Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
Tuntuu hirveältä, jos on ap:n kaltaisia kokemuksia vielä 70-luvulla syntyneillä. Oli ikäänkuin kuvailisit minun nuoruuttani 50-60-luvuilta.
Äitini oli syntynyt 1913 ja kaksi luokkaa kiertokoulua käynyt, mutta en koskaa ymmärtänyt, miten hän polki ja arvosteli kaikkea, mitä tein.
Omat lapset ovat juuri 70-luvulla syntyneitä ja ovat edelleen hyviä ystäviäni ja kaikesta okemme puhuneet ja tuo lasten halveksunta on kyllä asia, jota en ymmärrä ollenkaan.
Onneksi mulla oli niitä parempia sisruksia, jota huolehtivat äitini vanhuuden päivistä.
Hautajaisiin menin, mutta en osannut oikein surra.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 21:51"]
Ahdistaa tuleva joulu
Ei joulun kuuluisi ahdistaa. Eikös se ole yhdessäolonkin juhla, perheet kokoontuvat ja kaikilla hyvä mieli.
Toisinkin voi olla, kuten varmaan monella täällä, ahdistaa. Vaihtoehdot että menet sinne joulupöytään, olet avulias ja tarjoilija, kehut kovasti äidin ruokia ja kuuntelet ne vähättelevät kommentit (kun muut eivät ole lähellä kuulemassa, tyyli vaihtuu kun joku tuli lähelle). Kommentointi, millä tavalla kukaan muuu ei puhu. Jos olisi kysymyksessä kaveri, u-käännös tapahtuisi alkuitmetreillä, illalliset olisivat kaukainen ajatus.
Pöydän kattaus jatkuu, istutaan runsaan tarjoilun eteen kynttilöiden lämpimässä valossa ja sitten alkaa. "Kun minä olin pieni" -ikuiset tarinoinnit tai kuinka naapurin tyttö on lääkäri ja heillä kaksi lasta. Onko ruoka hyvää ja se on valmistettu sillain ja tällain. Äidin muistelot, kun minä ala-asteella tein kastiketta puuhellalla (muuta en saanut tehdä), niin hah-hah nauroi äiti, paloi aina kastikkeeni pohjaan. Pääasiassa äidin jutut ja kuinka hän oli pieni- muistelot ja miten silloin, kukaan ei puhu mitään, koska näitä kuullaan aina, siis aina! Ihme jos joku uskaltaa kysyä joltain toiselta jotain ympäripyöreätä, sivuseikka ja lyhyesti.
Siinä se ihana jouluillallinen sitten menikin. Sen jälkeen muidenkin kanssa yrität joulua tunnelmoida, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tunnelma on vaivautunut, teennäinen, kukaan ei uskalla kommunikoida toisen kanssa, niinkuin kommunikoi ilman äidin läsnäoloa. Lyhyet puheenaiheet ovat suurinpiirtein olkipukissa ja himmeleissä. Lahjat jaetaan ja se on kivaa, tosin äiti reagoi jokaikiseen saamaansa lahjaan jotenkin negatiivisesti, se näkyy ja tuntuu kaikille. Näin on aina ollut. Joulu oli siinä. Sen jälkeen seuraava vuosi jatkui äidin tyttärelleen kohdistetuissa sairaassa kohtelussa (en halua eritellä, tuntuu että liian erikoista), josta kukaan ei tiennyt mitään. Ja sitä jatkui ja jatkui. Joulupöytään kun menin, itse tein sitä, että äitini lailla lakaisin kaiken maton alle, kun minä suostuin lisää ottamaan. Taistelin faktoja vastaan, liian kauan. Olin tyhmä, tosin ei tukijoitakaan ollut.
Joulu oli liian raskas, vaikkakin perhe oli koolla, mutta muita ei kuitenkaan ollut, joulu oli kokoontuminen: vain äiti -aurinkojumala. Todella, en erittele kokonaisuutta.
Vietän nykyään joulun lähes yksin äidin persoonan takia. Joulu vihlaisee sydäntä, yksinäisyys. Joululauluja kun mielessään muistelee, yksin hyräillen, lokakuusta alkaen, alkaa ahdistus. Olo kuin joulukortissa pupulla yksin kuusen alla, yhdet jäljet takana. Kuitenkin on jouluisempi olo jouluina, aidompi ja nautin joulun tunnelmista. Olen kai sit selvinnyt, mutta tuntuu. Haluaisin äidin, joka rakastaa kaikkia perheenjäseniään, kuten muutkin perheenjäsenet tuntevat. Joulu, olisko se juhlista sitten vihlaisevin. Veikkaan, että tilanne toisaalta samaa kuin yksinäisillä vanhuksilla, mutta ei kuitenkaan niin vahvaa kärsimystä, mitä he kokevat. Heille tukea myös, kaduilla ja kaupoissa. Olen yrittänyt auttaa, kontaktia ja ostosten apuna, pientä, ja enemmän tarvitsivat - ystävää + kontaktia toiseen ihmiseen.
Kontaktia täälläkin, please:
Mitä kokemuksia teillä joulun ajoista, äidinne seurassa? Kiinnostaisi vertaistukenakin. Voimia teille tyttäret!
Itse olen (tyhmänä) miettinyt tarkkaan mitä lahjoja äidille ostan että ne olisivat mieluisia, toisivat iloa. Äiti on aina haukkunut ne kaikki ja myynyt ne eteenpäin tai antanut jollekin ihan vain mieltään osoittaakseen tai jättänyt esim lahjakortin käyttämättä.
Kun tyttären mies oli ensi kertaa jouluna mukana hän oli aivan järkyttynyt kun oli paikalla todistamassa miten äitini haukkui yksi kerrallaan jokaisen lahjan jonka hänelle annoin. Emme puhuneet vävyn kanssa asiasta mutta sen kerran jälkeen tytär miehineen ei ole käynyt äitini luona jouluna. Nuori sukupolvi osaa onneksi äänestää jaloillaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 60-luvulla ja koko ikäni olen kipuillut äitisuhteeni vuoksi. Sattumalta luin kirjan Häpeän alkemia ja siellä oli otsikko "narsistinen äiti", joka sai minut järkyttymään. Googlesta hakusanalla "narsisti äiti" löytyi kirjoitus, joka on kuin suoraan minun lapsuudestani, siitä miten äitini kohteli minua lapsena.
Kuitenkin suurin tunne tästä kaikesta on helpotus. Helpotus siitä, että minä en olekaan ollut huono. Ja ymmärrys äitiäni kohtaan - ei yksikään äiti valitse olla tyttärelleen hirviö.
Ymmärrän hyvin järkytyksesi, niin minäkin aikoinaan järkytyin samasta oivalluksesta, ja toisaalta helpotuin, kunnes taas järkytyin mitä edessä olisi tulevaisuudessa. Oliko löytämäsi kirjoitus kenties tämä?:
https://narskulandia.blogspot.com/2014/02/narsisti-aiti.html
Olen hieman eri mieltä, ettei yksikään äiti valitse olla tyttärelleen hirviö. Väitän että kyse on valinnoista. Hirviö ymmärtää tekevänsä pahaa, siksi tekeekin sen usein yleisöltä piilossa. Yleisön edessä vivahteikkain naljailuin ja alistamisin, selän takana mustamaalaten. Jos jotain ymmärrettävää siinä on, niin se että pahantekijän pitäisi mennä terapiaan. Entisaikaan hirviön toimintaa tuki ympäristö, jolla ei ollut tietoa oikeasta ja väärästä toimintatavasta lasta kohtaan. Nykyään on paljon tietoa uhrille, hirviölle ja tukijoukoille, ettei kukaan jolla on televisio, netti tai jolle tulee sanomalehti ei ole voinut jäädä huomaamatta aihetta lasten tai aikuisten lasten kaltoinkohtelusta.
Samaa mieltä, että kyllä kyseessä on valinta. Koska
- he eivät aina ole tyttärelle tällaisia, vaan valikoidusti esim sen mukaan kuka näkee. Eli he pystyvät säätelemään käytöstään sen mukaan missä ja kenen kanssa ovat.
- he eivät ole kaikille ihmisille tällaisia, vaan joillekin muille hyvinkin erilaisia. Eli he pystyvät valitsemaan ketä kohtelevat hyvin ja ketä huonosti.
- he jatkavat huonoa käytöstään senkin jälkeen kun heille on siitä sanottu ja toivottu sen loppuvan. Eli he ovat tietoisia siitä että heidän käytöksensä vahingoittaa kohdetta, eikä kyse siten ole vahingosta tai ymmärtämättömyydestä.
- he selittelevät, suuttuvat tai kieltävät huonon käytöksen. Tätä ei tarvitsisi tehdä jos luulisi ettei omassa käytöksessä ole mitään vikaa.
Eli narsisti päättää milloin, ketä ja miten kohtelee. Kyllä se on ihan tietoista toimintaa ja joka päivä he valitsevat jatkaa sitä.
Se on valinta.
Äitini käyttäytyy ulkomaailmassa muiden seurassa minuun etäisen asiallisesti. Oman perheen kesken ei.
Esim kerran olimme siskoni luona ja söimme kesän kunniaksi mansikkakakkua. Olin jo syönyt ja ajattelin nousta pöydästä jotta muutkin pääsevät ja siirtyä sohvalle istumaan. Äiti tuli tapansa mukaan vasta siinä kohtaa pöytään ja painoi kädellään minut takaisin tuolille ja juntttasi aivan viereen ja lappoi lautaselleni ison kasan kakkua. Kaikki katsoivat suu auki. Äiti töni lautasta minua kohti että syö nyt kunnolla. Jatkoi että Tiina laihduttaa. Poistuin pöydästä nolattuna. Mitä tämäkin oli?
Miten te joita on kohdeltu noin huonosti olette pystyneet pärjäämään elämässä, pitämään puolenne ja uskoneet ja luottaneet itseenne?
Vierailija kirjoitti:
Miten te joita on kohdeltu noin huonosti olette pystyneet pärjäämään elämässä, pitämään puolenne ja uskoneet ja luottaneet itseenne?
Minut kasvatettiin suorittajaksi, jotta voisin tuottaa vanhemmilleni kunniaa hienolla koulutuksella ja työpaikalla. Suorittaja minusta myös tuli.
Olen ostanut hyväksyntää työnteolla, ilmaisella järjestötoiminnalla enkä ole sanonut mihinkään ei. Vasta neljänkymmenen ikävuoden jälkeen oivalsin, että voisin kelvata ihan vaan itsenäni.
Töistä on jäänyt käteen rahaa ja vaurautta, mutta tunnistan itsessäni kiintymyssuhteen ongelmia. En ole surrut kahta avioeroani enkä vanhempien kuolemaa. Ei tunnu missään. Jos ystävät ovat jääneet taakse esimerkiksi paikkakunnan muuton takia, heistä on tullut saman tien vain kasvoja fb-feedissä. Samoin sukulaiset.
Omat lapseni ovat ainoat ihmiset joiden seurassa olen ollut oma itseni, vähän laiska, hupsutteleva äiti. Kuitenkin takaraivossa takoo koko ajan tunne, että olenhan varmasti hyvä äiti enkä vahingossakaan tee lapsilleni kuin minulle on tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä me 40- luvulla synnytimme 70- luvun lapsia, 3 kk äitiyslomalla, niin tuttavapiirini, sukulaiset kuin lastenkin puolisoiden äudit 40- lukulaisia.
Toki 50- luvulla syntyneetkin jo ehti synnyttämäänAloitus kuitenkin on 40- luvulla syntyneistä äideistä.
Otsikossa lukee 70-luvulla syntyneiden äidit. Eli äidit voivat olla syntyneet 30 luvulla, tai 60-luvulla, ja siltä väliltä.
Lue muutakin kuin otsikko. AP hakee 70 luvun lasten mielipiteitä äideistä jotka ovat syntyneet 40 luvulla. Tässä nimenomaan peräänkuulutetaan mielipiteitä suurten ikäluokkien äideistä.
Eli kun oma vanhempani on syntynyt 1950, ja itse olen 70-luvulla syntynyt niin kokemukseni ei ole enää mitenkään validi aloitukseen liittyen? Heh.
Niin, minustakin on ihan hullua, että rajataan lyttäämään 40-luvulla syntyneitä äitejä. Täällä palstallahan on paljon suuria ikäluokkia arvostelevia ketjuja.
Luulen ja mitä historiaa olen lukenut niin vielä kovempia kasvattajia ovat olleet aikaisemat sukupolvet. Uskon, että kirkolla on ollut aikaisemmin myös suurempi merkitys kuin enää 70-luvulla. "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa"
ym. Niin, jos äiti on syntynyt v. - 50 hän on ollut hyvä äiti, mutta v. - 49 syntynyt äiti tämän ketjun mukaan yleistetään huonoksi. Ketjun alku on kyllä ihan maltillasta ja taitavaa kirjoitusta, mutta sitten alkaa tulla näitä luokassaan kauhuäitejä (niin he varmasti ovat olleetkin) ja kirjoituksen taso muuttuu vähän huonompaan suuntaan, kiroilua ja koko ikäluokan yleistämistä. Huonoja, vieneet jo 3 kuukautisen vauvan hoitoon. Pakko ollut monen mennä töihin, vai olisiko ollut parempi ottaa vauva kerjuulle mukaan.Itseasiassa boomereihin kuuluu kaikki -64 asti syntyneet. Vaikka suuri ikäluokka ja se naesistisin on nää 40-l syntyneet niin 50-l ja 60-l alussa syntyneet eivät kauheasti eroa sukupolvikokemukseltaan eikä kyvyssään olla vanhempia. Nyt nää 50-luvun Pirjot ja Sirpat on naisvaltaisten alojen esinaisia ja aikamoisia piruja ovatkin.
Suomessa boomerit on virallisesti syntyneet heti kuutena peräkkäisenä vuotena sodan jälkeen ei vuoteen 1964 asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu kuin ap:llä:
Kun menkat alkoivat, löysin jostain kaapin perukoilta pikkuveljieni vanhoja vaippaosia, niitä, joita harsojen kanssa käytettiin. Leikkelin niistä siteitä. Toisinaan pöllin kylppärin kaapista äitini siteitä, mutta ei niitä aina siellä ollut.
Äiti luki päiväkirjani salaa.
Kun 17-vuotiaana menetin neitsyyteni ja ohraisesti vielä, kävin kunnan terkkarilla hakemassa katumuspillerit. Terkkari oli SOITTANUT äidilleni, että tietääkö hän, mitä lapsi touhuaa. Mitä VItjaa? Oliko edes silloin 90-luvun alussa laillista tuollainen?
Olen hyvin etäinen äitini kanssa edelleen, vaikka olen 47-vuotias.
Kuukautissuojien saatamattomuus nuorelle naiselle on aina sairasta, mutta että pikkuveljen vanhoja vaippaosia leikellen. Kiukku nousee. Terkkarisi oli törkeä, käsittääkseni 16 vuotiaana tuollin sai kyllä panna. Eikä se kuulunut kellekään muulle. Toisaalta, taisi vanhemmilla olla 18 vuotiaaksi asti lapsesta joku huoltovelvollisuus, mutta 16 vuotiaana paneminen ei kuulunut vanhemmille. Kyllä niitä katumuspillereitä haki itse jos monikin kaikessa hiljaisuudessa, kun sattui ja tapahtui, vähän uskallettin rohkeammin suhteissakin, kun oli se katumusuutuus. Mitä tarkoitat ohraisesti, senkö takia vanhemmillesi soitti?
Taisi käydä niin, että kun tuli se lasten oikeuksien julistus, ja Suomikin sen ratifioi elokuussa 1991, niin siinä kun sanotaan että alle 18v on lapsi, niin ehkä jotkut ikäluokat tavallaan putosivat siinä takaisin lapsen asemaan vaikka olivat jo pääsemäisillään siitä ylöspäin?
Itse olin 16v elokuussa 1991.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu kuin ap:llä:
Kun menkat alkoivat, löysin jostain kaapin perukoilta pikkuveljieni vanhoja vaippaosia, niitä, joita harsojen kanssa käytettiin. Leikkelin niistä siteitä. Toisinaan pöllin kylppärin kaapista äitini siteitä, mutta ei niitä aina siellä ollut.
Äiti luki päiväkirjani salaa.
Kun 17-vuotiaana menetin neitsyyteni ja ohraisesti vielä, kävin kunnan terkkarilla hakemassa katumuspillerit. Terkkari oli SOITTANUT äidilleni, että tietääkö hän, mitä lapsi touhuaa. Mitä VItjaa? Oliko edes silloin 90-luvun alussa laillista tuollainen?
Olen hyvin etäinen äitini kanssa edelleen, vaikka olen 47-vuotias.
Kuukautissuojien saatamattomuus nuorelle naiselle on aina sairasta, mutta että pikkuveljen vanhoja vaippaosia leikellen. Kiukku nousee. Terkkarisi oli törkeä, käsittääkseni 16 vuotiaana tuollin sai kyllä panna. Eikä se kuulunut kellekään muulle. Toisaalta, taisi vanhemmilla olla 18 vuotiaaksi asti lapsesta joku huoltovelvollisuus, mutta 16 vuotiaana paneminen ei kuulunut vanhemmille. Kyllä niitä katumuspillereitä haki itse jos monikin kaikessa hiljaisuudessa, kun sattui ja tapahtui, vähän uskallettin rohkeammin suhteissakin, kun oli se katumusuutuus. Mitä tarkoitat ohraisesti, senkö takia vanhemmillesi soitti?
Taisi käydä niin, että kun tuli se lasten oikeuksien julistus, ja Suomikin sen ratifioi elokuussa 1991, niin siinä kun sanotaan että alle 18v on lapsi, niin ehkä jotkut ikäluokat tavallaan putosivat siinä takaisin lapsen asemaan vaikka olivat jo pääsemäisillään siitä ylöspäin?
Itse olin 16v elokuussa 1991.
Ai niin ja linkki:
https://www.ykliitto.fi/yk-teemat/ihmisoikeudet/lasten-oikeudet
567 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
Ei saatana mitä paskaa 😅Siinä oikein hiekkapillun vuodatus
Todellakin, 70-luvulla syntyneenä olen tyrmistynyt lainaamasi henkilön, ilmeisesti 70-luvun äidin väitteestä, vai liian varakas lapsuus :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
567 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hullua lukea teidän juttujanne. Miksi syyllistätte äitejänne siitä, että teillä on ikäviä tunteita? Jos tunnet häpeää, on se oma tunteesi eikä äidin.
Näköjään 70-luvulla syntyneet lapset eli liian varakkaan lapsuuden vailla murheita, kun huolehtiva, ahkera ja kunnollinen äiti leimataan tunnekylmäksi paskaksi.
Ei saatana mitä paskaa 😅Siinä oikein hiekkapillun vuodatus
Mun äiti on sentään siinä rehellinen että kertoo avoimesti kaikista hirveyksistä mitä minullekin on tehnyt (siltä varalta etten muista itse; vähän muistikuvia onkin kun mieli suojelee). Mitään katumusta hän ei tietenkään tunne vaan päinvastoin ylpeilee väkivaltaisella kasvatusmenetelmällään.
Ansaitsibhqn minä, raivohullu sikiö, kaiken!
Enkä tajunnut palvoa ainoaa oikeaa jumalaa eli virheetöntä ja kaikkitietävä äitiäni.
Tässä muutama. On jo vanhempi, oli jo nuorena vaikea ihminen. Onko asperger, narsisti, muu, ei tietoa. En halua lietsoa mitään pahaa tai negaatioita hänen suuntaan, vaan tosiasiat esille. Ikäville ihmisille jos joku voisi lähettää valoa ja rukouksia, saamatta siitä ongelmia itselleen. En itse pysty sellaiseen tässä tapauksessa, totean vain asiat.
-Kontrolloiva, manipuloiva ja asioihin takertuva. Häiriintyneen oloinen suureksi osaksi, näennäisesti "hyvä"
-Toistaa väkisin ehdotuksiaan kuin kone
-Paheksuu ja arvostelee, lastaankin, varsinkin niitä josta ei pidä tai kokee "heikoksi" ja hän on mielestään itse pätevä ammattimainen. Hän ei silti tunne muita hyvin, mielikuviensa varassa menee
-Jos hänen ehdotus ei käy (jota toinen ei halua tai edes kysynyt), kyselee ja ei ymmärrä, toistaa uusia ehdotuksia, ei hiljene
-Utelee muilta, ellei joku laita pistettä jo alkuun
-Muiden tunteilla ja toiveilla ei aina väliä, joskus toiveella väliä jos selkeä paperilla
-Yrittää pakottaa/painostaa muita, muiden pitäisi tehdä kuin hän, no sehän ei toimi
-Hyökkäilijä, riidanhaastaja, vihainen helposti, kostaja
-Muiden itku on hyttysen ininää, hän jatkaa ilkeilyä vaikka 12 vuotiaalle
-Muilla ei ole ahdistusta hänen mielestään, mikä se on
-Hän ajaa muut hermoromahduksen partaalle yhä uudelleen, ellei välttele
-Hänellä on hovi, joka on heikentynyt ja hänen armoillaan. Ne tyhmät tai satimessa olevat ovat edelleen siellä. Itse taas on hankala lähteä kokonaan pois kauas koska olen sukulainen ja lisäksi minituloinen, usein joku vaiva päälle
-Aiempi elämä oli hankala, koska hänestä ei päässyt eroon. Nuoruus helv**tiä. Edelleen odotan vapautusta, vaikka jos voisin muuttaa kauemmas
-Lapsena tunsin oikein vihan tulevan sieltä ja myöhemmin. Vaikka välillä on muka normaali. Kaltoinkohtelua joskus, en kerro mitä tässä se vie liikaa tilaa
-Jos jokin eskaloituu hänen toiminnan vuoksi, kaikki on aina muiden vika, muiden pitää olla heti hiljaa, ei saa sanoa mitään
-Uhrautuu muiden puolesta (tuttunsa), tekee, menee, myös turhia reissuja kun ei ajattele mitään. Marttyyri
-Hyvinä puolina jonkinasteinen fyysinen auttaminen (tavaran kuljetus jne), jos jollakin on joku hätä. Mutta ei automaattisesti, se vaatii selvityksiä ja kiusallisia selostuksia ehkä. Olisi hyvä jos kaikilla on muut mahdollisuudet, eikä tarvitse hänen apua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisäys aiempaan.
-Nalkutus, arvostelu ja sättiminen. 1 kerran oli pakko sanoa sähköpostilla siitä kunnolla, koska hän vaan jatkoi aina uudelleen ja tuli myös paikan päälle (haki yhtä esinettä). Kotini häiriköinti oli liikaa ja on
-Käytös aina samanlaista. Kuin ohjelmoitu robotti
Joo mun mutsi ei myöskään ajattele että mistä saa jonkun erikoistarvikkeen (tai kysy meiltä, koska se on kai noloa), ravaa etsimässä viidessä ihan väärässä paikassa asioita. Tai väärään kellonaikaan.
Ja yhä tunkee virastoihin hoitamaan asioita ja hermostuu kun kaikki neuvoo että pitää hoitaa netissä tai edes varata aika kun hänen asia pitää hoitaa NYT.
Eikä suostu pankkitunnuksia ottamaan. Vaikka suht nuori, alle 70.
Lisäksi ihan pikkuasioista stressaa ja selittää kun ne olisi maailman kauheimmat. Ja niistä kyllä selitetään viikkokausia.
Hämmästyy jos joku pikkujuttu hoidetaan vasemmalla kädellä puolesta, sitten kun viitsii kysyä apua.
Mun asiat sitä ei kiinnosta muuten, kun että valittaa kun ei osaa kertoa kelleen mitä meille kuuluu. Mutta ei saa kertoa kun pitää kuunnella. Ja kuunnella. Ja kuunnella. Eikä myöskään KYSY Eikä soittele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iloista keskikesää kaikille ketjulaisille!
Minkäslaiset välit teidän äideillä on omiin siskoihinsa? Ilmeneekö sisaruskateutta?
Selvisi tänään, että äitini on viettänyt edelliset neljä vuorokautta kotiinsa eristäytyneenä leikkien olevansa matkoilla. Tämä siis välttääkseen kohtaamasta omaa siskoaan ja menemästä sukujuhliin. Äiti melkein joutui kiusalliseen tilanteeseen kun sisko viipyykin paikkakunnalla päivän suunniteltua pitempään. Onneksi ei kuitenkaan vastannut puhelimeen niin tarina säilyi.
Äitini mies oli kovasti tarinassa mukana tsemppaamassa ja painottamassa, että näin kostetaan äitini siskolle jokin koettu vääryys ja tätä kautta ymmärtää miten asiat menevät. 🙄
Tätini on mielestäni ihana ja kultainen ihminen. Äitini mukaan minä en vain tiedä koko totuutta, oikeasti siskonsa on täysin pinnallinen, mielistelevä, epäaito ja minäkeskeinen ihminen. Minäkeskeisyys oli edellisessä puhelussakin ilmennyt siten, että sisko oli kertonut omien lastensa iloisista kuulumisista ja omasta pikku tapaturmastaan. Äitiäni selvästi aivan erityisesti raivostuttaa se, että siskon lapsilla on kivoja kesäsuunnitelmia ja hänen omillaan ei oikein mitään. Elämähän on pelkkää vertailua ja onneksi äidilläni on kuitenkin sisarussarja hienoin talo ja auto, niin ei minäkuva kuitenkaan päässyt täysin romahtamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te joita on kohdeltu noin huonosti olette pystyneet pärjäämään elämässä, pitämään puolenne ja uskoneet ja luottaneet itseenne?
Minut kasvatettiin suorittajaksi, jotta voisin tuottaa vanhemmilleni kunniaa hienolla koulutuksella ja työpaikalla. Suorittaja minusta myös tuli.
Samanlainen elämäntarina mullakin. Olin suorittaja neljäkymppiseksi, kunnes en enää jaksanut mahdottomia sisäisiä vaatimuksiani. Aloin pikkuhiljaa purkaa ajatusmallejani ja pääsin niiden ytimeen. Tärkein oivallus oli, että mun ei todellakaan ole pakko tehdä mitään eikä potea huonoa omaatuntoa siitä, etten jatkuvasti suorita to do -listaa.
Toinen asia, mitä olen alkanut kyseenalaistaa, on todellinen lapsuuden persoonallisuuteni. Minun sanottiin olevan vaativa ja itsenäinen. Itse asiassa minusta tuntuu, että olin oikeasti herkkä ja hyvin ujo, mutta koska minulta odotettiin reippautta ja riippumattomuutta, esitin sellaista. Olen ollut kova, koska minua kohtaan on oltu kovia.
Vanhempieni mallin mukaisesti olen antanut ihmissuhteiden mennä menojaan heti, kun mitään vähääkään epämiellyttävää tai hankalaa on tapahtunut. Olen vasta nyt pyrkinyt tietoisemmin rakentamaan luottamuksellisia välejä ikäisiini ihmisiin.
70- luvulla syntyneet ovat ikäluokkaa jolla on aikaa, koulutusta, vaihdevuodet menossa nyt, pohtia ja eritellä elämäänsä ja vanhojen vanhempiensa vikoja. Itse tietenkin ihmisiä ilman vikoja eikä heidän lapsillaan ole mitään erimielisyyttä vanhempiensa kanssa.
Me 40- luvulla syntyneet, me elimme suuri osa niin erilaista elämää. Työtä lapsesta saakka, omilleen 16 -vuotiaana, ne keskikoulun käyneetkin, jotka eivät pitemmälle jatkaneet. Tavallaan itse piti itsensä kasvattaa, etenkin maalaisnuorille kova koulu sopeutua kaupunkien työelämään teininä. Jos se oli toivekin, päästä kaupunkiin.
En muista oikein koskaan vihanneeni vanhempiani samalla kiihkolla kuin nämä viiskymppiset aikuiset. Nuorena ehkä vähän häpesin heidän ulkonäköään, maalaisesti työn ruhjomia ihmisiä.
Aikuisena tajusin, he tekivät sen mikä heidän resursseillaan oli mahdollista. Voisi syytellä, miksi paljon lapsia, sekin turhaa yli 70 vuotta myöhemmin. Voisi olla katkera huonoista vaatteista, pöytätapojen puutteellisesta opetuksesta, koulutuksen puutteesta mutta eikö se olisi vain oman mielenterveyden pilaamista?
Vierailija kirjoitti:
70- luvulla syntyneet ovat ikäluokkaa jolla on aikaa, koulutusta, vaihdevuodet menossa nyt, pohtia ja eritellä elämäänsä ja vanhojen vanhempiensa vikoja. Itse tietenkin ihmisiä ilman vikoja eikä heidän lapsillaan ole mitään erimielisyyttä vanhempiensa kanssa.
Me 40- luvulla syntyneet, me elimme suuri osa niin erilaista elämää. Työtä lapsesta saakka, omilleen 16 -vuotiaana, ne keskikoulun käyneetkin, jotka eivät pitemmälle jatkaneet. Tavallaan itse piti itsensä kasvattaa, etenkin maalaisnuorille kova koulu sopeutua kaupunkien työelämään teininä. Jos se oli toivekin, päästä kaupunkiin.
En muista oikein koskaan vihanneeni vanhempiani samalla kiihkolla kuin nämä viiskymppiset aikuiset. Nuorena ehkä vähän häpesin heidän ulkonäköään, maalaisesti työn ruhjomia ihmisiä.
Aikuisena tajusin, he tekivät sen mikä heidän resursseillaan oli mahdollista. Voisi syytellä, miksi paljon lapsia, sekin turhaa yli 70 vuotta myöhemmin. Voisi olla katkera huonoista vaatteista, pöytätapojen puutteellisesta opetuksesta, koulutuksen puutteesta mutta eikö se olisi vain oman mielenterveyden pilaamista?
Kyllä, viisikymppiset aikuiset vihaavat vanhempiaan. Se on aivan oikea havainto. Tämä ketju kertoo syyn, miksi näin on.
Vierailija kirjoitti:
Miten te joita on kohdeltu noin huonosti olette pystyneet pärjäämään elämässä, pitämään puolenne ja uskoneet ja luottaneet itseenne?
En pystynytkään ennen omaa äidiksi tuloa. Edes pitkä terapia kaksikymppisenä ei tuonut merkittävää helpotusta koska silmäni eivät vain olleet avautuneet. Esikoisen ollessa noin vuoden koin yhtäkkiä jonkin kirkastumiskokemuksen ja aloin ymmärtää millainen äitini oikeasti on. Hän on manipuloiva, syyllistävä marttyyri, joka asiassa todellinen uhri. Hänellä on oikeus käyttäytyä miten tahansa, arvostella ja olla todella halveksiva muita kohtaan. Tupakkaan ja alkoholiin riitti aina rahaa, minulle raivosi terveyssiteiden ostamisesta ja jopa lääkkeistä. Ymmärrettyäni tilanteen vihdoin laitoin äidilleni rajat ja tein selväksi ettei minun tarvitse sietää häneltä mitä tahansa käytöstä. Alkoholin käyttöä en katsele enää lainkaan. Kumma juttu mutta äitini käytös on kohentunut viime vuosina selvästi. Ihan kuin joku olisi ensimmäistä kertaa tuupannut hänet kohti sivistynyttä käytöstä.
Ei liity mihinkään mutta telkkari tuli vasta 1950-luvun lopussa Suomeen, ja paljon myöhemmin joka torppaan.