Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tosiaan äitini sai televisiosta 40 - ja 50- luvulla paljon lastenkasvatusohjeita. Hyvä kun muistutit.
Täällä alkupäässä 70- luvulla syntyneet äidit kehuivat olevansa täydellisiä äitejä. Monen lapset ovat vielä murrosikäisiä ostoskeskuksissa pyörimässä.Missä viestissä joku 70- syntynyt kehuu omaa äitiyttään? En ole huomannut.
Monessakin, hehän kehuvat omassa äitiydessään korjanneensa kaikki oman äitinsä tekemät virheet.
Siksi kai nuorten pitäisi nyt olla niin tasapainoisia , 70- luvulla syntyneiden lapset ovat 20+ ja joillakin vielä pieniäkin lapsia.
Ollaan valitettavasti menty metsään, toiseen ääripäähän, jossa omien 40-50luvun vanhempien virheet kaikki korjattiin... lopputuloksena on hauras ja mieleltään herkkä eliittinuoriso, joka ei kestä mitään vastoinkäymisiä tai siedä laisinkaan "lapioida paskaa" saavuttaakseen tavoitteita elämässä.
Tämä(kään) ei toki koske 100% nuorisoa, kuten ei mikään aiempien kasvattajien yleistyskåän, mutta ihan vain yhteiskunnan toimivuuden ja jatkon kannalta nuorisosta pitäisi olla erittäin huolissaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kommentoin kysymystä lyhyesti: meillä on ollut juuri tuollaista! Kuukautisten, rintaliivien ja vaatteiden kanssa sama kohtalo. Luottamus meni varhain, kun tiesin äitini nuuskivan tavaroitani ja valehtelevan. Nyt 50+ vuotiaana en enää jaksa katkeroitua, puhun äitini vain pinnallisesti ja "juotuaan" muiden asioista, näin on ollut viimeiset 30 vuotta. Mietin mieluimmin miten käyttäydyn omieni jo aikuisten lasteni kanssa, etten kohtele heitä samoin. Emme voi valita vanhempia me, ainoastaan vaikuttaa miten toimimme heidän kanssaan. Toki välien laittaminen poikki on yksi vaihtoehto, mutta siihen asti en kuitenkaan asiaa vienyt.
Suuret ikäluokat ulkoistivat lastenhoidon päivähoidolle ja sukulaisille. Hyvinkin pieniä lapsia on hoitanut isoäiti, täti, päiväkoti tai perhepäivähoitaja, joka on ollut kouluttamaton ja työtön nainen.
Lapsia on hoidatettu usein ja pitkiä aikoja sukulaisilla ja mummoloissa. Lapsille on tullut jo varhaislapsuudessa traumoja, jotka johtuvat huonosta perusturvallisuuden tunteesta. Lapsilla on ollut tunnekylmät ja fyysisesti ja henkisesti poissa olevat vanhemmat. Isät ovat loistaneet poissaolollaan lastensa elämässä. Äitejä ei ole kiinnostanut lapsentahtinen imetys ja sensitiivinen ja nopea lapsen tarpeisiin reagointi. Toistuva sukulaisten ja milloin kenenkin luokse hoitoon jättäminen on aiheuttanut pienille lapsille hylkäämisen kokemuksia.
Lapsen jättäminen pitkäksi ajaksi mummoloihin on ollut tapana suurilla ikäluokilla. Nykyaikana näistä vastuuttomista vanhemmista tehtäisiin lastensuojeluilmoitus. Ei ole tosiaankaan tervettä, että 6-vuotias lapsi vahtii ulkona 2- ja 3-vuotiaita lapsia. Tai 12-vuotias lapsi hoitaa päivisin kolmen kuukauden ikäistä vauvaa. Missä näitten lapsiparkojen vanhemmat olivat???
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurissa ikäluokissa on vanhempia, jotka ovat ilmeisesti surkeimpia vanhempia koskaan!
Vauvoja on viety päivähoitoon jopa 2-3 kuukauden ikäisenä. Äidit eivät ole juurikaan imettäneet, vaan ovat ruokkineet vauvaa tuttipullosta. Äitien ja isien mukaan "itku on vahvistanut lapsen keuhkoja." Lasta ei ole saanut pitää liikaa sylissä eikä lapsen viesteihin ole reagoitu nopeasti, koska tämä hemmottelee lapsen pilalle.
Lapsen ruumiillinen kuritus on ollut sallittua monessa perheessä. Lapsen kaltoinkohtelu, laiminlyönti, alistaminen, arvostelu, nöyryyttäminen ja ruumiillinen kuritus kuten tukkapölly ja selkäsauna ovat olleet suurten ikäluokkien "kasvatusperiaatteita". Koska "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan".
Lapsia on kuskattu tämän tästä sukulaisille hoitoon ja hoidatettu pitkiä aikoja isovanhemmilla ja sukulaisilla. Lastenhoito on ulkoistettu 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla päivähoidolle ja sukulaisille.
Nyt suuret ikäluokat ovat isovanhempia. Omassa vanhemmuudessaaan epäonnistuneet ihmiset yrittävät korjata omia kasvatusvirheitään. Se tapahtuu puuttumalla ja sekaantumalla aikuisten lasten ja heidän perheiden elämään raivokkaalla vallankäytöllä. Kun äiti ja isä ei anna lapselleen sitä ja tätä, niin isoäiti ja isoisä antaa. Lastenlasten suosiota yritetään ostaa lepsuilulla, kumoamalla lasten omien vanhempien kasvatusperiaatteet sekä tavaralla ja rahalla.
Valitettavasti suurten ikäluokkien juna meni jo lasten suhteen. Jos vanhemmat ovat laiminlyöneet ja kaltoinkohdelleet omia lapsiaan, niin tilanne ei parane sekaantumalla Besserwissereinä aikuisten lasten parisuhteeseen, perhe-elämään, lastenlasten hoitoon ja kasvatukseen. Pysykää erossa toisten asioista ja pitäkää huolta vain omista asioistanne!
Suurilla ikäluokilla ei ollut vielä lapsia 60- luvulla.
Sotket nyt vanhat lasten itkettämiset, 70- luvulla luettiin jo vauvalehtiä ja tohtori spockia.
Samoin, olkaa nyt hyvät rouvat iloisia että teillä on pitkät äitiyslomat ja hoitovapaat.70- luvun alussa oli kolmen kuukauden äitiysloma, kaikki eivät voineet tai halunneet jäädä kotiäidiksi.
Tuon jätän omaan arvoonsa että mummot ja sukulaiset olisivat viikkotolkuilla pitäneet lapsia. Se ei vastaa ajan hyvin muistavan näkemystä yhdessäkään tuntemassani perheessä.Minä ja minun veli oltiin viikkoja mummolassa. Itse olin kuusivuotiaana ennen koulua mummolassa kevättalvella kuusi viikkoa putkeen ja sitten vielä kesällä melkein kaksi kuukautta. Veli meni mummolaan heti kesäloman alettua ja palasi koulun alkaessa, minä en ihan koko kesää ollut. Veli oli mukana heinätöissä ja vastaavissa, minä kitkin kasvimaat, siivosin, pesin käsin pikkupyykkiä, tiskasin käsin ja olin lapsenvahtina pienille serkuilleni. Tuolloin 6-vuotiaana minun vastuulla oli vahtia ulkona 2- ja 3-vuotiaita serkkuja, 12-vuotiaana hoidin päivät kolmen kuukauden ikäistä vauvaa. Oli siinä hommaa.
RikottuSydän kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa niin tutulta tuo lapsuuden persoonallisuuden vääristely. Olin esikoinen ja äitini vasta 20-vuotias minun synnyttyä, joten hänellä ei ollut minkään sortin valmiuksia ymmärtää mikä on normaalia kehitystä ja kuinka sitä voisi tukea sen sijaan, että jokaisesta pienestäkin normaaliin kehitykseen kuuluvasta asiasta pitäisi valittaa vielä aikuisena ja päivitellä miten kamala lapsi olin.
Minua (80-luvun alussa syntynyt) kohdeltiin aina kuin täysin tunteetonta hirviötä, jossa ei ollut mitään muuta kuin vikaa. Olen itse aikuisena ymmärtänyt, kuinka herkkä olin lapsena ja kuinka täydellisesti kaikki henkiseen ja tunne-elämän kehitykseen liittyvä tuki ja lämpö lapsuudestani puuttuikaan. En pysty käsittämään kuinka joku voi olla niin julma ja kylmä omia lapsiaan kohtaan.
Täysin sama kokemus nuoresta äidistä! Jostain syystä minä, ei koskaan nuorempi sisarukseni, olin perheen pahis ja syntipukki. Oikeasti yritin vain pysyä poissa jaloista. Minun syykseni kaadettiin vanhempien avio-ongelmat ja jollain mentaaliakrobatialla minun olisi siis pitänyt osata ne teini-iässä huomioida.
Jäin täysin vaille mitään tunnekasvatusta. Tärkeintä oli ajatella jatkuvasti, miltä muista tuntuu ja miltä omat tekemiset muiden silmissä näyttää ja silti piti hävetä vähän väliä. Tämän häpeän vuoksi en ole osannut pitää yllä ystävyyssuhteita, koska olen aina kuvitellut muiden inhoavan minua.
Yksi elämäni käännekohdista oli ymmärtää, että äitini valitsee isäni ennemmin kuin minut. Minun tunteeni ja kokemukseni olivat vähemmän tärkeitä. Kumpikaan vanhemmistani ei ole koskaan pyytänyt käytöstään anteeksi, vaikka tietävät varsin hyvin sen menneen muutamissa kohdissa täysin yli.
Oman lapseni kanssa puhun paljon tunteista, pyydän anteeksi jos olen ärtyisä ja vietän hänen kanssaan aikaa. Olen tehnyt hänelle hyvin selväksi, ettei hän ole minulle mitään velkaa, vaan haluan vain rakastaa häntä.
Minäkin pääsin aikanaan koko kesäksi mummolaan.
Mutya käsittääkseni tämä ei ollut, jotta vanhempani voisivat chillailla oman lomansa vaan ihan vaan, koska maatilalla tarvittiin jokainen käsipari joko peltohommissa tai sitten sisällä tosiaan hoitamassa niitä pienempiä, laittamassa ruokaa jne.
Ei ole kovin montaa sukupolvea taaksepäin kun yleismaailmallinen käsitys oli, että lapsi oli vain pienikokoinen ihminen, siis jokainen teki oman osansa kykyjensä ja voimiensa mukaan. Pienet pojat esim olivat oivallisia nokikolarin apulaisia kun mahtuivat sisälle savupiippuun jynssäämään. Lapsia oli myös hyvä työllistää tehtaissa missä he mahtuivat luikahtamaan koneen sisään jos siellä jotain jäi jumiin jne. Ja jo ikiaikaisesti lapset toimivat "pikkupiikoina" ja "paimenpoikina".
Käsittääkseni tämä "lapsen oli oltava hyödyllinen myös lomalla, tai varsinkin lomalla, oli se vallalla oleva ajattelutapa vielä 70-luvun lasten vanhempien kotona, ja sitä myöten lapsetkin useimmiten pääsivät maalle viettämään kesälomaa ja tekemään askareita.
Laiskoista lapsista kasvoi kunniattomia ja kelvottomia velttoilijoita...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
RikottuSydän kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa niin tutulta tuo lapsuuden persoonallisuuden vääristely. Olin esikoinen ja äitini vasta 20-vuotias minun synnyttyä, joten hänellä ei ollut minkään sortin valmiuksia ymmärtää mikä on normaalia kehitystä ja kuinka sitä voisi tukea sen sijaan, että jokaisesta pienestäkin normaaliin kehitykseen kuuluvasta asiasta pitäisi valittaa vielä aikuisena ja päivitellä miten kamala lapsi olin.
Minua (80-luvun alussa syntynyt) kohdeltiin aina kuin täysin tunteetonta hirviötä, jossa ei ollut mitään muuta kuin vikaa. Olen itse aikuisena ymmärtänyt, kuinka herkkä olin lapsena ja kuinka täydellisesti kaikki henkiseen ja tunne-elämän kehitykseen liittyvä tuki ja lämpö lapsuudestani puuttuikaan. En pysty käsittämään kuinka joku voi olla niin julma ja kylmä omia lapsiaan kohtaan.
Täysin sama kokemus nuoresta äidistä! Jostain syystä minä, ei koskaan nuorempi sisarukseni, olin perheen pahis ja syntipukki. Oikeasti yritin vain pysyä poissa jaloista. Minun syykseni kaadettiin vanhempien avio-ongelmat ja jollain mentaaliakrobatialla minun olisi siis pitänyt osata ne teini-iässä huomioida.
Jäin täysin vaille mitään tunnekasvatusta. Tärkeintä oli ajatella jatkuvasti, miltä muista tuntuu ja miltä omat tekemiset muiden silmissä näyttää ja silti piti hävetä vähän väliä. Tämän häpeän vuoksi en ole osannut pitää yllä ystävyyssuhteita, koska olen aina kuvitellut muiden inhoavan minua.
Yksi elämäni käännekohdista oli ymmärtää, että äitini valitsee isäni ennemmin kuin minut. Minun tunteeni ja kokemukseni olivat vähemmän tärkeitä. Kumpikaan vanhemmistani ei ole koskaan pyytänyt käytöstään anteeksi, vaikka tietävät varsin hyvin sen menneen muutamissa kohdissa täysin yli.
Oman lapseni kanssa puhun paljon tunteista, pyydän anteeksi jos olen ärtyisä ja vietän hänen kanssaan aikaa. Olen tehnyt hänelle hyvin selväksi, ettei hän ole minulle mitään velkaa, vaan haluan vain rakastaa häntä.
Nämä yllä lainaamani kokemukset ovat järkyttäviä ja aivan vastaavia kuin omani. Minun tapauksessani äitini on edelleenkin vuosikymmeniä myöhemmin väkivaltaisen isäni kanssa. Hän on valinnut aina isäni eikä ole koskaan yrittänytkään estää minuun kohdistunutta väkivaltaa. Vasta nelikymppisenä aloin ymmärtää mistä huono oloni johtui, kun aloin käydä lapsuuttani läpi ja suhdettani isään ja äitiin. Tajusin, että on aivan järjetöntä vielä aikuisenakin ottaa vastaan heiltä aivan hirveää käytöstä -syyttelyä, haukkumista, kiristystä, uhkailua, vainoa, seuraamista, kotiin tunkeutumista yms. Kun keskusteluyrityksistäni huolimatta jouduin lopulta katkaisemaan välit, sain viimein hengittää.
Vierailija kirjoitti:
Suuret ikäluokat ulkoistivat lastenhoidon päivähoidolle ja sukulaisille. Hyvinkin pieniä lapsia on hoitanut isoäiti, täti, päiväkoti tai perhepäivähoitaja, joka on ollut kouluttamaton ja työtön nainen.]
Juuri näin, vietin itsekin kaikki lomat tyrkättynä minne milloinkin sukulaisiin tai perheystäville. Opin olemaan näkymätön, avulias ja itkemään koti-ikävääni yksin. Ikävöin aivan kamalasti kotiin, mutta sitä ei saanut näyttää, koska se loukkasi isäntäperhettä. Kun ei kiittämätön viihdy.
Pahinta oli ero sisaresta, hänet tyrkättiin aina mummolaan, mutta minä en päässyt sinne, koska olin liian vilkas ja äänekäs ja he eivät jaksaisi minua.
Alle kouluikäisenä minua hoiti täti-ihminen, joka oli kova huutamaan ja läpsimään. Sain kotonakin selkään, kun olin kerran katsonut häntä silmiin ja sanonut, että minä pelkään sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan vielä tuosta tunne-elämän huomiotta jättämisestä: vanhempani puhuivat aina, että teini-ikäiset ovat kauheita ja murjottavat jne. Olin varsin vaivaton lapsi, hyvä koulussa ja tunnollinen (esim. huoneeni oli aina tiptop siisti), joten odotukseni uudelle elämänvaiheelle olivat pelonsekaiset.
Kun kuukautiseni 12-vuotiaana alkoivat, muistan saaneeni moitteita, kun en heti osannut käyttää tamponeita! Ja minuun suhtauduttiin kuin olisin tehnyt jotain tai muuttunut jotenkin, vaikka olin edelleen ihan lapsi. Odotus oli, että nyt olen aikuinen pms-hirviö. Lohdutusta saati neuvoja en saanut.
Hain nuorena aikuiskontakteja milloin mistäkin. Kunhan joku olisi aidosti kuunnellut. Niistä lähinnä opin, ettei aikuisiin voinut luottaa ja että itse oli opeteltava kaikki. Vietin paljon aikaani kirjastossa, kunnes jouduin pervon ukon ahdistelemaksi hyllyjen välissä. Pääsin karkuun ja yritin ulko-ovelle päästyäni kertoa henkilökunnalle, joka moitti, että olisit kertonut niille siellä osastolla missä se tapahtui. Kotona jos olisin kertonut, olisin saanut samanlaiset vähättelyt ja arvion, olinko jotenkin itse provosoinut tilannetta.
Teininä ei siis voinut voittaa. Vastaan ei saanut sanoa, kaikki olisi pitänyt totella eikä mitään liian vaikeaa saanut kysyä. Kotona ei keskusteltu mistään. Seksivalistuksenikin sain Reginasta.
Nyt olen sitten itse opetellut antamaan itselleni anteeksi ja pyytämään myös nuorelta itseltäni anteeksi kaikkia niitä yksin jätetyksi tulemisen kokemuksia. Olen itselleni se aikuinen, jonka olisin silloin joskus tarvinut.
Kun muutin kotoa opiskelemaan, se oli vanhemmilleni kumman kova paikka. Yhtäkkiä minua tarvittiinkin. Olin heidän elämässään se yleinen syypää, jonka poistuminen aiheuttikin peiliin katsomisen paikan: kun lapsi lähti, paraniko oma olo vai oliko se paskuus kuitenkin itsestä lähtöisin?
Oma äitini on 50-luvulla syntynyt ja itse 80-luvulla syntynyt, eikä äitini ole tuollainen, mutta pakko kommentoida yksi asia...
Olin herkkä lapsi ja äitini teki jo pienenä minulle selväksi, että kiukutella ei saa. Hän siis uhkasi hylätä minut jos kiukuttelen. En sitten uskaltanut näyttää enää mitään muitakaan tunteitani. Yleensä äitini jätti huonon käytöksen täysin huomiotta, tuota uhkailua lukuunottamatta siis. Herkkä kun olin, huomasin aina äidin mielentilan kun käyttäydyin huonosti. Joskus hämmentävästi myös hyvät tunteet saivat äidin huonolle tuulelle. Lopulta minusta tuli se kiltti tyttö joka ei puhu tunteista, ikinä. Eikä edes tunne tunteita, koska niistä seurasi aina jotain huonoa.
Aikuisena kerran äitini sanoi minulle että olin kiltti lapsi, liiankin kiltti. Teki mieli huutaa hänelle päin naamaa että sitähän sinä halusit. Mutta en tietenkään huutanut. Ajattelin kuinka kauhea hänen oma lapsuutensa oli. Minun äitini on kuitenkin ihana ihminen ja hänen hyvien opetusten ansiosta olen pystynyt katkaisemaan tämän kierteen.
Viimeiset 10 vuotta olen tehnyt töitä jotta löytäisin tunteeni ja vihdoin viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut tuntea muutakin kuin pelkkää silmitöntä vihaa. Olen löytänyt tunteita joille en tiedä edes sanaa. Kun löydän uuden tunteen, pidän siitä kiinni, haluan että se pysyy luonani mahdollisimman kauan. Se tekee minut onnelliseksi, vaikka itse tunne olisi kuinka kauhea. Monesti löydän itseni lapsuudestani, jostain tietystä hetkestä ja itken lapsiminäni puolesta, joka nielee tunteen kurkusta alas, mitä vain että se vain katoaisi, katoaisi. Ymmärrän, että minun oli pakko tehdä niin, se oli selviytymiskeinoni. Muuta keinoa ei annettu.
Haluan antaa kaikille täällä myötätuntoa ja rohkeutta. Myötätuntoa myös vanhemmille, koska todennäköisesti heillä on ollut vielä pahempi lapsuus. Ei onnellinen ihminen kohtele muita huonosti. Rikkokaa se tunteiden pullo ja antakaa niiden tunteiden ryöpytä. Jos tuntuu siltä että hukut, niin päästä irti ja rentoudu, sillä tavalla kellutaan. Mitään pahaa ei tapahdu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän kyllä, kuinka sodan vaikutus näkyy joissain ihmisissä vieläkin, sillä traumat siirtyvät useita sukupolvia eteenpäin, mutta omalta äidiltäni olisin kyllä anteeksipyynnön kaivannut.
Mielestäni sillä ei ole mitään väliä, mistä syystä toista satuttaa, jokainen on silti vastuussa omista teoista ja pahoista teoista tulisi pyytää anteeksi.
Tuntuu, että näillä -50 -luvulla syntyneillä ei ole mitään nöyryyttä.
Jotain tuttua on viestissäsi. Äitini on kuollut jo vuosia sitten, mutta ikävä on välistä musertava. Äiti on aina äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on välit poikki äitini kanssa. Koin että pikkulapsiarjessa se todella sekoitti päätäni, kun välit katkesivat, ja kaikki siihen liittyvä oli todella vaikeaa ja vanhempani erittäin loukkaavia. Minulla on kolme pientä lasta, ja kuten monet muutkin tässä ekeskusteluketjussa, kahden pojan jälkeen todella pelkäsin, että entä jos saan tyttölapsen. Entä jos en osaa rakastaa tyttölasta. Entä jos vihaan omaa lastani, kuten äitini minua. Sain tyttölapsen, ja huomasin, että pelkäsin turhaan. Oikeastaan vasta kolmannen kohdalla olen oppinut rentoutumaan enemmän, päästämään irti kontrollista ja rakastamaan enemmän.
Lukiolaisena menin töihin, jotta sain taskurahaa itselleni. Kaikki lukiokirjat hankin käytettynä. Ne minulle maksettiin, mutta koin että velvollisuuteni oli yrittää säästää ja käytin paljon aikaa halpojen kirjojen hankkimiseen. Olin 9-10 tyttö, tunnollinen ja älykäs. Koin lukioajan raskaana, jäin ilman tukea ja tein palkkatöitä paljon opintojen ohessa. Alisuoriuduin pahasti. Kävin maisteriopinnot vasta yli kolmekymppisenä. Suoriuduin paperilla täydellisesti. Vitonen gradusta, ja vitonen kaikkien kurssien keskiarvona. Mitäpä äitini asiasta tuumasi? Ei onnitellut maisteriksi valmistumisesta. Mutta ajatteli ääneen (taisi kai olla kysymys), että en varmaan olisi saanut yhtä hyviä numeroita, jos olisin jatkanut opintoja lukion jälkeen. Niin. Kukapa sitä pystyy menneisyyttä uudelleen elämään ja hänelle vastausta antamaan? Ehkä olisin epäonnistunut. Mutta toisaalta, se mitä tapahtui on, että suoritin yliopiston täydellisillä arvosanoilla. Sain jopa stipendin. Muistan aistineeni äitini vihan minua kohtaan niin kauan kuin pystyn muistamaan ja ymmärtämään, eli murrosikäisestä saakka. Ikinä hän ei tunnustaisi vihaavansa minua.
Isäni on ns. pärjäävä alkoholisti. Juominen on ollut pääasiallinen harrastus ja elämänilo. Kerran puhuin äitini kanssa, että miksi hän ei koskaan edes kysy minun kuulumisia. Siitä seurasi silmiä avaava keskustelu (ja lopuksi jumalatonta draamaa äitini toimesta), jossa hän perusteli, että hän ei kysele kuulumisiani mm. sen vuoksi että hänen pitää huolehtia isästäni. Jälkiseuraukset, se draaman määrä, mustasi mieleni taas pitkäksi aikaa. Taas kesti melkein vuosi päästä hieman suosta ylös välirikon jälkeen. Mutta olen ollut hyvin ilahtunut siitä oivalluksesta, että se ei olekaan minun syy, että äitini ei ole kiinnostunut minusta ja minun elämästä. Se onkin hänen oma valintansa. Olin aina syyttänyt itseäni.
Pahinta on juurettomuuden tunne. Tunnen miten se nakertaa minua, saa minut tyytymättömäksi arkeen ja epätoivoiseksi, että enkö koskaan löydä paikkaani. Ja minua pelottaa, että etsiessäni omaa paikkaani teen lapsistani juurettomia, jos esim. tulisimme muuttamaan kun he ovat ala- tai yläasteelaisia.
Samankaltaisia tunnekylmyyden kokemuksia itsellänikin (-77, äiti -49). Emme keskustele mistään mikä olisi oikeasti tärkeää. Uskoakseni kyse on lapsuuden perheeestä (sota-aika, köyhyys, herätysliike).
Olen elänyt mielestäni hyvän lapsuuden, olin toivottu lapsi, mutta muistan jo lapsuudestani äidin nyrjähtäneen humoristiset kommentit kuinka minun täytyi olla vaihtunut laitoksella. Ja tätä heitteli myös vieraiden aikuisten kuullen. Lisäksi kun jälkikäteen olen pohtinut hän pyrki pitkään painamaan minua alas ja nuoremmaksi kuin olin lässyttämällä ja kutsumalla lapsellisilla lempinimillä.
Hänelle ihmisen arvo määrittyy tehokkuudessa, suorittamisessa; siivoamisen määrässä ja käveltyjen askelten tai viikon jumppakertojen määrissä. Minä en ole osannut tehdä mitään oikein hänen näkökulmastaan. Ja tämä jatkuu yhä edelleen. Näennäistä huolestumista (kai nyt ehdit lomaakin pitää, älä urheile liikaa) seuraa aina heitot mennä nyt jo kotiin siivoamaan, tekemään töitä, tms. Hän ei pyri ymmärtämään mitä teen työkseni tai opiskelen. Kaikki ajatukseni, mielipiteeni tai tekemiseni aiheuttavat tuhahtelua tai sivuuttamisen. Hänen sisaruksiensa lapset, serkkuni, ovat hänestä niin onnistuneita ja ihania. Lapseni ovat ainoa asia, mistä hän arvostaa minua, koska hän on saanut sitä kautta lapsenlapsia ja tilaisuuden olla isovanhempi. Sekin kuherruskausi alkaa jo olla ohi mennyttä, koska vanhempi lapseni ei halua viettää aikaansa hänen kanssaan vaan on luonnollisesti teininä omissa menoissaan.
Meillä oli äitini kanssa seesteisempi vaihe ollessani avioliitossa ydinperheessä, ja silloin hän kohteli minua jotenki normaalisti, toki perheenäidin kehysten kautta. Perinteinen roolini äitinä ilmeisesti oli sitä mitä hän minusta odotti, ja ero oli uskoakseni shokki.
Nostan esille vielä isäni, jonka hän on onnistunut painamaan tossunsa alle. Hän moittii isääni päiväunista (minua myös, kukaan ei saisi nukkua päiväunia), syömisestä, hänen kiinnostuksenkohteista ja harrastuksista (musiikki). Äidilläni ei ole samalla tavalla kiinnostuksenkohteita tai intohimoa asioihin.
Viime vuosien kurjimpia asioita on se, kuinka äitini on onnistunut iskemään kiilaa isäni ja minun väleihin. Mustasukkaisuuttaan hän on pakottanut isäni perumaan muun muassa suunnittelemiani isänpäiväyllätyksiä kahdesti, vain koska hän ei ollut kutsuttuna (hän ei halua lähteä mihinkään, koska ei ole kiinnostunut teatterista, makuelämyksistä ravintoloissa jne. enkä halua häntä valittamaan miksi ruokiin pitää aina tunkea valkosipulia). Isäni on varpaillaan näistä nykyään. Hänkään ei halua ehdoin tahdoin pahottaa äidin mieltä, koska siitä myös seuraa noin 2-3 vkon mykkäkoulun heidän välilleen. Itse en enää järjestä mitään. Sanomattakin selvää että isäni on minulle todella rakas. Äitikin toki tärkeä, mutta miksi tämä on näin vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Sinä olet varmaan miellyttävä ihminen, sinun ehdoillasi mennään joka paikassa. Tahtoisit alistaa vanhempasi jonkun mielikuvan mukaiseksi, et hyväksy heitä niinä ihmisinä joita he ovat, vikoineen, vanhuuden vaivoineen.
On varmaan hienoa olla täydellinen ihminen. Toki saan minäkin lapsiltani ankaraa kritiikkiä, en menneisyydestä vaan nykyhetkestä. Urheilisit, menisit kuoroon, söisit sitä ja tätä, nivelrikot paranisivat jne.
He eivät tahdo hyväksyä että olen oma introvertti-itseni joka olisin ollut jo perheenäitinä jos olisin voinut. Nyt he ovat sen kyllä ymmärtäneet miksi en ollut vanhempain toimikuntien puuhanainen koska itselläänkin on lapsia, ja eivät hekään yltiösosiaalisia ole.
Yleensä johdattelen puheen lasten omiin asioihin, mikäpä ihmistä enemmän kiinnostaa kuin omat asiat. Vuosien mittaan olen löytänyt toivottavasti oikean suhteen siinä, kiinnostunut, mutta en utele, en arvostele. Ihastelen jokaista vesiväritaulua, ylennystä, harrastuksissa saatua tunnustusta. ( 40 -50- vuotiaita ). Ja tietysti lastenlasten saavutuksia.
Olen vaillinainen ihminen, äitiys tekee harvasta täydellistä. Paitsi 70- luvulla syntyneistä .
Vierailija kirjoitti:
Minulla on välit poikki äitini kanssa. Koin että pikkulapsiarjessa se todella sekoitti päätäni, kun välit katkesivat, ja kaikki siihen liittyvä oli todella vaikeaa ja vanhempani erittäin loukkaavia. Minulla on kolme pientä lasta, ja kuten monet muutkin tässä ekeskusteluketjussa, kahden pojan jälkeen todella pelkäsin, että entä jos saan tyttölapsen. Entä jos en osaa rakastaa tyttölasta. Entä jos vihaan omaa lastani, kuten äitini minua. Sain tyttölapsen, ja huomasin, että pelkäsin turhaan. Oikeastaan vasta kolmannen kohdalla olen oppinut rentoutumaan enemmän, päästämään irti kontrollista ja rakastamaan enemmän.
Minäkin pelkäsin saavani tyttölapsen, että en pystyisi ja osaisi...onneksi ensimmäinen oli poika, ja toinen vasta tyttö. En ole koskaan halunnut että minua kutsutaan äidiksi, koska sana ahdistaa. Olen naimisssa ulkomaalaisen kanssa ja kotona puhutaan kahta kieltä, lapset kutsuvat minua sillä toisellä kielellä äidiksi, myös suomea puhuessaan. Äitini tuli katsomaan ensimmäistä lastenlastaan ja ovesta sisään päästyä katseli päästä varpaisiin että "sulle sitten jäi kaikki painot" ja odotusaikana tuppautui kylään pyytämättä, toki kyselemään että "millä oot itses noin lihottanut". Toisen lapsen tuloilmoitukseen vastasi että "jaa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin meitä suurten ikäluokkien naisia on enemmän elossa kuin vastaavan ikäisiä miehiä.
Alamme olla aika vanhoja, 73 - 78 - vuotiaita. Joka viikko yksi meistä on muistisairaana joutunut eksyksiin ja etsitään.Yksinäisyys taitaa olla vanhuksilla suurempi ongelma kuin häiriköidä kaukana asuvien lastensa perheissä.
Tuossa yhdessä keskustelussa valitetaan: äiti ei puhu kuin itsestään ja vaivoistaan, tässä keskustelussa taas sitten kertoo ohjeita aikuisille lapsilleen. Onko aikuisen pakko noudattaa 73- 78 vuotiaan juttuja?
Puistattavan ylimielinen ja vähättelevät asenne, joskin tyypillinen. Muille vastuun vierittäminen, itsepähän eivät pidä rajoja (joita yritetään rutiinina loukata), ilman omaa syytä tuomittu yksinäisyyteen. Kun ei vaan osata kohdata muita arvostavasti, vaihtoehdot ovat surkeat. Joko yksinäisyys kun lapset pelastavat itsensä, tai lasten piinaaminen "oikeutena". Kyse ei ole kyvystä pitää puoliaan, vaan kanssakäymisen raskaudesta kun jatkuvasti joutuu keskittymään siihen. Se on tunnetasolla kylmäävää. Että toinen ajattelee silmää räpäyttämättä kävelevänsä muiden yli ja pyöräyttävän vielä kantapäätään. En saata ymmärtää, mistä niin huonot käytöstavat edes kumpuavat. Järkikin sen sanoo, että muita ei haukuta, kiusata, sanella, piikitellä. Ei ketään toista ihmistä. Tämä sallitaan itselle ja vielä ihmetellään yksinäisyyttä. Sehän ei haittaa, että kaikki muut ihmiset ovat aina henkisesti yksin tällaisen ihmisen lähellä. Ihan kuin olisi jokin käsitys, että kaikkien muiden tehtävä on asettua palvelemaan tällaisen henkilön olemassaoloa. Armosta voi saada ylennyksen roskasäkistä seuraneidiksi, kun dementia katkaisee pahimman terän tarkoitushakuiselta manipuloinnilta. Mukavan ihmisen kohdalla on surullista, kun persoona alkaa jäädä sairauden taa, toisenlaisilla taas se on helpotus. Ehkä ovat yhtä äksyjä, mutta ainakaan käytös ei ole niin tarkoituksellisen julmasti maaliinsa hakeutuvaa, ei muistu enää mieleen toisen heikoimmat kohdat joita voi käyttää omaksi hyödykseen.
Vähän ristiriitaa sun tekstistäsi.
Surutta piikittelet ja ilkeilet äidistäsi ja olet huonotapainen vanhaa ihmistä kohtaan vaikka itsekin ymmärrät sen olevan ikävää ja kukaan ei saisi tehdä niin.
Ei edes viiskymppinen teinix.
Tässä ketjussa olisi todellakin tutkimusaineistoa.
Joku kysyi, miksi? Vastaukseksi ehdotan, niin ihminen arvostaa toisia kuin häntä on kasvuympäristössään arvostettu. Tämäkään ei ole hyväksyttävä selitys, mutta mielestäni on tärkeää tiedostaa ihmispsyyken toistopakko ja samalla muistaa se, että vain omaa käytöstään / reaktiota voi muuttaa.
Koko ketjun luettuani, ihmettelen vieläkin heitä, jotka vähättelevät toisten kokemuksia ja pahimmillaan jatkavat mantraa "Ennenkään mitää terapeutteja tarvittu."
Suurin haaste nykypäivään on, että jossain asioissa ollaan saatettu mennä jo äärestä viereen. Liiallinen huomiointi, kun kasvattaa persoonaan ihan samalaista kusipäisyyttä kun huomiotta jättäminenkin.
Elämme individualismin aikaa.
Mulle kovin tuttua tuo, että kasvatettiin tavoille häpäisemällä. Jos äiti ei tykännyt jostain tavastani, niin hän nolasi mut muiden ihmisten läsnäollessa. Äitini mielestä oli esimerkiksi noloa, että leikin nukeilla vielä kouluikäisenä, niin hän otti asian puheeksi kahvipöydässä, kun meillä oli vieraita ja sai kaikki nauramaan mulle. Tuollaisia tilanteita oli lukuisia liittyen käytökseeni, pukeutumiseeni ja ulkonäkööni. Ja se oli ilmeisen toimiva strategia... Kerran kun häpäiset lapsen kunnolla, niin ei tarvitse asiasta toista kertaa muistuttaa. Tosin noi johtivat sellaiseen identiteettihäpeään, että en ole edelleenkään sinut itseni kanssa.
Meidänkin äiti oli todella ahkera, mutta kaikki aika meni kotitöihin ja kulissien ylläpitämiseen, eikä perheessä ollut minkäänlaista lämpöä, rakkautta tai edes normaaleihin ihmissuhteisiin liittyvää kommunikointia ja läheisyyttä. En muista, että äitini olisi ikinä edes halannut mua! Saati sitten, että hän olisi kysynyt, mitä mulle kuuluu.
Ai saatana, mä olisin voinut kirjoittaa ton. Onkohan meillä sama äiti🤔