Onko lasten harrastus" pakko" lähinnä pk-seudun vitsaus?

Koulu- ja neuvolalääkärinkin työssä olen moneen kertaan havainnut, että suorituskeskeisimmät vanhemmat eivät enää edes tunne lapsiaan tai heidän erityispiirteitään, he näkevät lapsissaan vain sen mitä haluavat nähdä. Jutellessani erikseen vanhemman ja lapsen kanssa, huomaan usein, että vanhempi luulee lapsen saavan eniten iloa vanhemman järjestämästä " 5 kertaa viikossa" -harrastuksesta, kun taas lapsen listalle kyseinen harrastus ei edes mahdu.



Yleensä vasta yli 10-vuotiaat alkavat hakeutua harrastuksiin omasta aloitteestaan tai tahdostaan, saavat niistä iloa ja sisältöä elämään ja nauttivat itse harrastamisesta. Poikkeuksiakin ehkä on, mutta harvassa. Sitä nuoremmalle riittäisi aivan hyvin harrastaminen 1-2 kertaa viikossa, tai useammin jos on kyseessä harrastaminen yhdessä vanhemman kanssa (ei siis niin, että lapsi harrastaa ja vanhempi karjuu kentän laidalla).



Harrastaminen on tärkeää ja vain hyväksi tiettyyn rajaan asti. Mutta se raja tulee vastaan pian, ja sen jälkeen vanhempien pakko ja painostus aiheuttaa vain mielipahaa lapselle. Tosin sitähän lapsi ei uskalla vanhemmalle näyttää, ettei aiheuttaisi pahaa mieltä.

jos meinaa olla potematta huonoa omaatuntoa siitä että lapsella on VAIN yksi harrastus kerran viikossa. Oikeasti tuntuu siltä, että muiden lapset on käyneet just nelivuotiaasta taidekerhossa ja fudiksessa ja koriksessa ja karatessa ja soittaneet klarinettia ja ties mitä. Mutta mä olen ainakin opetellut paaduttamaan mieleni ja ajattelemaan, että ekaluokkalainen harrastaa just tasan sen verran kuin itse haluaa, eikä yhtään enempää. Ehkä olisin silti jotain yleisluontoista liikuntaharrastusta tajonnut, jos ei olisi itse sattunut kiinnostumaan tuosta omasta lajistaan. On kuiteskin eri asia, jos lapsi haluaa itse harrastaa kuin että harrastuksia pidetään statussymboleina tai merkkinä perheen " kunnollisuudesta" . Kaikkein eniten mua kuitenkin rassaa se, että nykyään tuntuu olevan jotenkin outoa HARRASTAA jotakin ihan huvikseen - pitää olla tavoitteita ja kehittyä ja plaa plaa. Eikös harrastustoiminnan alkuperäinen tavoite kuitenkin ollut että se on kivaa ja oppii uusia mukavia juttuja ja saa niistä onnistumisen fiiliksiä?

Ihmiset ovat niin erilaisia. Myös vanhemmat ja heidän lapsensa voivat olla erilaisia ja nauttia erilaisista asioista. Siis tarkoitan, että lapsi voi tykätä erilaisista asioista kuin äitinsä ja isänsä.



Itse olen aina ollut ja tulen tod näk aina olemaan sellainen ihminen, joka tarvitsee aikaa vain olla. Opin jo nuorena aikuisena, että mun on pakko saada olla kotona vähintään joka toinen ilta. Jos en saa niin stressaannun, olipa miten kivaa tekemistä vain ne illat.

Olen vaan ja luen, katson telkkaria tms. tai nykyään tietenkin olen lasteni ja mieheni kanssa kotosalla tai omassa pihassa.



Minun on helppo ymmärtää ihmisiä, jotka eivät tarvitse paljon harrastuksia, sillä olen itse sellainen. Toisaalta ymmärrän myös sen, että on olemassa ihmisiä, jotka rentoutuvat ja " lepäävät" tekemallä asioita eli menemällä eri paikkoihin ja harrastamalla. Itse en siihen pysty. Mua stressaa, jos vapaa-ajallakin pitää olla jossain tiettyyn aikaan ja tehdä jotain tiettyä asiaa säännöllisesti joka viikonpäivä. Yksi harrastus menee vielä,mutta ei enempää.



Mutta ymmärrän sen, että ne aikuiset, jotka tarvitsevat itselleen paljon harrastuksia, eivät ymmärrä niitä aikuisia tai (omia?) lapsia, jotka eivät tarvitse/kykene harrastamaan paljon. he tarjoavat lapsilleen paljon harrastuksia, sillä se on näiden aikuisten oma elämäntyyli, joka on heille itselleen ominainen. Saattaahan se on olla lapsillekin ominainen elämäntyyli tai sitten ei ole. Lasta pitäisi kuunnella, suuntaan ja toiseen.



Oma esikoiseni on todella aktiivinen lapsi ja hän tykkää olla paljon liikkeellä. Silti hänellä on vain yksi harrastus eskarin lisäksi ja koulun alkaessa se saa olla jatkossakin niin. Muun aktiivisuuden hän saa purkaa kotona tai pihapiirissä kavereiden kanssa. Välillä olemme joutuneet rajoittamaan hänen menemisiään, sillä hän ei tunne jaksamisen rajojaan, vaan touhuaisi kavereiden kanssa kunnes on niin väsynyt, että itkee. Keskimmäisemme ei ole tällainen, vaan kieltäytyy usein kavereiden kutsuista kylään, kun on " väsynyt ja haluaa levätä" . Silloin hän menee omaan huoneeseen esim. askartelemaan ja puuhaa ja leikkii siellä itsekseen.



Ihmiset ovat erilaisia. Toivoisin vain, että aikuiset muistaisivat sen paitsi toisten aikuisten, myös omien lapsiensa kohdalla. Tärkeintä on kuunnella lapsiaan ja muistaa, että vanhempien tehtänä on opettaa heille kaikki elämästä, myös se, että joskus on hyvä levätä ja olla tekemättä " mitään" . Sekin on tärkeä taito, eikä sitä kaikki osaa eikä opettelematta opi.

Lpaste voisi mennä suoraan koulu jälkeen harrastamaan ja illat rauhoittuisivat. Mutta ei, Suomessa koulua on muutama hassu tunti päivässä ja lopun osaa palapeliä vanhemmat rakentaa miten parhaaksi näkee.

Meilläpäin kouluissa on ollut paljonkin erilaisia kerhoja, mutta nyt ne on kaikki lopetettu.