan jos kerta ihan aikuisesta ateistista on kysymys..? On hänen asiansa kuinka hän nyt käsittelee sen mitä tälle kuolleelle ihmiselle tapahtuu..tässä on hänen uskomuksensa/ajatuksensa nyt kyseessä..



Minä en siis ymmärrä miksi häntä pitäisi ajatella lohduttavan jotenkin eritavalla tms.. ihan varmasti riittää että on vain tukena, että vain on siinä ja osoittaa ottavansa osaa hänen suruunsa ja hänen tapaansa käsitellä asiaa.

Minä en puhuisi, voisin tietysti sanoa että minä uskon että lapsi on taivaassa mutta en todellakaan puhuisi mistään jälleennäkemisistä jos ateisi ei Taivaaseen ynnä muihin usko.



t uskis

etteköhän puhu samasta asiasta...



-ei uskis

Kuuntele, sano että olet pahoillasi, otat osaa jne. Jos tuntuu luontevalta, halaa, ota kädestä tai olkapäästä tmv. Älä puhu taivaasta, osa siitä loukkaantuu (ja osa ei, mutta ei voi tietää).



Sitten tuosta lapsen taivaaseenmenosta... Käsittääkseni kirstinuskon mukaan olemme kaikki perisynnyn saastuttamia, pienet lapsetkin. Vain uskomalla Jumalaan ja Jeesukseen messiaana pelastuu, tosin myös ne jotka eivät ole koskaan kuulleet Jumalasta saattavat pelastua jos ovat eläneet kuin olisivat uskoneet (kai?). Mutta entäs jos lapsi ei usko Jumalaan, vaikka olisi kuullutkin tästä? Sellaisiakin lapsia on (esim. minä ja alle kouluikäisenä jo pidin Jumalajuttuja tyhminä satuina ja ihmettelin miten kukaan niihin voi uskoa). Entä missä vaiheessa lapsen ajatellaan ymmärtävän niin paljon että joutuu kantamaan vastuun siitä ettei usko, missä vaiheessa hänen katsotaan ymmärtävän koko Jumalajuttua ylipäänsä? 3v? 5v? Kouluikäinen?

että ateistivanhemmat tekevät todella pahaa lapsilleen kun saavat heidät omaksumaan ateistisen maailmankuvan. Ohjaavat suoraan helvettiin.

kuitenkin sitä usein lohdutetaan kuolleen läheisiä sillä, että " nyt hänellä on hyvä olla" , " nyt ei ole kipuja" tai " nyt hän on paremmassa paikassa" , vaikka ei mikään uskovainen olisikaan. Jos on ateisti, niin ei noin voi oikein sanoa. Missä paremmassa paikassa, miten niin hyvä olla, häntähän ei yksinkertaisesti ole enää vaan olemassa? Ainoa tapa lohduttaa on kuunnella, ja olla läsnä, ei tarvitse sanoa mitään. Tämä tietty on oikeastaan se paras tapa aina, oli ateisti tai ei.

kun lapsi kuolee, primääri tunne on menetys ja tulevaisuuden kuvan romuttumunen. Se on kriisi ja traumaattinen sellainen, joka voi muuttaa ihmisen persoonallisuutta loppuiäkseen. Se lohtu, minkä läheisistä saa, on se, että ei ole tässä maailmassa yksin, eikä tule yksinjätetyksi.



Lapsen kuolemaan ei läheisten tarvitse ottaa mitään kantaa, eikä mitään erityisiä lohdutustekniikoita, sureva kuljettaa prosessia ja läheisten tulee seurata perässä, ei hoputtaa, ei tietää paremmin, ei rypeä itse jossakin säälin tunteissa eikä missään nimessä kuvitella, että toisen toipuminen olisi omissa käsissä.

Vierailija:

että ateistivanhemmat tekevät todella pahaa lapsilleen kun saavat heidät omaksumaan ateistisen maailmankuvan. Ohjaavat suoraan helvettiin.

Miksei Jumala odota että lapsi on kypsä tekemään päätöksen uskomisistaan itse ja ilman auktoriteetteja, eikä sen mukaan mitä muut kertovat ja lapsi uskoo vain kertojien auktoriteetin takia?

ajatus että näkee lapsen sitte jossain vaiheessa kun itsekin kuolee. Kyllä se ikävä, suru ja kaipaus on yhtälainen uskoipa sitten jumaliin tai ei. Jos lapsi on ollut sairas, ei ateistikaan ajattele että kipuja voisi tuntea kuoleman jälkeen, vaikka kuoleman jälkeiseen elämään ei uskokaan. Ihan hyvin siis voi lohduttaa sanomalla että lapsella on nyt hyvä olla.



Olen kuullut monen sanovan että ihmiset kaikkosivat ympäriltä kun lapsen kuolemasta oli kulunut jonkin aikaa. Parhaiten ehkä voit auttaa olemalla saatavilla vielä kuukausienkin päästä, auttamalla arjen askareissa, tekemällä ruokaa. Aina ei vain ole oikeita sanoja, joskus voi olla ihan hiljaakin.

Olet hänen seurassaan silloin tällöin. Olet kaveri. Soitat ja kysyt, saatko tulla käymään tai haluaako ystävä tulla käymään. Jos hän ei halua, niin ei sitten.



Kun juttelet hänen kanssaan, annat hänen olla itsekäs. Anna hänen puhua asioista, joista hän haluaa puhua. Jos hän puhuu lapsen kuolemasta, keskustelet asiasta hänen kanssaa. Jos hän puhuu muusta, et väkisin väännä puhetta lapsen kuolemaan.



Kutsut häntä välillä tapahtumiin, joista hän tykkää. Sisälle ei kannata jäädä suremaan, joten siksi on välillä keksiä syitä, miksi on hyvä päästä välillä ulkomaailmaan - vaikka kävelemään pitkä lenkki.



terv. kristitty, jonka lapsi on kuollut muutama vuosi sitten.

Uskoisin, ettei lapsen menetyksen tuskassa ja siinä lohdutuksessa uskolla ole monellekaan ihmisistä suurta merkitystä. Poikkeuksena varmaan " tosi-uskovaiset" . Kyllä tuo viisas auttaminen noudattelee juuri noita viisaita neuvoja, joita tässä on parilta lapsensa menettäneeltä tullut, eikä siinä usko ole millään lailla määräävä tekijä.