Pelkään omaa lastani.

En osaa antaa vinkkejä miten tuossa nimenomaisessa tilanteessa pitäisi käyttäytyä (minä laitan lapseni tuossa tilanteessa jäähylle, johon on jäätävä, tai joskus alan raivoamaan naama punaisena, mutta siitä harvoin on apua).



Mutta pitkällä tähtäimellä meillä toimii säännöllinen päivärytmi ja kaiken suunnittelu etukäteen. Elämän on paljon helpompaa, kun kaikki tietävät mitä tulee seuraavaksi.



Tee päiväohjelma, jossa on tarkasti kaikki toiminnot ja niille kellonajat. Aamiainen, ulkoilu, lounas, välipala, iltapäiväleikit..... Lisäksi tee ruokalistat valmiiksi.



Ja sitten tärkein: Noudata itse orjallisesti tätä järjestystä! Jos lapsi alkaa rettelöimään, niin vetoat siihen, että nyt on ohjelman mukaan ulkoilua ja siten nyt mennään ulos. Huudoista riippumatta. Ruokailuissa ei ole vaihtoehtoja, jos lapsi ei nyt syö, niin ei ole pakko. Aterian päätteeksi lautanen viedään pois (oli lapsi syönyt tai ei), ja ruokaa saa taas seuraavalla aterialla.



Ajan kanssa tämä alkaa toimimaan. Onhan se rankkaa itsellekin, kun ei voi elää kuin " lehmät pellossa" , mutta jo viikon kuluttua elämä on helpompaa ja uhmakohtauksia vähemmän.

mutta tyttö voi raivostua jos satu ei lopu niinkuin haluaisi tai häviää pelin tms. Kaikki tuntuu olevan todella vaikeaa.

ap

otettiin sellainen positiivisen kierteen vaihe eli kehuttiin kauheasti ainak kun vaan jostain pystyi kehumaan eli vaikeat uloslähdöt, syömiset, suihkut, aikataulumuutokset ym alkoi sujua kun uhma meni ohi lapsi alkoi saamaan enemmän positiivista palautetta kuini negatiivista. Tuossa syntyy herkästi negatiivinen kierre jossa koko ajan kielletään ja estellään lasta.

niin laitan jäähylle ja siinä ollaan kunnes raivo menee ohi. Sitten otan syliin. Ja sun pitää uskoa itseesi. Ei ole maailmaa kaatava asia jos ei saakaan makaronilaatikkoa. Sanot vaikka sata kertaa jos on tarves että makaronilaatikkoa syödään toisella kertaa. Istu vaikka joskus alas ja mieti teidän perheen ehdottomat säännöt ja usko itseesi.

Lapsi raukka. Isä kohtelee väkivalloin ja äitikin vihaa... Vähempikin pistää kiukuttaan. Suosittelen että otat yhteyttä ammattiauttajaan...

pelkään vain etten pärjää hänen kanssaan.

ap

äitikään osaa? Se voi olla 4- vuotiaalle kova pala että ensin luvataan lempiruokaa ja sitten ei annetakkaan. Pyysitkö edes anteeksi?

itse onnistuu megaraivarin aikana olemaan tosi tyyni ja varma itsestään ja asiansa oikeutuksesta, lapsi on raivarin jälkeen yllättäen onnellinen. Eli vaikka sen huudon ja raivoamisen aikana tuntuu että lapsi kärsii hirveästi, jälkeenpäin tuuli voi muuttua nopeastikin ja lapsi ikään kuin huokaa helpotukisesta - en olekaan pomo, äitiin voi luottaa eikä äiti ahdistu raivaristani.

oireyhtymästä, eivätkä ole kontrolloimattomia. Tyttö tietää, että pelkäät häntä ja että hänellä on yliote. Hän on oppinut, että voi manipuloida sinua...Ja raivareillaan hän samalla purkaa omaa ahdistustaan ja pelkoaan, sillä hänen ensisijainen, kotona päivisin oleva, vanhempansa ei osaa olla suojeleva ja määrätietoinen, rajat asettava kasvattaja. Tyttö tuntee itsekin turvattomuutta, ja samalla käyttää tilannetta hyväkseen, sillä sinulla on vanhemmuus, auktoriteetti ja rajojen asettaminen hukassa.



Minäkin suosittelisin perheneuvolaa. Sieltä saatte käytännön vinkkejä ja toimintamalleja, ja sinä saat tietoa psykologisista mekanismeista lapsen toiminnan (ja omasi) taustalla.



Ja em. tapauksessa itse olisin tehnyt seuraavasti:

Ensin olisin rauhoittanut lapsen. Tiukka syliote (kai sinä nyt aikuisena olet fyysisesti voimakkaampi), ja antaa huutaa vaikka hamaan tapppiin, jossain vaiheessa lapsi uupuu, luovuttaa ja rauhoituu. Et päästä häntä rikkomaan paikkoja ja kaatamaan naulakoita. Ja joo, tiedän, että tässä vaiheessa ajattelet " Mutta kuopus ei saa olla rauhassa, ja naapuritkin häiriintyy, jos meiltä kuuluu tuntikaupalla huutoa." Niinpä, ja pari kertaa näin voikin käydä. Päivärytmi häiriintyy, naapurit häiriintyvät, mutta PIDEMMÄLLÄ AIKAVÄLILLÄ elämänne ja naapureiden elämä häiriintyy paljon vähemmän...Esikoinen oppii muutamasta kerrasta, että tilanne ei raukea, ennen kuin hän rauhottuu, kun et vaan anna periksi.



Sitten kun lapsi on rauhoittunut on jälkiselvityksen aika. Olisin ottanut vastuun erehdyksestäni. Selittänyt rauhallisesti, että ymmärrän, että häntä harmittaa, kun unohdin luvanneeni herkkuruokaa. Ja saakin harmittaa (lapselle pitää aina korostaa, että tunteisiin on oikeus, mutta ei mihin tahansa käytökseen sen pohjalta!). Olisin sanonut, että ymmärrän hyvin, että lasta harmittaa kun lupaus unohdettiin ja pyytänyt kunnolla anteeksi. Näin lapsen tunne tulee kuultua. Sitten olisin selittänyt, että unohduksia kuitenkin tapahtuu kaikille, myös äidille, ja voin korvata asian tekemällä herkkuruokaa toisena päivänä. Sen jälkeen olisin puhunut vakavasti lapsen käytöksestä ja antanut tietyt sanktiot tietystä toiminnasta. Esim. toisen fyysinen vahingoittaminen ja paikkojen sotkeminen on toimintaa, mikä kaikissa talouksissa pitäisi olla rangaistuksen uhalla kiellettyä. Kussakin perheessä se, mitä rangaistuksena käytetään, riippuu tietty lapsen " valuutasta" , siitä mikä tehoaa. Jos lyö toista kengällä, on se sen verran suuri rikkomus, että esim. jälkiruoka tai iltalastenohjelmat unohdetaan siltä päivältä. Tärkeintä on, että lapsi tietää, mikä on kiellettyä ja että siitä seuraa johdonmukaisesti sama seuraamus aina.

Ja sitten tietysti lapsi pistetään siivoamaan riehumisensa jäljet.



Näin minä olisin siis tehnyt em. tapauksessa, en alistunut lapsen uhkailuihin ja pelännyt niitä. Ihan tosi, mitä niin pahaa lapsi pystyy sinulle tekemään, että sinun pitäisi uhkailuiden edessä perääntyä? Nyt vain vahvistit lapsen uskoa uhkailun ja kiristyksen mahtiin. Ja jos lapsi saa raivarit, sinä hillitset ne. Ekalla kerralla siihen menee kauan, tokalla jo vähän lyhemmän aikaa.



Ihan tosi, soita sinne perheneuvolaan!

Lapsella on ihan liikaa valtaa. Jos et itse saa otetta (nimenomaan siis psyykkistä otetta, en missään nimessä tarkoita lyömistä tai muuta fyysistä kuritusta), ottakaa nyt mahdollisimman pian yhteyttä neuvolaan. Olette kai katsoneet noita lapsityranniohjelmia, mitä vastakin on pyörinyt monella kanavalla (vai eikö tyttö anna katsoa?!); niissä on kyllä hyviä vinkkejä juuri samanlaisissa tilanteissa toimimiseksi.



Sopikaa ja kirjatkaa yhteiset säännöt, joita KAIKKI noudattavat. (Esim. lyöminen, pureminen ym. ehdottomasti kiellettyä). Melko tarkka päivärutiini, jotta lapsi tietää koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu. Riittävästi lepoa ja ulkoilua, liiat sokeriset ruuat pois. Myös esim. ruokalista viikottain, ehkä lapsi voisi toivoa yhden päivän ruuat (hyvissä ajoin, ei siis juuri ennen ruuanlaittoa, jolloin ei välttämättä toiveruuan aineksia saatavilla, esim. lista tehdään sunnuntaisin ja lapsi saa toivoa vaikka perjantain ruuat). Hyvästä käytöksestä palkitaan esim. jos joku tietty ongelmatilanne, esim. pukeminen; kun pukeminen menee kiltisti, saa tarran ja esim. viidellä tarralla saa jotain kivaa- lelun, uimareissun tms. Toisaalta tietystä asiasta (esim. pikkusisaren lyöminen/pureminen) lähtee aina jotain tärkeää pois, esim. joku lelu menee päiväksi hyllylle.



Lapsen voi myös tuon ikäisenä laittaa varoituksen jälkeen (eli jos käytös varoituksesta huolimatta toistuu) jäähylle johonkin nurkkaan tai omaan huoneeseen ovi auki (ei koskaan saa sulkea ovien taakse eristykseen). Jäähyaika minuutti/vuosi. Jäähyn jälkeen sovitaan, lapsi pyytää anteeksi ja halitaan, sen jälkeen asiaa ei muistella. Mutta pieniä askelia; ensin palkitaan vähän pienemmistäkin edistysaskelista, ei voi vaatia liian suurta muutosta kerralla. Ja muista, että tilanne ensin pahenee, kun lapsi yrittää testata sääntöjä, sitten kun huomaa, että säännöt pitävät, alkaa käytös vasta muuttua todella.



Tuntuu siltä, että nimenomaan SINUN on nyt muututtava ja otettava se valta, mikä sinulle perheessä pitää kuulua. Ole aikuinen! Lapsi ei ole onnellinen, jos hänen täytyy hallita kaoottista perhettä.

Jos taas saa.. no silloin ei olekaan niin aurinkoista.

Vierailija:

itse onnistuu megaraivarin aikana olemaan tosi tyyni ja varma itsestään ja asiansa oikeutuksesta, lapsi on raivarin jälkeen yllättäen onnellinen. Eli vaikka sen huudon ja raivoamisen aikana tuntuu että lapsi kärsii hirveästi, jälkeenpäin tuuli voi muuttua nopeastikin ja lapsi ikään kuin huokaa helpotukisesta - en olekaan pomo, äitiin voi luottaa eikä äiti ahdistu raivaristani.

Ainakin kolme hyvää huomiota yhtä negatiivista kohti.

ja tosiaan lapsi tottelee (pelkää?) isäänsä. Isä huutaa ja joskus läpäyttää ohimolle. Onko ses itten väkivaltaa, tiedä häntä.

Itse en kajoa lapsiini ollenkaan, mutta en kyllä saa tottelemaankaan.

Ehkä pitäisi ottaa yhteyttä johonkin kasvatusneuvolaan.. Olen siis täysin paska kasvattaja. Huono äiti.. ei tässä näin pitänyt käydä kun iahna vauva syntyi...



ap

jotkut lapset kokee sen kuin väkivaltana!



..jäähy on parempi

JA laissa kiellettyä. Joten kasvatusneuvolaa taitaa se isäkin tarvita.

SÖJÄ!!!

että sitten vaikka läpäytetään, kuin että lapsi riehuu ja terrorisoi koko perhettä. Varsinkin se vauva on täysin viaton siihen, että äiti ei saa isompaan kuria, meillä ei todellakaan 4-vuotias (HUOM! jo oikeasti ISO lapsi ) kahta kertaa vauvaa purisi uhmissaan, tai sitten purisi jo äiti takaisin. Kyllä sillä vauvalla pitää olla myös oikeus fyysiseen koskemattomuuteen, ja siinä tilanteessa kun toinen tekee tuollaista tahallaan, se isompi lapsi on oman koskemattomuutensa pois luovuttanut.

stuneille vanehmmille" tai sosiaalitapauksille, vaan IHAN KAIKILLE, jotka pohtivat ihan mitä tahansa lapsen kasvatukseen liittyvää. Ja toisilla nuo ikävuodet menevät helpommin, kuin toisilla. Aika moni on hukassa, kun ne menevät vaikeimman kautta. Siksi on ammatti-ihmisiä, jotka antavat neuvoja (joita sitten kukin kasvattaja soveltaa omaan perheeseen parhaiten toimivaksi).

Se, mikä vielä tarttui aikoinaan mukaan, on positiivinen palkitseminen. Eli ei pelkästään aleta JÄRJESTELMÄLLISESTI ja JOHDONMUKAISESTI, kertaakaan periksi antamatta (sillä se lapsi muistaa sen yhden kerran sadasta, kun annoit periksi ja kokeilee rajaa sata kertaa lisää) karsimaan sitä negatiivista käytöstä, vaan myös pyritään kannustamaan positiiviseen.



Uhmakkailla lapsilla on aina taustalla myös huomion hakua, ja lapsi ottaa kyllä mieluummin positiivista huomiota vastaan kuin negatiivista. Sitä vain saa harvemmin niin kokonaisvaltaisesti. Muista aina kehua VUOLAASTI (liioittele oikein) kun päivä on mennyt hyvin. Illalla nukkumaan mennessä kehu, kuinka kivaa oli tänään tehdä yhdessä sitä ja tätä ja että X on ollut " Niin reippaasti, kuin oikein iso tyttö!" Ja kuinka " onnellinen ja iloinen äiti onkaan tästä kivasta päivästä X:n kanssa" ...Meillä oli myös jonkin aikaa käytössä ihan konkreettinen palkinto-järjestelmä (lastenpsykologin vinkki). Pojalle kerättiin lasikuulia kippoon jokaisesta päivästä, jolloin hän ei ollut raivonut ja jolloin vaikeat tilanteet olivat hoituneet ilman kiukkua (meillä niitä oli siirtymätilanteet kuten pukeminen, peseytyminen ja ulos lähtö). Kun 10 kuulaa oli kasassa, lapsi sai pienen, ennalta sovitun ja haluamansa palkinnon. Tämä positiivisen käytöksen vahvistaminen alkoi pian kiehtoa lasta paljon enemmän kuin raivareilla saatu valta. Hän huomasi, että hänellä oli myös valta saada äiti tyytyväiseksi ja ylpeäksi ja ennen kaikkea, että hyvästä käytöksestä seurasi jotain hyvää, pahasta johdonmukaisesti huonoa (palkinto vs. rangaistus). Ja vaikka tämä tällä tavalla sanottuna kuulostaa joltain koirankouluttamiselta ja ehdollistamis-psykologialta, niin se toimii käytännössä. Täytyy ottaa huomioon, että pieni lapsi operoi vielä hyvin konkreettisella tasolla, eikä toisaalta osaa analysoida syitä raivoonsa tai toisaalta haluunsa toimia " oikein" .



Kehoittaisin sinua ap nyt unohtamaan tuon itsesäälin ja vaan soittamaan sinne perheneuvolaan. Ihan normaaleita ihmisiä siellä käy, eikä parista tapaamisesta ammattilaisen kanssa ainakaan haittaa ole. Ja kokeile näitä kuvailemiani keinoja, meillä ne ainakin toimivat.

Joku puolisen vuotta siinä meni, mutta lapsen käytös muuttui lopulta ihan päinvastaiseksi. Uhmakas ja raivokas pikku riiviö muuttui energiansa paljon positiivisemmin suuntaavaksi, jopa aurinkoiseksi leikki-ikäiseksi. Ja nyt hän on mitä mallikkain ekaluokkalainen. Jopa hämmästyttävän helppoa on ollut perhe-elämä viime vuosina; ehkä siksi, että ne taistelut käytiin pohjan kautta heti alkuunsa.



Tsemppiä!



-30

Minun lapseni tuon ikäisenä suuttu entistä enemmän, jos häntä katsoi suoraan silmiin ja käski tiukasti. Sain raivarit vähentymään sillä, että en välittänyt. En puhunut enkä katsonut silmiin. Pidin korkeintaan holdingissa.



Tämän tarinan opetus on se, että älä ruoki raivoamista millään tavalla. Jos hän raivoaa, niin jätä lapsi huomioimatta. Estä häntä fyysiesti, mutta älä anna hänen mennä " ihosi alle" .

kannattaa tarkkailla lasta ja omia reaktioita ja katsoa mikä provosoi häntä enempään raivoon. Meillä rauhottaa tilannetta jos ottaa tooooodella lakonisen tyylin, ei katso silmiin eikä korota ääntään, vaan hyvin hitaasti puhuen toteaa useamman kerran, että " se on kiellettyä, kyllähän tästä on puhuttu"



mutta en usko että kaikille toimii juuri tämä