Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovin aikuisilta ja tasapainoisilta eivät kaikki 70-lukulaiset kommentoijat ole vaikuttaneet.
Pakko myöntää, että kun palstavanhukset oikein iskevät siihen samaan asiaan, mihin oma äiti aikoinaan iski, niin se sisäinen teini tulee esiin ja sanoo sen, mitä aikoinaan halusi, mutta ei uskaltanut. Voi kun minun tekisi mieli huutaa äidille kaikki se, mitä mieli tekee. En kuitenkaan ole yhtä ilkeä mitä hän oli.
Mitkä ihmeen palstavanhukset. Minuakin on nimitelty boomeriksi vaikka olen paljon nuorempi kuin te 70-luvulla syntyneet.
Se on huomattu kyllä, että käyttäydytte todella lapsellisesti. Kiukuttelette kuin uhmaikäiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisikohan myös moni 70-luvulla syntynyt paremmin kun olisi joku intohimo, viihdyttävä käytännöllinen harrastus? Puutarha, kasvimaa, marjastus, luonnossa retkeily, käsityöt, lintujen tarkkailu, kalastus (katri-helena) jne.
Pää tuulettuisi, haihtuisi ainakin joinakin päivinä lapsuuden vaikeudet.
Tuon yhden kirjoittajan kommentti, mistä hän tahtoisi puhelimessa puhua jos ei kiinnosta jutustelu vaikkapa vanhempien harrastuksista ja puutarhan tuotannosta.
Eikö tuommoiset syvälliset jaanaukset, minua ei rakastettu, elämä oli arkea, ole enemmän naamakkain käytävää keskustelua?
Itse olen ainaki hyvin arka viiskymppisten syvempää elämää kyselemään, he puhuvat huolistaan jos tahtovat. Yritän muistaa, he ovat aikuisia joilla jo aikuiset lapset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki asiat on eri perheissä erilaisia. Jos ajattelen omia viiskymppisten jälkeläiskaartia, ym esim miniä (tohtori) on intohimoinen marjastaja ja kesämökkeilijä Vaikka rahaa olisi ostaa.
Oma tytär, itse olen käsitöissä tumpelo, neuloo, virkkaa, ompelee osan vaatteistaan.
Lapsenlapsi 19 v innostunut kokki, taitava ompelija, kympin tyttö opinnoissaan silti.
Yksi on innokas vaeltaja, kymmenenkin päuvän vaellusmatkoja luonnon helmassa yöpyen.
Heidän lapsensa varmaan taas sitten aikoinaan tosi kyllästyneitä moisiin puuhiin.
Ymmärrätkö lainkaan, että nuo kuvailemasi ihmiset harrastavat? Tekemiset ovat kivoja, vapaa-ajan harrastuksia, joita ei pakoteta muille, eikä heitä itseään ole pakotettu niihin.
Eikä niitä harrastuksia ole naamioutu joksikin elämää tärkeämmiksi töiksi.
Minunkin teinini tykkäävät laittaa ruo
Hyvänen aika, kyllähän vanhemmilla on velvollisuus laittaa ruokaa, huvitti tai ei.
Kodinhoito ei ole harrastus, kaikesta keksitte vanhempianne syyttää. Jokapäiväisestä sapuskasta, marjoista. Paheksutte vanhempienne siisteyttä ja puutarha/marjastusharrasustakin. Vanhempien olisi pitänyt istua sohvalla silittelemässä teitä ja vakuuttamassa rakkauttaan eikä ladata itseään mieluisissa puuhissa.
Vierailija kirjoitti:
Voisikohan myös moni 70-luvulla syntynyt paremmin kun olisi joku intohimo, viihdyttävä käytännöllinen harrastus? Puutarha, kasvimaa, marjastus, luonnossa retkeily, käsityöt, lintujen tarkkailu, kalastus (katri-helena) jne.
Pää tuulettuisi, haihtuisi ainakin joinakin päivinä lapsuuden vaikeudet.
Tuon yhden kirjoittajan kommentti, mistä hän tahtoisi puhelimessa puhua jos ei kiinnosta jutustelu vaikkapa vanhempien harrastuksista ja puutarhan tuotannosta.
Eikö tuommoiset syvälliset jaanaukset, minua ei rakastettu, elämä oli arkea, ole enemmän naamakkain käytävää keskustelua?
Itse olen ainaki hyvin arka viiskymppisten syvempää elämää kyselemään, he puhuvat huolistaan jos tahtovat. Yritän muistaa, he ovat aikuisia joilla jo aikuiset lapset.
Ymmärrän hyvin, että joku haluaisi kerrankin kysyä empatiakyvyttömältä vanhemmaltaan, että huomasitko koskaan, että minäkin olin ja olen tunteva ihminen. Eihän sitä tietystikään koskaan kysy, mutta sen ajatuksen voi edes täällä ilmaista.
Kuka myös kuvittelee, ettei ole intohimoja tai harrastuksia, vaikka onkin jäänyt huolenpidosta ja rakkaudesta vaille lapsena. Omani ovat polkujuoksu, uinti ja lukeminen.
Lukeminen oli muuten 'käytännöllisten' ja 'hyödyllisten' harrastuksien ihmisinä vanhemmilleni suoraan s-tanasta.
Ketjussa on kovin moneen kertaan mainittu ajatus, että yritämme ymmärtää äitejämme, vanhempiamme. Mekin haluaisimme tulla ymmärretyiksi ja kuulluiksi.
Minä, boomeri, jolla on käytännölliset isäänsä tulleet lapset tunnustan lyöneeni laimin heitä lulemisen takia. Kyllä kiva kirja kiinnosti enemmän kuin Afrikan tähti.
Tosin pidin huolta että myös lapsille luettiin paljon ja että he lukivat myös itse.
Rakkaudesta ei luriteltu, se on totta. Rakkaus oli huolen pitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut tykkäävät puuhastella marjastuksen ja kasvimaan parissa, toisia kiinnostaa enemmän lukeminen. Niin se vaan on. Omat vanhemmat olivat syntyneet 30-luvulla ja toiselle ruoka ja siisteys oli lukemista tärkeämpää, toinen taas arvosti myös lukemista, keskustelua, kulttuuria. Jotkut saavat enemmän iloa fyysisten tarpeiden tyydyttämisestä kuin toiset.
Vierailija kirjoitti:
Ajoittain täällä on vanhempien naisten kirjoituksia elämästä 70,-ja 80-luvuilla.Olen syntynyt 70-luvun loppupuolella ja lapsuuteni siis ajoittuu enimmäkseen 80-luvulle. Näiden vanhempien naisten kirjoitukset ovat tuoneet paljon muistoja ja ajatuksia mieleeni. Huomioita herättää niissä kirjoituksissa kuinka tiukasti niissä keskitytään käytännöllisiin töihin ja oman palkkatyön korostamiseen. Osa luetelluista töistä on kuitenkin jo 80-luvulle tultaessa ollut lähinnä aikuisten harrastamista. Omassa lapsuudessani on kiinnekohtia tälle; äidilleni olivat kasvimaa, marjastus, leipominen ja käsityöt valtavan tärkeitä. Isänikin koki loppukesän lähestyessä aina valtavan marjastushulluuden. Asuttiin omakotitalossa teollisuuskaupungin kupeessa ja piha oli pienehkö. Silti piti olla perunamaat, kasvimaa, marjapensaat. Ja se marjastaminen, voi elämä sitä metsissä kökkimistä. Välillä piti lähteä satojen kilometri
Eihän marjastamisen ja perunamaan tarvitse liittyä toimeentuloon. Monesti itsekasvatettu on parempaa ja tietää mistä ruoka tulee. Kummallista kun jotku ei osaa arvostaa. Ulkona liikkumisella ja metsäkävelyllä on hyviä terveysvaikutuksia. Multaisien kasvisten käsittely parantaa vastustuskykyä.
Teollinen kaupunkielämä sairastuttaa ihmiset.
En todellakaan ymmärrä valitustasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisikohan myös moni 70-luvulla syntynyt paremmin kun olisi joku intohimo, viihdyttävä käytännöllinen harrastus? Puutarha, kasvimaa, marjastus, luonnossa retkeily, käsityöt, lintujen tarkkailu, kalastus (katri-helena) jne.
Pää tuulettuisi, haihtuisi ainakin joinakin päivinä lapsuuden vaikeudet.
Tuon yhden kirjoittajan kommentti, mistä hän tahtoisi puhelimessa puhua jos ei kiinnosta jutustelu vaikkapa vanhempien harrastuksista ja puutarhan tuotannosta.
Eikö tuommoiset syvälliset jaanaukset, minua ei rakastettu, elämä oli arkea, ole enemmän naamakkain käytävää keskustelua?
Itse olen ainaki hyvin arka viiskymppisten syvempää elämää kyselemään, he puhuvat huolistaan jos tahtovat. Yritän muistaa, he ovat aikuisia joilla jo aikuiset lapset.
Ymmärrän hyvin, että joku haluaisi kerrankin kysyä empatiak
Koet varmaan harrastuksiesi olevan parempia Ja jalompia kuin boomerien tylsät puutarha/marjastus/kalastus- harrastukset?
Vierailija kirjoitti:
Jotkut tykkäävät puuhastella marjastuksen ja kasvimaan parissa, toisia kiinnostaa enemmän lukeminen. Niin se vaan on. Omat vanhemmat olivat syntyneet 30-luvulla ja toiselle ruoka ja siisteys oli lukemista tärkeämpää, toinen taas arvosti myös lukemista, keskustelua, kulttuuria. Jotkut saavat enemmän iloa fyysisten tarpeiden tyydyttämisestä kuin toiset.
Ja jotku tekee noita kaikkia. Omat vanhempani lukivat kirjoja ja katselivat tv:tä, mutta hoitivat myös kasvimaata ja marjastivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisikohan myös moni 70-luvulla syntynyt paremmin kun olisi joku intohimo, viihdyttävä käytännöllinen harrastus? Puutarha, kasvimaa, marjastus, luonnossa retkeily, käsityöt, lintujen tarkkailu, kalastus (katri-helena) jne.
Pää tuulettuisi, haihtuisi ainakin joinakin päivinä lapsuuden vaikeudet.
Tuon yhden kirjoittajan kommentti, mistä hän tahtoisi puhelimessa puhua jos ei kiinnosta jutustelu vaikkapa vanhempien harrastuksista ja puutarhan tuotannosta.
Eikö tuommoiset syvälliset jaanaukset, minua ei rakastettu, elämä oli arkea, ole enemmän naamakkain käytävää keskustelua?
Itse olen ainaki hyvin arka viiskymppisten syvempää elämää kyselemään, he puhuvat huolistaan jos tahtovat. Yritän muistaa, he ovat aikuisia joilla jo aikuiset lapset.
Minä mieluummin käyttäisin aikaani itselle mieluisiin asioihin kuin vanhan äitini asioista huolehtimiseen. Äitini ei muuten hoitanut mitään vanhemiensa asioita, kun nämä olivat vanhoja. Ei yhtään mitään.
Omien vanhempieni marja- ja kasvimaaharrastukset olivat heille niin rakkaita, että he nakittivat ne lapsilleen. Se ei ollut kivaa puuhastelua vaan sen piti olla mahdollisimman raskasta ja ankeaa. Inhoan edelleen marjastamista ja kitkemistä, siksi en niitä teekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisikohan myös moni 70-luvulla syntynyt paremmin kun olisi joku intohimo, viihdyttävä käytännöllinen harrastus? Puutarha, kasvimaa, marjastus, luonnossa retkeily, käsityöt, lintujen tarkkailu, kalastus (katri-helena) jne.
Pää tuulettuisi, haihtuisi ainakin joinakin päivinä lapsuuden vaikeudet.
Tuon yhden kirjoittajan kommentti, mistä hän tahtoisi puhelimessa puhua jos ei kiinnosta jutustelu vaikkapa vanhempien harrastuksista ja puutarhan tuotannosta.
Eikö tuommoiset syvälliset jaanaukset, minua ei rakastettu, elämä oli arkea, ole enemmän naamakkain käytävää keskustelua?
Itse olen ainaki hyvin arka viiskymppisten syvempää elämää kyselemään, he puhuvat huolistaan jos tahtovat. Yritän muistaa, he ovat aikuisia joilla jo aikuiset lapset.
Minä mieluummin käyttäisin aikaani itselle mieluisiin asioih
Jospa joku muu äitisi sisarus huolehti. Parempi yleensä ettei jokainen käy sorkkimassa.
Ikävää jos äidilläsi ei ole muita huolehtimassa kuin sinä. Saan olla kiitollinen etten vielä tarvitse vaivata lapsiani asioillani.
Vierailija kirjoitti:
Omien vanhempieni marja- ja kasvimaaharrastukset olivat heille niin rakkaita, että he nakittivat ne lapsilleen. Se ei ollut kivaa puuhastelua vaan sen piti olla mahdollisimman raskasta ja ankeaa. Inhoan edelleen marjastamista ja kitkemistä, siksi en niitä teekään.
Sama. Olenkin onnellinen kaupunkilainen, joka ei kasvimaista ja marjametsistä piittaa vähääkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki nuoret eivät ole yhtä vihamielisiä itse kasvatuille salaateille vaikka. Tuttu asuu eko-Viikissä, siellä on pienet parin neliön palstat ahkerasti hyötykäytössä. Rivitalojen välissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovin aikuisilta ja tasapainoisilta eivät kaikki 70-lukulaiset kommentoijat ole vaikuttaneet.
Pakko myöntää, että kun palstavanhukset oikein iskevät siihen samaan asiaan, mihin oma äiti aikoinaan iski, niin se sisäinen teini tulee esiin ja sanoo sen, mitä aikoinaan halusi, mutta ei uskaltanut. Voi kun minun tekisi mieli huutaa äidille kaikki se, mitä mieli tekee. En kuitenkaan ole yhtä ilkeä mitä hän oli.
Mitkä ihmeen palstavanhukset. Minuakin on nimitelty boomeriksi vaikka olen paljon nuorempi kuin te 70-luvulla syntyneet.
Se on huomattu kyllä, että käyttäydytte todella lapsellisesti. Kiukuttelette kuin uhmaikäiset.
Twerk it, boomer, twerk it! 🍑
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisikohan myös moni 70-luvulla syntynyt paremmin kun olisi joku intohimo, viihdyttävä käytännöllinen harrastus? Puutarha, kasvimaa, marjastus, luonnossa retkeily, käsityöt, lintujen tarkkailu, kalastus (katri-helena) jne.
Pää tuulettuisi, haihtuisi ainakin joinakin päivinä lapsuuden vaikeudet.
Tuon yhden kirjoittajan kommentti, mistä hän tahtoisi puhelimessa puhua jos ei kiinnosta jutustelu vaikkapa vanhempien harrastuksista ja puutarhan tuotannosta.
Eikö tuommoiset syvälliset jaanaukset, minua ei rakastettu, elämä oli arkea, ole enemmän naamakkain käytävää keskustelua?
Itse olen ainaki hyvin arka viiskymppisten syvempää elämää kyselemään, he puhuvat huolistaan jos tahtovat. Yritän muistaa, he ovat aikuisia joilla jo aikuiset lapset.
Ymmärrän hyvin, että joku haluaisi kerrankin kysyä empatiak
On järkyttävää havahtua jossain vaiheessa siihen, että äiti ei oikeasti tunne lapsiaan, vaan kuvittelee heidän olevan kopioita itsestään.
Kun näin ei ole onkin äidille valtava pettymys, kun lapset eivät mene sinne äidin määräämään opiskelupaikkaan. Sairaanhoitajaäidin mielestä lasten olisi pitänyt olla lääkäreitä, mutta molemmilla onkin DI:n tutkinto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovin aikuisilta ja tasapainoisilta eivät kaikki 70-lukulaiset kommentoijat ole vaikuttaneet.
Pakko myöntää, että kun palstavanhukset oikein iskevät siihen samaan asiaan, mihin oma äiti aikoinaan iski, niin se sisäinen teini tulee esiin ja sanoo sen, mitä aikoinaan halusi, mutta ei uskaltanut. Voi kun minun tekisi mieli huutaa äidille kaikki se, mitä mieli tekee. En kuitenkaan ole yhtä ilkeä mitä hän oli.
Mitkä ihmeen palstavanhukset. Minuakin on nimitelty boomeriksi vaikka olen paljon nuorempi kuin te 70-luvulla syntyneet.
Se on huomattu kyllä, että käyttäydytte todella lapsellisesti. Kiukuttelette kuin uhmaikäiset.
Olet siis ns. pikkuvanha äidin pikku apulainen 😉
Äitini kuoli kun olin 43. Säästyin siis viidenkympin kriisissä syyttelemästä häntä elämäni kulusta.
Lapsena tuli kitkettyä kasvimaata, perunaa (ei mitään okt-harrastuspalstaa) vaan oikean tilatalouden ja muita maataloustöitä. Ei niistä kammoa jäänyt, kun hankimme kuivan maan mökin -90 kasvatimme talven perunat ym kasvimaan tuotteita. Ravasimme marjassa ja sienessä, mies metsästi ja kalasti.
Tosin lapsia ei pakotettu näihin hommiin, miettinyt joskus mistä jäivät paitsi. Ulkomaanmatkoista, vesipuistoista jne mökkihöperöiden vanhempiensa takia.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki nuoret eivät ole yhtä vihamielisiä itse kasvatuille salaateille vaikka. Tuttu asuu eko-Viikissä, siellä on pienet parin neliön palstat ahkerasti hyötykäytössä. Rivitalojen välissä.
Eivät ole ei, kun se on kiva harrastus. Ei mikään lapsuudessa pakolla teetetty työ. Mäkin olen itkun kanssa nostanut perunoita 10-vuotiaana ja tarponut isääni peläten hillasuolla pikkulapsena.
Varmasti olivat kivoja harrastuksia vanhemmilleni. Varmasti oli terveellistä lähiruokaa. Varmasti saatiin liikuntaa 'metsäkävelyillä'.
Mua lähinnä ahdistaa ajatuskin marjastamisesta tai kasvimaasta nykyisin. Lisään vielä, että se lapsuuteni perunamaa ei ollut mikään kiva parin neliön tilkku trendikkäässä Viikissä. Se oli valtava, lapsen mielessä loputon sarka loputtomia pottuja. Hillasuo oli lähes silmänkantamattomiin jatkuva aapa Lapissa.
Ymmärrätkö lainkaan, että nuo kuvailemasi ihmiset harrastavat? Tekemiset ovat kivoja, vapaa-ajan harrastuksia, joita ei pakoteta muille, eikä heitä itseään ole pakotettu niihin.
Eikä niitä harrastuksia ole naamioutu joksikin elämää tärkeämmiksi töiksi.
Minunkin teinini tykkäävät laittaa ruokaa ja leipoa. Nehän ovatkin kivoja puuhia, kun ei ole pakko, saa valita mielenkiintoiset reseptit ja käydään yhdessä kaupassa ostamassa ainekset. Toki lopputulokset hyödyttävät koko perhettä ja siksikin olen pitänyt huolta, ettei hommasta tule pakkopullaa. Pun intended.