Hyvät neuvot top 10. Miten pysyä rauhallisena uhmaavan lapsen kanssa?

ja " nousen väärällä jalalla" - miksei sitten lapsellakin? Ei ne arkiaamut niin ihania ole!

ja sitä käytämmekin usein. Mutta sitten kun alkaa nyrkit heilua ja huonekalut kaatua ei paljon hullutella. Yritän toki silloinkin.



Olemmeko muka ainoa perhe, missä lapsi oikeasti menee täyteen hysteriaan?



Olen niin nöyrä, että menemme toki vaikka perheneuvolaan tai vaikka psykologille jos olemme. Haluaisin vain tietää.



ap

on valmis heti syyttelemään äitiä eikä mieti kokonaistilannetta. Miten saada lapsi rauhoittumaan alle puolessa tunnissa? Tuli monia hyviäkin ehdotuksia, ap, mutta esimerkiksi tuo ädin syyttely lapselliseksi meni taas minunkin mielestäni asiattomaksi. Mikä ihmeen tarve teillä on aina korostaa omaa paremmuuttanne kasvattajana mollaamalla muita? Vähän kannustavammin voisi antaa ohjeita.

Sieltä varmaan osataan neuvoa sinua muilla kuin jo ehdotetuilla vinkeillä (tai sitten ei..).

ehkä se että menettää itsekin hermonsa ajaa lasta niihin hysteriakokeiluihin. Vähän sen suuntaista kokemusta on itsellä. Eli jos pystyy sinnittelemään hervottomat uhmakohtaukset hermostumatta ja hyväksyy lapsen kiukun ja ottaa sen vastaan, epäilen että ne vähenee. Vähän tämän suuntaisia on omat kokemukset.

Kaikki lapset käyttäytyvät välillä toisin kuin vanhempi toivoisi: he kiukuttelevat, kiljuvat, lyövät, rikkovat tavaroita, ovat tottelemattomia, eivät tervehdi, kaatavat ruokaa, sylkevät, sulkevat korvansa ja keskittyvät huonosti. Vaikka sen tietää, se voi herättää vanhemmassa monenlaisia tunteita: ärtymystä, turhautumista, häpeää ja nolostumista. Välillä voi tuntua, että kenenkään toisen lapsi ei käyttäydy yhtä huonosti.



Joskus vanhemman mieleen voi hiipiä epäilys: ¿Onko tämä enää normaalia? Pitäisikö lapseni käytöksestä olla huolissaan?¿



Aina ei olekaan helppoa määritellä, mikä on ns. normaalia huonoa käytöstä, tottelemattomuutta ja rajojen kokeilua, mikä taas niin haastavaa käytöstä, että voidaan puhua jopa vaikeudesta, häiriöstä tai oireyhtymästä, johon lapsi ja perhe tarvitsevat apua.

ole perheneuvolakamaa.

Eikö aikuinenkin voi välillä raivostua, jos lapsi on tahallaan oikein hankala? Eikö se ole vain realistista lapsen nähdä, että aikuinenkin _joskus_ menettää kontrollin, kunhan sitä ei tapahdu kovin usein ja aikuinen ei käyttäydy liian pelottavasti?



Ymmärrän monien pointit arkielämän siloittamisesta ja huumorin osuudesta, mutta en tiedä tarvitseeko 5-vuotiaan kanssa mennä aina joka mutkalle, laulaa, lorutella ja tehdä kuperkeikkoja, jottei raivo iskisi kumpaankaan?





Joskus on sellaisia aamuja, että vasta kunnon raivokohtaus, lyhyt ja tehokas, poistaa pahan mielen, rentouttaa ja saa päivän käyntiin. Jos on umpiväsynyt, kyllästynyt ja pahalla tuulella. Huudetaan ja raivotaan, mutta ei haukuta eikä käydä kimppuun. Sitten halitaan ja pusitaan?

saa lisää bensaa aikuisen raivostumisesta. Joten niissä tapauksissa se on epäkäytännöllistä.

Tiedän, että jos minultakin menee hermo niin sitten toiminta pysähtyy täydellisesti.



Sitten on hyvä kysyä miksi näin kävi, mistä kohtaus tuli. Jos lapsi on esim. nukkunut yön huonosti on helpompi sietää kiukkua. Kun tietää syyn on helpompi jaksaa.



(Jos pukeutuminen kiukuttaa päivästä ja vuodesta toiseen voi vastaus löytyä aistiyliherkyydestä.)

jos äidillä menee hermot. Lapsi sen ehkä unohtaakin, mutta minua itseäni se jää painamaan koko päiväksi, kun ei arkiaamuna ole aikaa kunnolla sopia ja haliakaan. Pikainen " anteeksi" ja halaus ei vielä ihan tasoita äidin omaatuntoa...



Mutta miten saada huonekaluja heittelevä 5 v. rauhoittumaan? Jaa-a, riippuu varmaan lapsesta, mutta meillä välinpitämättömyys toimii parhaiten. Mutta meillä lapselle toimii sellainen itsekontrolli, että hän ei yleensä ihan oikeasti riko mitään. Jos tilanne näyttää holtittomalta, kannan lapsen huoneeseensa ja sanon, että omia tavaroita saa hajottaa vapaasti. Mitään muuta ei kannata sanoa eikä jäädä paikalle vahtimaan.



Pahinta mitä raivoavan lapsen kanssa voi tehdä, on mennä siihen tunteeseen mukaan. Siitä taas oppii eroon mielikuvaharjoituksilla. Käy uhmatilanteita läpi itseksesi ja mieti, mitä teet, kun lapsi tekee sitä tai tätä. Tee itsellesi toimintauunnitelma jo etukäteen, niin et joudu tekemään nopeita ratkaisuja kaoottisessa tilanteessa.



Ja hyväksy se että joskus menee silti pieleen. Niiden aamujen iltana te molemmat tarvitsette ehkä pientä hemmottelua, mitä se sitten teillä onkaan. Meillä se on usein vähän herkkuja ja videon katselua yhdessä. Ja mulle pitkä yksinäinen kävelylenkki sillä välin kun isä laittaa lapset nukkumaan...

mulla kanssa kiukkuava poika.



Usein riitaa pukemisesta, vaatteet eivät mene päälle vaikka odottaisi 45 min, jäähyllä ei pysy, voin pitää holding-otteessa niin kauan että ei enää heittele tavaroita. Olen vienyt ulos ihan ilman vaatteita, jopa pakkassäässä ei mitään tehoa, huutaa kyllä että haluaa vaatteet päälle, mutta ei silti niitä pue vaan alkaa riehua. Viimeksi tänä aamuna, sitä ennen toissa päivänä.



Olen itse rauhallinen ihminen, mutta sekään ei auta tilanteeseen vaikka huutaisin kurkku suorana.



Vanhemmuus hukassa, kyllä vaan. Neuvolassa ei osata antaa konkreettisia neuvoja mitä tehdä, pitää yrittää luovia.



Odotellaan tässä sitä diagnoosia, mutta ei sekään lopulta mitään ratkaise, kyllä diagnosoidutkin lapset pitää vaatettaa ja niiden kanssa pitää liikkua ihmisten ilmoilla. Ennen oli seinähulluja, jotka sidottiin perähuoneeseen patteriin kiinni kun ei kehdattu näytää muille.

Minullakin olisi vaikka kuinka paljon hyväksi koettuja kikkoja siihen, miten raivareita voi yrittää välttää ja miten lasta voi auttaa niistä yli. Mutta ap kysyi nyt neuvoa omien tunteidensa käsittelyyn lapsensa ylimenevän raivarin keskellä, ei kasvattamiseen sinänsä!

Jokainen, joka on kokenut esim. 5-vuotiaan isokokoisen poikansa totaalisen kiukkukohtauksen, tietää kyllä, että siinä on hyvät neuvot kalliit. Meillä tilanne kestää nykyisin vaihdellen muutamasta minuutista varttiin, ja se riippuu yleensä eniten omasta fiiliksestäni ja sitä kautta syntyvistä reaktioistani. Oma raivostumiseni vain pitkittää ja usein myös pahentaa raivaria, mutta ikävä kyllä silti ei aina etenkään kiireen keskellä väsyneenä ole helppoa pysyä rauhallisena ja sovittelevana aikuisena, kun me äiditkin ollaan vain ihmisiä... Kiirettä olenkin arjen keskellä yrittänyt vältellä, samoin väsymystä, mutta molemmat ovat taas niitä ENNALTAEHKÄISYYN liittyviä juttuja ennemminkin kuin tuota ap:n kysymää asiaa.

Sitä ehkä kannattaa miettiä, olisiko jäähypenkki parempi kuin holding? Meillä jäähypenkkinä on olohuoneen sohva, jonne menen välillä itsekin laskemaan sataan ;) Poikakin on onneksi nyt oppinut jopa pysymään siellä, vaikkakin ärhentelee ja takoo sohvaa kiukkuisena, jos tunne on päässyt ryöpsähtämään yli. Hän marssii sinne tomerasti pyytämättäkin itse, kun huomaa kiukun nousevan pintaan. Sohva estää myös oman kiukkuni nousemista, koska voimani eivät mene rimpuilevan pojan pitelemiseen vaan saan tilaa rauhoittua. Ja voin sitten tarjota syliä lohtuhaliin, jolla kiukku yritetään voittaa yhdessä :)

Eli kilpailkaa ennemmin siitä, kumpi saa selätettyä kiukun kuin siitä, kumpi teistä saa tahtonsa läpi. Tämä ajatus on ainakin auttanut minua! Kun laitan lasten raivarihetkellä silmät kiinni, hengitän syvään, ja lasken kymmeneen, pystyn muistuttamaan itselleni olevani lapsen kanssa samalla puolella. Silloin omat kiukuntunteet pysyvät kätevästi taka-alalla ja pystyn paremmin keskittymään siihen, miten voin auttaa lapsiamme kiukusta yli.

Paras kuulemani ohje on ollut, että toimi raivokkaan lapsen kanssa niinkuin toivoisit itsesi kanssa toimittavan. Keskitä tarmosi lapsen auttamiseen, älä esim. haalarin pukemiseen saati turhan taistelun voittamiseen. Jokainen kaipaa

kunniallista ulospääsytietä

kurjista tilanteista, lapsikin. Sen voi antaa tinkimällä ennemmin ns. omasta kunniastaan, koska itse on äitinä vahvempi kuin lapsi. Sen ajatuksen voimalla omat fiilikset pysyvät paremmin aikuismaisina :) Jo tälläkin ohjeella meillä raivarit tuntuvat nykyisin kaikista osapuolista sentään vähemmän pahalta, vaikka niitä toki edelleen välillä tuleekin (lapset nyt 6v ja 3v). Tsemppiä!