Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Oletteko huomanneet, keskustelua on käsitelty? Kun eka kerran luin tätä nyt kun se joskus kesän aikana tuli esiin, alkupäässä oki kommentteja jossa kirjoittajat eivät samaistuneet aloittajaan. Heillä oli ollut nuo puuttuvat tavarat, asiat oli kodeissa hyvin mutta ainahan äiti on syyssä jotenkin kuitenkin heilläkin. Ei rakastettu. ( Koskei ollut nykyistä tyyliä sanoa koko ajan: olet rakas.)
Nyt on nostettu alkupäähän toisenlaiset jutut ja kumma kyllä, myös isiä arvostelevia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia.
<<< No tässähän se selitys tulikin, miksi olet noin myrkynniellyt. Minulla ei ollut äitiä tukemassa, mutta luojan kiitos oli rakastava anoppi, joka tuki ja hoosasi.Olin kolmikymppinen nainen esikoisen syntyessä. Anoppi oli kuollut, äitini asui ihan muualla, lapseni oli seitsemäs lapsenlapsi.
Miksi ihmeessä olisimme mieheni kanssa tarvinneet siinä ketään häärimässä o.ine ohjeineen.. Mieheni kylvetti vauvan eka kerran kotona. Oli varmaan paljon nautittavampaa kolmisin päästä vauva-arkeen kuin että siinä joku olisi ollut "neuvomassa."
Muiden lasten syntymän aikaan mies oli lasten kanssa.Kukaan ei toivo, että äiti tai anoppi tulee siihen neuvomaan. Kyllä ne tyttäret ja miniät osaavat ihan itse kysyä neuvoa, jos sellaisia haluavat.
Aivan kuin perhettä ei voisi tukea muuten kuin neuvomalla. Eikö todella tule mitään muuta tapaa mieleen? Sitä paitsi monet toivovat, että saisivat neuvoja äidiltään tai muilta lähipiirin naisilta, jotkut eivät saa vaikka toivoisivat. On kyllä kovin kaukana yhteisöllisyydestä tämä meikäläinen lastenkasvatusihanne.
Meillä pappa neuvoi ja auttoi ensin lietsomalla lapsen kierroksille ja kun se oli sitten kierroksilla niin huutamalla hiljaa ja antamalla luunappeja jos ei heti rauhoitu.
Mummi taas pelottelemalla. Lapsi pelkäsi muutamaa ihan tavallsita asiaa hysteerisenä kun mummi oli pelotellut lapsen siellä ollessa. ja ei, ei todellakaan annettu tehdä näin vaan hoito loppui kun tulivat ilmi.
Vanhuus ja viisaus ei aina asu samassa mummossa tai vaarissa!
Valitettavan monet isovanhemmat hyväksyvät edelleen kuritusväkivallan käytön "kasvatusmenetelmänä". Jos isovanhempi huutaa lapselle tai pelottelee tai jopa kurittaa lasta, niin silloin lapsi ei ole ilman vanhempaansa uhkaavasti käyttäytyvän isovanhemman seurassa. Myös isovanhemman päihteidenkäyttö on asia, jolloin lasta ei voi jättää hetkeksikään isoäitien tai isoisien seuraan.
Tavallisempaa on, että isovanhemmat yrittävät kävellä vanhempien yli kasvatusperiaatteissa. Lapsen äiti ja isä pitävät lapsille rajat ja säännöt. Isovanhemmat lepsuilevat ja sallivat lapsille vanhempien kieltämiä asioita. Kun äiti tai isä kieltää, niin isovanhempi lepsuilee ja myöntää. Esimerkkinä annetaan ruoka-aineallergiselle lapselle kiellettyä ruokaa: "Ei se haittaa, jos vähän maistaa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia.
<<< No tässähän se selitys tulikin, miksi olet noin myrkynniellyt. Minulla ei ollut äitiä tukemassa, mutta luojan kiitos oli rakastava anoppi, joka tuki ja hoosasi.Olin kolmikymppinen nainen esikoisen syntyessä. Anoppi oli kuollut, äitini asui ihan muualla, lapseni oli seitsemäs lapsenlapsi.
Miksi ihmeessä olisimme mieheni kanssa tarvinneet siinä ketään häärimässä o.ine ohjeineen.. Mieheni kylvetti vauvan eka kerran kotona. Oli varmaan paljon nautittavampaa kolmisin päästä vauva-arkeen kuin että siinä joku olisi ollut "neuvomassa."
Muiden lasten syntymän aikaan mies oli lasten kanssa.Kukaan ei toivo, että äiti tai anoppi tulee siihen neuvomaan. Kyllä ne tyttäret ja miniät osaavat ihan itse kysyä neuvoa, jos sellaisia haluavat.
Aivan kuin perhettä ei voisi tukea muuten kuin neuvomalla. Eikö todella tule mitään muuta tapaa mieleen? Sitä paitsi monet toivovat, että saisivat neuvoja äidiltään tai muilta lähipiirin naisilta, jotkut eivät saa vaikka toivoisivat. On kyllä kovin kaukana yhteisöllisyydestä tämä meikäläinen lastenkasvatusihanne.
Meillä pappa neuvoi ja auttoi ensin lietsomalla lapsen kierroksille ja kun se oli sitten kierroksilla niin huutamalla hiljaa ja antamalla luunappeja jos ei heti rauhoitu.
Mummi taas pelottelemalla. Lapsi pelkäsi muutamaa ihan tavallsita asiaa hysteerisenä kun mummi oli pelotellut lapsen siellä ollessa. ja ei, ei todellakaan annettu tehdä näin vaan hoito loppui kun tulivat ilmi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.
Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta siteiden ostosta. Mitä teidän äitinne siis sanoi kun kerroitte heille että pitäisi saada siteitä kun kuukautsiet alkoivat?
Toinen kysymys; eikö teidän äidillänne ollut menkkoja, vai piilotteliko hän omia suojiaan ettette niitä siais käyttää?
Itse olin teininä nolostelija, ja koska äitini on 49 syntynyt, niin häpeällähän minut kasvatettiin.
En siis itse kehdannut pyytää suojia, ja siksi en niitä saanut, paitsi ne mikä äidin varastossa oli.
Myöhemmin ostin sen kymmentä erilaista tampaksia ja sidettä ja vielä edelleenkin nämä ovat helposti nähtävillä vessassa kaikille jotka niitä sattuvat tarvimaan. Ei tarvi kysellä, sen kuin ottaa vain, ja niitä piisaa, eri kokoisia ja merkkisiä.
Meillä olisi huudettu että olen varastanut jos olisin käyttänyt jotain kaapista löytynyttä. Toisin päin meni niin, että säilytin omiani koulun lukittavassa kaapissa, silloin kun niitä pystyin hankkimaan, koska ne olisi muuten kaivettu kotona esiin vaikka mistä piilosta ja levitetty pöydille isän nähtäväksi että katso nyt mihin lapsesi törsää kaikki rahat. Ja sen jälkeen ne olisi "takavarikoitu" ja äiti olisi käyttänyt ne itse.
Karmivaa! Siis kävikö noin oikeasti, vai ajattelitko että niin voisi käydä??
En ole sama, mutten yhtään kyseenalaistanut kokemusta. Tuo on hyvin tyypillinen käytösmalli persoonallisuushäiriöisten perheessä, eikä yhtään liioiteltua. Häpäiseminen huvin vuoksi, tai siksi että "häpeällisiä" asioita ei osata muuten käsitellä. Tavaroiden, omaisuuden takavarikoiminen. Ei siksi, ettei itse pystyisi hankkimaan tai tarvitsee, vaan siksi, että toisella ei saa olla mitään. Se on vallankäyttöä sekä jotain kateutta. Toisella ei saa olla mitään ja toisen oman käyttäminen tuottaa nautintoa anastamisen kautta enemmän kuin oman vastaavan käyttäminen. Vaikea ilmiö selittää. Heidän on vaikea antaa omastaan ja he haluavat muiden asiat, vaikkeivat tarvitsisi. Esimerkiksi lahjaksi annetaan jotain tosi huonoa, kuten käytettyjä, rikkinäisiä alusvaatteita. Ja muilta saadut lahjat otetaan itselle. Koska se raukka ei saa saada mitään hyvää, edes muilta.
Konkreettisten tekojen lisäksi tällainen mekaniikka näkyy myös siinä, että kannustaminen on mahdotonta, koska silloin toinen voisi saavuttaa jotain, mitä itsellä ei ole/mitä haluttaisiin itselle. Sabotointi sen sijaan on keino varmistaa, ettei toinen saa mitään hyvää. Itseluottamusta, myötätuntoa, koulutusta, kotia, työtä, ystäviä, parisuhdetta. Edes muilta. Tätä sabotoidaan jatkuvasti sekä suorasti vaikuttamalla, että epäsuorasti tiettyä kuvaa luomalla.
Nyt te 70- luvulla syntyneet olette 50 +-. Ja elämä edelleen huonossa jamassa, ei mitään hyvää? Äitinnekin on j ono iäkkäitä tai kuolleet.
Tässä ketjussa keskustellaan meidän 70-luvulla syntyneiden äitisuhteesta, ja siitä miten se on vaikuttanut elämäämme. Ei siitä, mitä kaikkea hyvää siitä lapsuuden paskasta huolimatta elämässä on.
Mun äiti on 74, ei sen ikäinen mun mielestä ole vielä erityisen iäkäs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
On sulla vaikeaa. Mä en esim. ole täällä "haukkunut" ketään muuta kuin äitiäni( eli kertonut oman kokemukseni äidistäni koko elämäni ajalta). Mulla oli maailman ihanin anoppi, ja mun äitipuolikin on aivan mahtava ihminen. Lisäksi mulla on 7 tätiä, joista 5 on ihan normaaleja ihmisiä, kahdella sitten omat juttunsa.
Koska sinä jaksat jankata, niin minäkin edelleen kysyn saman kysymyksen, johon sinä et ole vieläkään vastannut: Miksi niiltä omilta lapsilta ei voi kysyä millaiset välit he toivoisivat teillä olevan? Miksi asiasta ei voi keskustella? Eihän se, että tietää toisen toiveen tarkoita että se pitäisi täydellisesti oman itsensä uhraten toteuttaa, vaan silloin voi tehdä kompromissia siihen suuntaan. Tai joskus voi jopa käydä ilmi, että molemmat osapuolet toivoo samaa asiaa, kumpikaan ei vaan ole saanut sitä sanottua.
Mun äitikään ei tuohon kysymiseen ja keskusteluun pysty, kuten et sinäkään. Mä olen myös monta kertaa esittänyt hänelle toiveen, että voisiko meillä olla ihan tavalliset, positiiviset kahden aikuisen välit. Sellaiset mitä mullakin on käytännössä kaikkiin muihin ympärilläni oleviin ihmisiin, myös omiin aikuisiin lapsiini. Äitini ei koskaan tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan, koska se on ilmeisesti liikaa vaadittu.
Ja ennen kuin alat taas tehdä omia tulkintojasi, niin normaalit välit tarkoittaa ihan tavallista kanssakäymistä ilman että toisesta etsitään koko ajan vikoja, syyllistetään siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä, tai sitten soittaa väärään aikaan, vaadita palveluksia ja raivota jos ei onnistu jne.
Eli että puhelut alkaisi " hei mitä kuuluu" sen sijaan että " et ole taaskaan sitä tätä tai tota".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
On sulla vaikeaa. Mä en esim. ole täällä "haukkunut" ketään muuta kuin äitiäni( eli kertonut oman kokemukseni äidistäni koko elämäni ajalta). Mulla oli maailman ihanin anoppi, ja mun äitipuolikin on aivan mahtava ihminen. Lisäksi mulla on 7 tätiä, joista 5 on ihan normaaleja ihmisiä, kahdella sitten omat juttunsa.
Koska sinä jaksat jankata, niin minäkin edelleen kysyn saman kysymyksen, johon sinä et ole vieläkään vastannut: Miksi niiltä omilta lapsilta ei voi kysyä millaiset välit he toivoisivat teillä olevan? Miksi asiasta ei voi keskustella? Eihän se, että tietää toisen toiveen tarkoita että se pitäisi täydellisesti oman itsensä uhraten toteuttaa, vaan silloin voi tehdä kompromissia siihen suuntaan. Tai joskus voi jopa käydä ilmi, että molemmat osapuolet toivoo samaa asiaa, kumpikaan ei vaan ole saanut sitä sanottua.
Mun äitikään ei tuohon kysymiseen ja keskusteluun pysty, kuten et sinäkään. Mä olen myös monta kertaa esittänyt hänelle toiveen, että voisiko meillä olla ihan tavalliset, positiiviset kahden aikuisen välit. Sellaiset mitä mullakin on käytännössä kaikkiin muihin ympärilläni oleviin ihmisiin, myös omiin aikuisiin lapsiini. Äitini ei koskaan tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan, koska se on ilmeisesti liikaa vaadittu.
Ja ennen kuin alat taas tehdä omia tulkintojasi, niin normaalit välit tarkoittaa ihan tavallista kanssakäymistä ilman että toisesta etsitään koko ajan vikoja, syyllistetään siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä, tai sitten soittaa väärään aikaan, vaadita palveluksia ja raivota jos ei onnistu jne.
Eli että puhelut alkaisi " hei mitä kuuluu" sen sijaan että " et ole taaskaan sitä tätä tai tota".
Miksi jankutat minulle. Olen monesti sanonut etten ole tuollainen, annan lapsilleni ja heidä perheilleen yksityisyyden enkä mangu heiltä mitään.
Se ei sinulle käy koska mielestäsi en kanna huolta 40-50- vuotiasta, itsekin jo aikuisten vamhempia, lapsistani en kun en neuvo, arvostele, vaadi huomiota.
Mikään ei ole hyvin päin, ei kelpaa sekään että arvostaa lapsiaan aikuisina.
Tämä ketju alkaa mennä hullunkuriseksi. En minäkään mene huseeraamaan lasteni perheisiin, mutta jos he jostain asiasta kysyvät neuvoja tai kokemuksia, niin tietenkin minä vastaan. Tai jos he kertovat, mitä ovat tehneet, ovat tekemässä tai aio tehdä, niin ei ole minun asia arvostella tai kieltää siitä mitään. Jollain nyt nyt kokonainen laatikollinen herneitä nenässä tai hänellä on vika, kun ei ymmärrä, mitä termi kysyminen tarkoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
On sulla vaikeaa. Mä en esim. ole täällä "haukkunut" ketään muuta kuin äitiäni( eli kertonut oman kokemukseni äidistäni koko elämäni ajalta). Mulla oli maailman ihanin anoppi, ja mun äitipuolikin on aivan mahtava ihminen. Lisäksi mulla on 7 tätiä, joista 5 on ihan normaaleja ihmisiä, kahdella sitten omat juttunsa.
Koska sinä jaksat jankata, niin minäkin edelleen kysyn saman kysymyksen, johon sinä et ole vieläkään vastannut: Miksi niiltä omilta lapsilta ei voi kysyä millaiset välit he toivoisivat teillä olevan? Miksi asiasta ei voi keskustella? Eihän se, että tietää toisen toiveen tarkoita että se pitäisi täydellisesti oman itsensä uhraten toteuttaa, vaan silloin voi tehdä kompromissia siihen suuntaan. Tai joskus voi jopa käydä ilmi, että molemmat osapuolet toivoo samaa asiaa, kumpikaan ei vaan ole saanut sitä sanottua.
Mun äitikään ei tuohon kysymiseen ja keskusteluun pysty, kuten et sinäkään. Mä olen myös monta kertaa esittänyt hänelle toiveen, että voisiko meillä olla ihan tavalliset, positiiviset kahden aikuisen välit. Sellaiset mitä mullakin on käytännössä kaikkiin muihin ympärilläni oleviin ihmisiin, myös omiin aikuisiin lapsiini. Äitini ei koskaan tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan, koska se on ilmeisesti liikaa vaadittu.
Ja ennen kuin alat taas tehdä omia tulkintojasi, niin normaalit välit tarkoittaa ihan tavallista kanssakäymistä ilman että toisesta etsitään koko ajan vikoja, syyllistetään siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä, tai sitten soittaa väärään aikaan, vaadita palveluksia ja raivota jos ei onnistu jne.
Eli että puhelut alkaisi " hei mitä kuuluu" sen sijaan että " et ole taaskaan sitä tätä tai tota".
Voiko aikuinen ihminen suhtautua äitiinsä kuin aikuinen vai pitääkö koko ajan olla vielä joku uhma päällä, äiti vaikka mitä sanoo, sanoo aina väärin?
Jos teille muille 70-luvulla syntyneille sattui lapsena jotain omasta hölmöilystä johtuen, uskalsitteko kertoa totuuden vanhemmillenne, vai keksittekö jotain tarinaa ettei tulisi niin pahaa ryöpytystä niskoille? Kerran tipuin omasta urpoilusta johtuen itse järveen ja naapurin pojan kanssa juonittiin sitten yhtäpitävä tarina selitykseksi, kun tietysti läpimärkänä tulin kotiin :P Vasta yli kolmikymppisenä uskalsin kertoa vanhemmille totuuden siitä tapauksesta xD
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vain viiskymppiset valehtelivat lapsena. Nykyisin ei kukaan ees nuhtele lapsiaan vaan naureskelevat lastensa kanssa. Olipa kyse kiusanteosta, pahanteosta, näpistksestä, huumeista, vanhemmat jopa ostavat alkoholit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
On sulla vaikeaa. Mä en esim. ole täällä "haukkunut" ketään muuta kuin äitiäni( eli kertonut oman kokemukseni äidistäni koko elämäni ajalta). Mulla oli maailman ihanin anoppi, ja mun äitipuolikin on aivan mahtava ihminen. Lisäksi mulla on 7 tätiä, joista 5 on ihan normaaleja ihmisiä, kahdella sitten omat juttunsa.
Koska sinä jaksat jankata, niin minäkin edelleen kysyn saman kysymyksen, johon sinä et ole vieläkään vastannut: Miksi niiltä omilta lapsilta ei voi kysyä millaiset välit he toivoisivat teillä olevan? Miksi asiasta ei voi keskustella? Eihän se, että tietää toisen toiveen tarkoita että se pitäisi täydellisesti oman itsensä uhraten toteuttaa, vaan silloin voi tehdä kompromissia siihen suuntaan. Tai joskus voi jopa käydä ilmi, että molemmat osapuolet toivoo samaa asiaa, kumpikaan ei vaan ole saanut sitä sanottua.
Mun äitikään ei tuohon kysymiseen ja keskusteluun pysty, kuten et sinäkään. Mä olen myös monta kertaa esittänyt hänelle toiveen, että voisiko meillä olla ihan tavalliset, positiiviset kahden aikuisen välit. Sellaiset mitä mullakin on käytännössä kaikkiin muihin ympärilläni oleviin ihmisiin, myös omiin aikuisiin lapsiini. Äitini ei koskaan tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan, koska se on ilmeisesti liikaa vaadittu.
Ja ennen kuin alat taas tehdä omia tulkintojasi, niin normaalit välit tarkoittaa ihan tavallista kanssakäymistä ilman että toisesta etsitään koko ajan vikoja, syyllistetään siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä, tai sitten soittaa väärään aikaan, vaadita palveluksia ja raivota jos ei onnistu jne.
Eli että puhelut alkaisi " hei mitä kuuluu" sen sijaan että " et ole taaskaan sitä tätä tai tota".
Tämä!!! Joudun pitämään etäiset välit, kun en vaan jaksa. Vasta vein kuitenkin nuorimmaisen viettämään hetkeksi aikaa mummon kanssa erääseen tapahtumaan mummon toiveesta. Ajattelin, että selviän pelkällä viennillä/nopealla noudolla sovitusti. Enköhän ehtinyt saada kuitenkin moitteet siitä, että olisi pitänyt auto siivota?? Miksi tuostakin ei vain voinut olla sanomatta? Käydään joka ilta lasten kanssa uimassa, niin väkisinkin auton lattialle kerääntyy hiekkaa. Mulle taas tuli vain jälleen riittämätön olo, kun en ole tätäkään asiaa jaksanut hoitaa kaikkien muiden velvollisuuksien ohessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
On sulla vaikeaa. Mä en esim. ole täällä "haukkunut" ketään muuta kuin äitiäni( eli kertonut oman kokemukseni äidistäni koko elämäni ajalta). Mulla oli maailman ihanin anoppi, ja mun äitipuolikin on aivan mahtava ihminen. Lisäksi mulla on 7 tätiä, joista 5 on ihan normaaleja ihmisiä, kahdella sitten omat juttunsa.
Koska sinä jaksat jankata, niin minäkin edelleen kysyn saman kysymyksen, johon sinä et ole vieläkään vastannut: Miksi niiltä omilta lapsilta ei voi kysyä millaiset välit he toivoisivat teillä olevan? Miksi asiasta ei voi keskustella? Eihän se, että tietää toisen toiveen tarkoita että se pitäisi täydellisesti oman itsensä uhraten toteuttaa, vaan silloin voi tehdä kompromissia siihen suuntaan. Tai joskus voi jopa käydä ilmi, että molemmat osapuolet toivoo samaa asiaa, kumpikaan ei vaan ole saanut sitä sanottua.
Mun äitikään ei tuohon kysymiseen ja keskusteluun pysty, kuten et sinäkään. Mä olen myös monta kertaa esittänyt hänelle toiveen, että voisiko meillä olla ihan tavalliset, positiiviset kahden aikuisen välit. Sellaiset mitä mullakin on käytännössä kaikkiin muihin ympärilläni oleviin ihmisiin, myös omiin aikuisiin lapsiini. Äitini ei koskaan tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan, koska se on ilmeisesti liikaa vaadittu.
Ja ennen kuin alat taas tehdä omia tulkintojasi, niin normaalit välit tarkoittaa ihan tavallista kanssakäymistä ilman että toisesta etsitään koko ajan vikoja, syyllistetään siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä, tai sitten soittaa väärään aikaan, vaadita palveluksia ja raivota jos ei onnistu jne.
Eli että puhelut alkaisi " hei mitä kuuluu" sen sijaan että " et ole taaskaan sitä tätä tai tota".
Voiko aikuinen ihminen suhtautua äitiinsä kuin aikuinen vai pitääkö koko ajan olla vielä joku uhma päällä, äiti vaikka mitä sanoo, sanoo aina väärin?
Voisiko se vanhempi suhtautua aikuiseen lapseensa kuten aikuiseen suhtaudutaan vai pitääkö hänen kohdella viisikymppistä lastaankin kuten viisivuotiasta "kun ei se lapsi kuitenkaan osaa mitään"? Eihän he omien ystävienkään elämää päsmäröi, miksi sitten pitää puuttua lasten elämään?
On just tuollaista. Ei minun äiti pysty keskustelemaan mistään sellaisesta, mikä vaatisi asioiden tarkastelua usealta kantilta tai jotain reflektointia. Hän ei pysty kohtaamaan mitään hankalia asioita, koska ei osaa käsitellä ristiriitaisia tunteita. Vain pinnallisista asioista saa puhua. Elämä on mustavalkoista, on helppoja asioita ja sitten on niitä hankalia asioita, jotka vaietaan tai lakaistaan piiloon. Keskustelu on väkisinkin pinnallista.
Ketjun aloittaja käsittääkseni halusi kysyä äideistä, mutta kyllä sama ongelma on myös 40-luvulla syntyneen isänkin kanssa.
Olen ajatellut, että ehkä tuo kyvyttömyys liittyy jotenkin sodanjälkeisiin sukupolviin - jos heidän perheissä oli niin vaikeita kokemuksia, että eivät kyenneet niistä puhumaan, ja oppivat sitten kotoaan tuollaisen mallin. Niinähän mekin opittiin, siirtyi se meillekin. Mutta sillä erotuksella, että monet meistä 70-luvulla syntyneistä on kuitenkin myöhemmin opetellut keskustelemaan, vaikka ei sitä taitoa kotoa opittu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
On sulla vaikeaa. Mä en esim. ole täällä "haukkunut" ketään muuta kuin äitiäni( eli kertonut oman kokemukseni äidistäni koko elämäni ajalta). Mulla oli maailman ihanin anoppi, ja mun äitipuolikin on aivan mahtava ihminen. Lisäksi mulla on 7 tätiä, joista 5 on ihan normaaleja ihmisiä, kahdella sitten omat juttunsa.
Koska sinä jaksat jankata, niin minäkin edelleen kysyn saman kysymyksen, johon sinä et ole vieläkään vastannut: Miksi niiltä omilta lapsilta ei voi kysyä millaiset välit he toivoisivat teillä olevan? Miksi asiasta ei voi keskustella? Eihän se, että tietää toisen toiveen tarkoita että se pitäisi täydellisesti oman itsensä uhraten toteuttaa, vaan silloin voi tehdä kompromissia siihen suuntaan. Tai joskus voi jopa käydä ilmi, että molemmat osapuolet toivoo samaa asiaa, kumpikaan ei vaan ole saanut sitä sanottua.
Mun äitikään ei tuohon kysymiseen ja keskusteluun pysty, kuten et sinäkään. Mä olen myös monta kertaa esittänyt hänelle toiveen, että voisiko meillä olla ihan tavalliset, positiiviset kahden aikuisen välit. Sellaiset mitä mullakin on käytännössä kaikkiin muihin ympärilläni oleviin ihmisiin, myös omiin aikuisiin lapsiini. Äitini ei koskaan tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan, koska se on ilmeisesti liikaa vaadittu.
Ja ennen kuin alat taas tehdä omia tulkintojasi, niin normaalit välit tarkoittaa ihan tavallista kanssakäymistä ilman että toisesta etsitään koko ajan vikoja, syyllistetään siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä, tai sitten soittaa väärään aikaan, vaadita palveluksia ja raivota jos ei onnistu jne.
Eli että puhelut alkaisi " hei mitä kuuluu" sen sijaan että " et ole taaskaan sitä tätä tai tota".
Voiko aikuinen ihminen suhtautua äitiinsä kuin aikuinen vai pitääkö koko ajan olla vielä joku uhma päällä, äiti vaikka mitä sanoo, sanoo aina väärin?
Voisiko se vanhempi suhtautua aikuiseen lapseensa kuten aikuiseen suhtaudutaan vai pitääkö hänen kohdella viisikymppistä lastaankin kuten viisivuotiasta "kun ei se lapsi kuitenkaan osaa mitään"? Eihän he omien ystävienkään elämää päsmäröi, miksi sitten pitää puuttua lasten elämään?
Juurihan tässä opittiin että hyvä vanhempi kyselee ja neuvoo, se on välittämistä
Tyly ja kylmä joka ei neuvo ja vaadi saada a
uttaa vaikka raskauden aikana. Äiti ohittaa lapsen isän. Mikään ei ole hyvä.
Mun vanhemmat on persuja, he nimittelee esimerkiksi heitä auttamaan tullutta mm-taustaista kotihoidon hoitajaa n e e k e r i ksi. En tietenkään vie heille lastani, jotta lapsi ei opi tuollaista asennetta ja kielenkäyttöä.
Vierailija kirjoitti:
Jos teille muille 70-luvulla syntyneille sattui lapsena jotain omasta hölmöilystä johtuen, uskalsitteko kertoa totuuden vanhemmillenne, vai keksittekö jotain tarinaa ettei tulisi niin pahaa ryöpytystä niskoille? Kerran tipuin omasta urpoilusta johtuen itse järveen ja naapurin pojan kanssa juonittiin sitten yhtäpitävä tarina selitykseksi, kun tietysti läpimärkänä tulin kotiin :P Vasta yli kolmikymppisenä uskalsin kertoa vanhemmille totuuden siitä tapauksesta xD
En, jos sattui sattui haveri, pyyhin veret häpeissäni johonkin kasvien lehtiin ja tein niistä omatoimi-kääreitä. Varmasti kertoo omaa tarinaansa siitä, että lohdutusta ei uskaltanut hakea, muttei myöskään virheitä, vahinkoja sallittu. Miten olikaan niin kömpelö, eikä pystynyt ennakoimaan onnettomuuksia. Sitten kun jäi kiinni, "mikä sulla on polvessa?!", niin vihathan sieltä tuli päälle, eli oikein arvioitu alunperin. Toki voi olla, huoli tuli esiin suuttumuksena, mutta ei lapsella ole sellaista näkökulmien laajuutta. Hätäännys ja pelko seurauksena kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö raskaus ole perheasia eikä anoppien.
? Siis miehen anopin?
Kait sitten olen tyypillinen paha 40- luvun äiti kun en ole sotkeutunut lasteni perheiden raskauksiin millään lailla. Ehkä kysäissyt miten olet voinut.Eikä äitini "tukenut ja hoossannut " kenenkään raskauksia eikä lastensa perheasioihin sotkeutunut.
Jos on teiniraskaus on tietysti äidin tuki tarpeen. Toisaalta siis täällä vauvalla kiukutellaan äideistä, kuitenkin tahdotaan pysyä lapsena, ohitetaan aviomies ja vaaditaan äidiltä.
Tuo oli niin tyypillistä, että kaikki tunteiden ilmaiseminen ja huolenpito on ollut "hössötystä". "Mitä hössötät sitä lasta, oppii vaan liian hyvälle palvelulle. Anna huutaa niin oppii". En antanut vaan otin lapsen syliin, ja hoidin rauhallisesti asian joka hänellä oli huonosti. Niinpä hän onkin nykyään hyvinvoiva ja tasapainoinen nuori aikuinen, joka osaa pyytää ja antaa apua luontevasti.
En muuta kantaani. Äitien kummaltakaan puolelta ei pidä sotkeutua lastensa perheiden asioihin. Niin ettei jompikumpi puoliso tunne itseään syrjäyteyksi, vaikka isä jo raskausaikana. Hoitakoon vaimo äitinsä kanssa neuvolat ja hankinnat kun kerran anoppi on parempi kuin minä. Kaikki asiathan se äidilleen puhuu ja äiti määrää .
Olinpa miten paha tahansa, lasteni perhe/parisuhdeasioihin en puutu enkä ota kantaa enkä kenenkään selän takana sählää, "minäkin puhun nikolle jos se vaikka sitten suostuu niihin juoksuvaunuihin".....
Raskaudesta onnittelen, voin vointia kysyä, vauvalle rotinat mutta arvostan lasteni perhe-elämän yksityisyyttä.
Ennen kuin tekee päätelmiä siitä, tarvitseeko tai kaipaako joku apuasi, kannattaa kysyä suoraan. Entäpä jos pariskunta ei halua, että heidät ns. jätetään rauhaan. Minusta näyttää siltä, että sinua ketuttaa miniän suhde äitiinsä. Että siellä nuo kaksi naista ovat sopineet keskenään kaikki asiat ja sinut - vaikka nainen oletkin ja tiedät yhtä ja toista raskaudesta ja lastenhoidosta - on syrjäytetty kokonaan.
Onko tyttärelläsi hetken rauhaa omassa kodissaan? Mitä sinulla on vävysi vanhempia vastaan?
Noh, kurja lapsuus ilmenee vielä viisissäkymmenissä, roikutaan omissa lapsissa kun säheltämistä pidetään rakkautena.Tän ihmisen jankutuksessa tulee hyvin läpi se, mikä on äidillänikin hyvin vahvana piirteenä: Ihan kertakaikkiaan EI VOI kysyä ja keskustella läheisten ihmisten kanssa näiden toiveista ja tarpeista- ja samalla toki omista myös. Tai jos jopa keskustella voikin, niin mitään EI PYSTY ottamaan vastaan. Se oma tapa toimia lukitaan niin tiukasti, että siitä ei jumalavita poiketa vaikka sydän märkenis ja taivas putoaisi niskaan.
Ja sitten jos jälkikäteen tulee jotain sanomista, että tämä ei muille ollut se paras tapa toimia, niin hirveä marttyyrikohtaus, ja "parhaani minä aina tein", jne.
Kun tässäkin joku vain ehdotti, että mitäs jos KYSYISIT ihan niiltä omilta lapsilta, että millaisia välejä HE toivoisi, niin yht´äkkiä tilanne onkin se, että tyttärellä ei ole hetken rauhaa omassa kodissaan... Tätä loikkaa en ihan tajunnut, mutta noudattelee hyvin äitini varsin erikoisia ajatuksenjuoksuja. Ikään kuin se, että esim. kerran tai silloin tällöin juttelisi tuollaisistakin asioista johtaisi tuohon lopputulokseen.
Mutta nämä on näitä. Ehkä sitä ei halua kysyä, kun ei halua kuulla vastausta ja varsinkaan ei halua yhtään muokata omaa toimintaansa sen vastauksen mukaan.
Viiskymppiset haukkuvat äitejään ja anoppejaan ja samaan aikaan katsovat olevansa tyttärensä parhaita ohjaajia ja tukijoita ja auttajia jo avioituneiden lastensa perheessä. Vahva usko, kyllä mun tyttäreni tahtoo neuvojani ja ohjaustani.
Anoppius jatkuu vahvana sukupolvesta toiseen. Kun yhdet kuolee, kasvas tilalle uusia turhien tavaroiden tuojia ja sohvalla parpattavia. Ja miehet niitä turhia lisäkkeitä, naiset päättävät ja ohittavat niin puolisonsa kuin lastensa puolison.
On sulla vaikeaa. Mä en esim. ole täällä "haukkunut" ketään muuta kuin äitiäni( eli kertonut oman kokemukseni äidistäni koko elämäni ajalta). Mulla oli maailman ihanin anoppi, ja mun äitipuolikin on aivan mahtava ihminen. Lisäksi mulla on 7 tätiä, joista 5 on ihan normaaleja ihmisiä, kahdella sitten omat juttunsa.
Koska sinä jaksat jankata, niin minäkin edelleen kysyn saman kysymyksen, johon sinä et ole vieläkään vastannut: Miksi niiltä omilta lapsilta ei voi kysyä millaiset välit he toivoisivat teillä olevan? Miksi asiasta ei voi keskustella? Eihän se, että tietää toisen toiveen tarkoita että se pitäisi täydellisesti oman itsensä uhraten toteuttaa, vaan silloin voi tehdä kompromissia siihen suuntaan. Tai joskus voi jopa käydä ilmi, että molemmat osapuolet toivoo samaa asiaa, kumpikaan ei vaan ole saanut sitä sanottua.
Mun äitikään ei tuohon kysymiseen ja keskusteluun pysty, kuten et sinäkään. Mä olen myös monta kertaa esittänyt hänelle toiveen, että voisiko meillä olla ihan tavalliset, positiiviset kahden aikuisen välit. Sellaiset mitä mullakin on käytännössä kaikkiin muihin ympärilläni oleviin ihmisiin, myös omiin aikuisiin lapsiini. Äitini ei koskaan tähänkään kysymykseen pysty vastaamaan, koska se on ilmeisesti liikaa vaadittu.
Ja ennen kuin alat taas tehdä omia tulkintojasi, niin normaalit välit tarkoittaa ihan tavallista kanssakäymistä ilman että toisesta etsitään koko ajan vikoja, syyllistetään siitä kun ei ole pitänyt yhteyttä, tai sitten soittaa väärään aikaan, vaadita palveluksia ja raivota jos ei onnistu jne.
Eli että puhelut alkaisi " hei mitä kuuluu" sen sijaan että " et ole taaskaan sitä tätä tai tota".
Voiko aikuinen ihminen suhtautua äitiinsä kuin aikuinen vai pitääkö koko ajan olla vielä joku uhma päällä, äiti vaikka mitä sanoo, sanoo aina väärin?
Voisiko se vanhempi suhtautua aikuiseen lapseensa kuten aikuiseen suhtaudutaan vai pitääkö hänen kohdella viisikymppistä lastaankin kuten viisivuotiasta "kun ei se lapsi kuitenkaan osaa mitään"? Eihän he omien ystävienkään elämää päsmäröi, miksi sitten pitää puuttua lasten elämään?
Juurihan tässä opittiin että hyvä vanhempi kyselee ja neuvoo, se on välittämistä
Tyly ja kylmä joka ei neuvo ja vaadi saada a
uttaa vaikka raskauden aikana. Äiti ohittaa lapsen isän. Mikään ei ole hyvä.
Niin. Kyselee, että kysyy lapselta "mitä sinulle kuuluu". Neuvoo, kun lapsi kysyy neuvoa jonkun asian suhteen. Auttaa, kun lapsi pyytää apua. Ei ole vaikeaa.
Väheksyt isän asemaa jos näet että jomman kumman mummon se pitää häärätä, eihän se isä osaa tukea ja osallistua jme