Lue keskustelun säännöt.
Onko lasten harrastus" pakko" lähinnä pk-seudun vitsaus?
17.02.2008 |
Täällä vanhempien rooli työajan ulkopuolella tuntuu olevan lähinnä lasten kuskaaminen harrastuksesta toiseen ja perheiden oleminen rytmittyy täysin harrastamisen ehdoilla. Jotenkin tuntuu että pääkaupunkiseudun ulkopuolella harrastaminen ei ole ihan samoissa mittasuhteissa.
3-4-vuotiaat aloitetaan aktiivinen harrastaminen ja 7-vuotiaalla voi olla jo 5:t treenit yhdessä lajissa + pari " sivuharrastusta" ja siitä tahti vain kiihtyy. Varsinkin pienten lasten kohdalla en ymmärrä miksi lapsille ei ole mahdollisuutta vapaaseen kotonaoloon edes parina iltana viikossa; monet perustelee että lapset ei osaa olla ohjaamatta. No ei kai, kun on totuttu että pk:sta siirrytään suoraan syömään ja sieltä harrastukseen a), jonka jälkeen haetaan sisarus paikasta b) ja mennään kotiin iltatoimiin. Läksyt tehdään iltapäiväkerhossa ja perheen laatuaikaa vietetään sunnuntai lounaalla.....
Onko kukaan muu sitä mieltä että perheet luovat ihan turhan stressin ja kiireen periaatteessa mukavan asian takia; otetaan liikaa tekemistä ja yritetään suorittaa elämää? Kaikki valittavat kiirettä mutta harva uskaltaa sanoa " ei" ja panostaa aidosti siihen, että " vaan ollaan" . Niin monelle " vaan oleminen" on ahdistavaa ja synonyymi laiskuudelle eikä sitä sallita.
Kommentit (45)
Ne tuo vaan kivaa vaihtelua ja piristettä arkeen. En millään jaksaisi elämää, jossa olisi vain työ ja lepo. Kyllä mä kaipaan jotain ihanaa ja piristävää sen työn lisäksi. Lasten harrastuksista nautin minäkin kun lapset on innoissaan. Ja minusta se kuskaaminen ei ole rankkaa vaan ihan kivaa. Se on totta että joskus on kiire, mutta siitäkin vaan tykätään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että ne lapset, jotka ovat sitoutuneet johonkin harrastukseen, eivät yhtä helposti lipsu " huonoon seuraan" . Onhan tietysti aina poikkeuksia, mutta oma kokemukseni sekä omasta lapsuudestani/nuoruudestani sekä nyt omien koululaisten seuraaminen kyllä tukee tätä näkökantaa.
Toisekseen, onko olemassa pahempia roolimalleja ryyppäämiseen kuin joukkueurheilu?
Oma lapseni harrastaa tanssia ja on siinä todella lahjakas. Hän saa siitä itsevarmuutta, joka auttaa koulussakin.
on eskarissa.
Tuohan se itsevarmuutta, kun on fyysisesti ikätovereihin (etenkin niihin jotka harrastaa lähinnä dvd:n katselua) verrattuna aivan ylivoimainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sääliksi lapsia joilla ei ole harrastuksia. Ne on usein niitä syrjäänvetäytyviä ja porukan ulkopuolisia jotka ei pärjää oikein missään ja joilla on huono itsetunto.
Harrastus tuo kavereita ja ryhmään kuuluvuutta ja itsetuntoa ja tunnetta siitä että on hyvä jossain ja että on oma paikka elämässä. Sen lisäksi siis että moni harrastus on muutenkin kehittävä.
Se sopi minulle, minusta kun oli tylsää olla jatkuvasti ohjattavana ja keksin mieluummin itse tekemiseni. Oli minulla itsenäisiä harrastuksia, piirsin ja maalasin, soitin (opettelin itse), luin ja kirjoitin. Kaikki eivät kaipaa ohjattuja harrastuksia, vaan tykkäävät puuhailla itsekseen. Eikä mulla ollut huono itsetunto enkä ollut hiljainen ressukka, kavereitakin oli :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Harrastus tuo kavereita ja ryhmään kuuluvuutta ja itsetuntoa ja tunnetta siitä että on hyvä jossain ja että on oma paikka elämässä.
Suurimmassa osassa palkansaajaperheitä vanhemmat on poissa kotoa klo 7:30 -17 vähintään, monissa toinen venhempi tekee vielä pidempää päivää. Lapset menee nukkumaan klo20-20:30; jolloin perheen yhteinen aika on 3h/päivä. Jos tästä ollaan menossa tai tulossa harrastukseen 1,5h/ilta, niin yhteistä aikaa on saman verran. Ei ihme että vanhemmilla on vaikeuksia käsittää että heillä on kasvatusvastuu kun lapsen kanssa hädin tuskin nähdään päivittäin ja kun nähdään, on aina kiire jonnekin.
Balettia esimerkiksi on vähän vaikea tanssia yksikseen. Eikähän se yksi ohjattu harrastus estä harrastamasta jotain muuta itsekseen.
Meillä on lapset muualla koulussa, joten on kiva, että harrastuksessa kerran viikossa tapaavat täkäläisiä kavereitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eskarilaisen jolla on seitsemät harjoitukset viikossa :(
Oli sitten pk-seutu tai mikä tahansa muu, jonkun täystyisi takoa tällaisten vanhempien päähän järkeä koska sitä ei tunnu omasta takaa olevan. Eskari-ikäisen kun tulisi vielä ehtiä myös leikkiä ja ihan vaan olla. Jos joka ilta on harjoitukset, ei leikille mitenkään jää aikaa.
Oma eskarilaiseni harrastaa kolme kertaa viikossa ja siinä on melkein kerta liikaa. Sen lisäksi käydään yhdessä uimassa, luistelemassa, hiihtämässä, kesäisin pyöräilemässä jne. omien halujen mukaan eli liikuntaa kyllä piisaa.
Hyvin harvoin lapsiurheilijoista - siis sellaisista jotka ovat hyvin varhain aloittaneet harjoittelun hyvin tosissaan - tulee oikeasti lajin huippuja. Vain muutamasta lahjakkuudesta kehittyy tällaisia eikä se yleensä ole kiinni siitä onko harjoittelu alkanut 4-vuotiaana vai 7-vuotiaana. Jos ei ole poikkeuksellista lahjakkuutta johonkin lajiin, ei siinä kansalliselle saati kansainväliselle huipulle kehity vaikka aloittaisi ennen kuin oppii kävelemään. Tästä on tehty mm. Jyväskylän yliopistossa lapsiurheilututkimuksia. Itse entisenä lapsiurheilijana suhtaudun erittäin kriittisesti liian varhain aloitettuun harjoitteluun. Sitävastoin suhtaudun erittäin positiivisesti lapsen ehdoilla tapahtuvaan liikunnan harrastamiseen - ohjatusti tai yhdessä perheen kanssa.
Halusin vaan kertoa ettei ne ohjatut harrastukset ole mikään pakko ja must joita ilman jää yksinäiseksi ressukaksi. Kyllä ilamnkin pärjää, jos haluaa.
-19
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos toinen vanhempi on kotona tai työajat lyhyet, niin ei harrastaminen perhe-elämää varmaan haittaakaan, mutta kun nykyvanhemmat haluavat kaiken: olla työlleen omistautuneita ja tarjota lapsilleen kaiken mahdollisen.
Miksiköhän suurin osa teineistä rakastaa maleksia ostareilla, istuskella ja olla tekemättä mitään?
vaan niitä jotka on olleet lama-aikaan lapsia. Silloin moni lapsi ei rahanpuutteesta harrastanut mitään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kanssasi samaa mieltä! On hyvä et lapsia ohjataan harrastamiseen ja hienoa, et löytyy sellainen mieluinen laji. Mutta se, et ensin lapset on hoidossa päivät, vanhemmat töissä sit illalla mennään harrastuksiin ja perhe on " taas erossa" jne...Tulee sellainen olo, että se on yhtä suorittamista se arki vain.
nykyään vain ohjattuna toimintana...
Meillä lapsi harrastaa, mutta ei missään ryhmässä tai kerhossa. Voi sitä harrastaa ilmankin.
pk-seudulla perheen maine jo vaatii sen, että lapset harrastaa ja paljon. mun mielestä harrastukset tietyssä määrin on hyvästä mutta rajansa kaikella. kummityttöni oli tuossa harrastuputkessa jo 7-vuotiaana (harrastuksia jokaikinen päivä) ja vasta 10-vuotiaana osasi sanoa itsensä irti siitä rumbasta ja yksi harrastus säilyi. tuossa tapauksessa vanhemmat ja lähinnä äiti halusi kyllä elää omaa lapsuuttaan tyttörensä kautta :(. sen kuuli äidin jutuista, jos ei muuten. harva 7-vuotias tai nuorempi oikeasti kaipaa joka illaksi päiväkodin jälkeen vielä ohjattua harrastustoimintaa. vanhemmat lapset ja nuoret on asia erikseen, he osaavat jo itse valita eivätkä enää viihdy niin paljon kotona. en minä murrosiässäkään juuri kotona ollut vaan aina urheiluharrastuksen parissa (=joka ilta ja viikonloppu).
ei ole välttämättä kävely- tai pyöräilymatkan päässä edes yhtään leikkikaveria ja julkinen liikenne puuttuu kokonaan.
että kaikki mikä on pk-seudun ulkopuolella ei ole metsää ja torppia siellä ja täällä. esim. Tampereella ja Turussa on ihan tunnistettavaa kaupunkimaisuutta. Myös Kuopio, Oulu ja Jyväskylä ovat ihan kaupunkeja ja niissä on harrastuspaikkoja jopa kävelymatkan päässä :) Samoin leikkikavereita ja jopa kerrostaloja! Kannattaa käydä tutustumassa.
Itse kysymykseen, joo, kyllä " pöndelläkin" lapsia kuskataan harrastuksiin, kuka enemmän, kuka vähemmän. Erona vaan se, että useimmiten ajomatkat vaikka jäähallille, uimahallille tai jumppasalille on 5-20 min kun vaikka Länsi-Helsingistä telinevoimisteluharjoituksiin Liikuntamyllyyn ajelee ruuhkissa kivasti 45 min :(
Kokemusta on molemmista ja täällä maalla on kyllä tuon suhteen helpompaa. Lisäksi yltiöpäisellä harrastamisella ei ole samanlaista statusarvoa kuin Helsingissä. Pakilan luisteluradalla oli " ilo" kuulla kun yksi äiti selitti toiselle kuinka heidän Sofiansa ja Annabelinsä kävivät taitoluistelussa ja jumpassa ja baletissa ja kuinka seuraavalla viikolla oli tulossa katselmukset kilparyhmään - ja tyttöjen ikä oli siinä 5-6 vuotta.
Osalla lasteni luokkakavereista on ollut useita harrastuksia pienestä alkaen.
Yksi heistä on ainakin masentunut - surullista ja ikää on 12.
Vanhempansa on himoliikkujia ja isä on valmentaja eräässä urheiluharrastuksessa. Luonnollisesti kaikki lapsensa harrastaa tätä lajia. Se ei kuitenkaan riitä, harrastuksia on joka arki-illalle ja kilpailut viikonloppuisin.
Sivusta seuratenkin ahdistaa. En tiedä onko lapsi kotonaan kertonut tuntemuksiaan mutta koulukavereille ainakin.
Itsellä ei ole kouluikäisiä lapsia ja jotenkin vaan kummastuttaa työkavereiden puheet. Arki-iltoina kuskataan kolme lasta eri harkkoihin, viikonloput menee myös harkoissa ja peleissä. Koko ajan on hirveä kiire, työvuoroja pitää muuttaa, jotta pääsee hakemaan sen ja sen harkoista tai jopa ruokatunnilla käydään kuskaamassa muksuja.
En ymmärrä. Miksi ihmiset tekee tarkoituksella elämästä noin kiireistä? Minua tuo ainakin stressaisi enkä usko että se lapsillekaan on hyväksi, että harrastetaan lähestulkoon joka viikonpäivä ja vanhemmat stressaantuu.
Tottakai on hyvä, jos lapsi jotain harrastaa, mutta liika on liikaa. Ja kyllä minusta jo yläasteikäisen pitäisi osata mennä itse harkkoihin vaikka julkisilla.