Juniorijalkapallosta.

Juurikin näin että ei jalkapallosta ammattina monikaan harrastajan vanhempi haaveile, vaan ne kasvattavat kokemukset mitä pelaamisesta saa jos homma toimii. Näitä esimerkiksi ryhmässä toimiminen, oikeudenmukaisuus, tavoitteellisuus, onnistumisen ilo ja oman työn merkitys kehittymiseen. Ettei kaikki aina tule eteen kannettuna. Plussana vielä kaverit ja yhdessäolo vanhempien kanssa turnausmatkoilla.

Sitähän on ihan tutkittukin, että liian nuoresta liian yksipuolinen lajiharjoittelu altistaa rasitusvammoille ja motivaation lopahtamiselle, yläkouluiässä moni kilpajoukkueessa ollut lapsi on kyllästyy ja lopettaa. Ja juuri silloinhan olis ne tärkeimmät vuodet rakentaa kuntoa ja pelitaitoja.

Kun itse pelasin junnuissa, meillä oli kaksi valmentajaa, joista kumpikaan ei ollut varsinaisesti ykkösvalmentaja, vaan olivat aika tasavahvoja. Tosin jos oikein muistan, niin toinen heistä oli nimetty ykköseksi, mutta tämä kakkonen kuitenkin päsmäsi joukkueessa yhtälailla, usein jopa enemmän. Mitään ulospäin näkyvää skismaa ei kuitenkaan heidän välillä ollut.

Kummankin valmentajan poika pelasi joukkueessa. Ykköskoutsin poika oli joukkueen ehkä taitavin, ainakin kolmen parhaan pelaajan joukossa. Kakkoskoutsin poika taas oli korkeintaan keskikastia. Joukkueemme oli kova ja siitä nousi miesten SM-sarjaan muutama pelaaja ja sen joukkueen runko nosti myöhemmin muutamassa vuodessa seuran edustusjoukkueen kolmossarjasta aivan ykkösdivisioonan (nykyinen ykkönen) kärkikahinoihin asti. 

Joukkueemme oli niin kova, että 16 poikaa taisteli aloitukseen pääsystä melko tasapäisesti. Ykköskoutsin lahjakas poika oli vaihdossa tämän tästä, vaikka oli joukkueen kantavia voimia, kun taas kakkoskoutsin poika pelasi aina täydet minuutit, vaikka taidoiltaan olisi ollut enempi vaihtopenkkikamaa. Toinen valmentaja siis selkeästi suosi omaa poikaansa, kun taas toinen selkeästi sorsi omaansa. Tästä sorsitusta tuli muutama vuosi myöhemmin SM-sarjan sarjajyrä, joka pelasi pitkälti toistakymmentä vuotta Suomen huipulla, kun taas suosikkipoika pelasi muutaman vuoden alasarjoissa, eikä koskaan noussut lähellekään SM-sarjaa. 

Valmentajia on siis moneen lähtöön. Toiset suosii omiaan ja toiset jopa sorsii. Kuitenkin on niin, että kyllä ne lahjakkuudet sieltä ennemmin tai myöhemmin esiin nousevat. Sen takia ei kannata hanskoja tiskiin lyödä, jos oma poika ei omasta mielestään pääse riittävästi pelaamaan. Ajan myötä tilanteet voi muuttua.

Muistan eräänkin kaverin, joka ei fyysisesti ollut muita jäljessä, mutta joka ei alempina juniorivuosina vaan kyvyiltään yltänyt kuin vaivoin vaihtopenkille. Jaksoi kuitenkin olla mukana ja viimeisenä B-juniori vuotenaan puhkesi kukkaan ja nousi myöhemmin SM-sarjapelaajaksi. Muistan myös muutaman kaverin, jotka olivat alempina juniorivuosinaan ehdottomia huippuja, mutta kun ikää tuli lisää, niin hiipuivat tavallisen massan tasolle, eivätkä koskaan päässeet miehissä lähellekään SM-sarjatasoa.

Antakaa lastenne pelata, jos he sitä haluavat, mutta älkää väkisin viekö seuroihin, jos ei lapsella itsellä kiinnostusta ole riittävästi. Lapsen omien halujen kautta siis aina ja taustatukea antaen, mutta vain lapsen sitä halutessa. 

Ihmeen paljon asiantuntemusta arvioida lasten jalkapallotaitoja täällä. Meidän poikien joukkueissa on ammattivalmentaja ja apuvalmentajia - eikä kenenkään valmentajan lapsi pelaa joukkueessa. Näköjään onneksi. :D

Lasten kutsuminen surkimukseksi pitäisi herättää jo kirjoittajan itsensäkin arvioimaan omaa arviointikykyään.

ei oikeuta. Mutta musta tässä keskustelussa on ehkä muutaman huonon kokemuksen perusteella mustamaalattu kokonaan laji, jossa monet vanhemmat tekee hurjasti vapaaehtoistyötä palkatta, jotta myös niillä muilla lapsilla olisi mahdollisuus harrastaa. Jos niitä vanhempia ei olisi, niitä joukkueita ei olisi. Silloin joko lapsi ei harrastaisi ollenkaan tai harrastaisi maksaen siitä hirveän paljon enemmän. Musta kiitollisuus olisi korrektimpaa kuin muutaman kokemuksen (joista ei tiedetä onko asia ihan oikeasti niin kuin annetaan ymmärtää) perusteella kaikkien valmentajien leimaaminen oman lapsensa suosijoiksi. 

Me lopetettiin juuri jalkapalloharrastus, koska oltiin koko perhe ihan kypsiä siihen tahtiin. Ei hetken rauhaa kun jatkuvasti harjoituksia ja pelejä. Aluksi poika tykkäsi pelata ja on ihan hyväkin pelaaja omassa ikäryhmässään, mutta ei tuota tahtia jaksa jos muutakin elämää on.

Jos itse olisin valmentaja, niin kuuluisin noihin, jotka antaisi omalle vähiten. Niihin vaatimattomiin, tyyppeihin, joille ei tulisi mieleenkään että joku olisi ollut aikoinaan kiinnostunut taaperoni kävelyharjoituksista tai muusta, puheenaiheet pitää keksiä muualta kuin omista lapsista.

En kyllä ymmärrä miten kukaan kehtaa suosia omaansa.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2014 klo 21:10"]

Olen poikani jalkapallojoukkueen joukkueenjohtaja ja voin sanoa, että sitä hommaa on niin hemmetisti, että olisi kyllä aivan perseestä panostaa näin paljon, jos poikani ei saisi pelata. Meillä tosin joukkue on aika pieni ja kaikki pääsee pelaamaan, eikä ole jakoa haaste- ja kilpajoukkueeseen. Mutta ottakaa huomioon kuinka paljon valmentajat käyttävät vapaa-aikaansa: treenien lisäksi harjoituksia suunnitellaan, on kokouksia, koulutuksia ja kaikenmaailman käytännön juttuja. Siinä mielessä mun mielestä on tavallaan oikein, että toimihenkilöiden lapsia "suositaan". 

[/quote]

Täytyy sanoa, että kammoksuen luin tämän viestin, jossa ei edes häpeillä oman kultapojun suosimista. En voisi ikinä kuvitella, että suosisin omaa natiaistani toisten kustannuksella, en koskaan!!! 

Jokaisen lapsen tulee aina olla tasavertainen muihin nähden ja kuuluu anasaita paikkansa joukkueessa ihan puhtaasti omilla taidoillaan, eikä isukin vaikutusvallalla, tai rahakukkarolla.

Olen itse harrastanut monia lajeja nuoruudessani, sekä myöskin valmentanut, tosin en oman poikani joukkuetta, mutta valmentanut kuitenkin. Joukkueessa on ollut hyviä ja vähän huonompiakin ystäviäni, mutta koskaan aloitukseen ei yksikään jantteri mennyt suhteillaan, vaan taidoillaan. Myös jos ei käynyt harjoituksissa, ei myöskään pelannut, vaikka olisi ollut kuinka lahjakas ja ylivertainen.

Itse, jos valmentaisin oman poikani joukkuetta, niin hän olisi tasan tarkkaan samalla viivalla muiden kanssa ja vaatisin häneltä jopa muita enemmän, koska kenellekään ei saisi tulla sellaista kuvaa, että suosisin omaa poikaani.

Sanoisin, että jos vaan innokkaasti treenaa ja jaksaa pysyä mukana lajissa alakouluajan, yläkouluikää kohti mentäessä peliaika ja mahdollisuudet alkaa kasvaa ihan jo siitä syystä, että hyviäkin väsähtää ja jää pois. Ja ainakin isommissa kaupungeissa harrastusmahdollisuuksia on niin paljon, että alkuinnostusvuosien jälkeen tarvetta lisäpelaajille alkaa olla vähän joka lajissa ja joukkueessa.

Poikkeuksena tietty SM-tason ammattilaistavoitteellinen seura ja joukkue, sellaisiin on vaikea päästä myöhemmin. Mutta niihin ei missään vaiheessa pääse kuin pieni osa.

Vai mitä mieltä yläkouluikäisten harrastajien vanhemmat on?

Todella asiallista keskustelua kerrankin tärkeästä aiheesta. Todella monelta suunnalta kuullut itsekin tarinoita tämänkaltaisesta toiminnasta. Toivottavasti kantautuu sellaisiinkin korviin jotka joukkuejaoittelusta jollain tasolla päättää ja saa miettimään olisiko toiminnassa tarkistamisen varaa?

Meillä kilpajoukkueessa pelaavat ne jotka eniten sitoutuvat harjoitteluun. Tässä joukossa on aina valkun lapset, mutta pelipaikka on ihan lapsen omalla hiellä ansaittu.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2014 klo 13:53"]

Sanoisin, että jos vaan innokkaasti treenaa ja jaksaa pysyä mukana lajissa alakouluajan, yläkouluikää kohti mentäessä peliaika ja mahdollisuudet alkaa kasvaa ihan jo siitä syystä, että hyviäkin väsähtää ja jää pois. Ja ainakin isommissa kaupungeissa harrastusmahdollisuuksia on niin paljon, että alkuinnostusvuosien jälkeen tarvetta lisäpelaajille alkaa olla vähän joka lajissa ja joukkueessa.

Poikkeuksena tietty SM-tason ammattilaistavoitteellinen seura ja joukkue, sellaisiin on vaikea päästä myöhemmin. Mutta niihin ei missään vaiheessa pääse kuin pieni osa.

Vai mitä mieltä yläkouluikäisten harrastajien vanhemmat on?

[/quote]

Samaa mieltä että omasta asenteesta on kuitenkin kiinni, aina voi jäädä kadehtimaan muita mutta sillä ei voita mitään. Ei se afrikassakaan 5v poika voi jäädä miettimään, joka kerjää kadulla, että kun suomipoika saa harrastaa ja käydä koulua. Kun epäreiluuksista huolimatta itse on reilu ja ahkera, niin kyllä se kantaa lopulta. 

Ja ei se edes ole välttämttä epäreilua. Valmentaja uhraa aikaansa, jonka voisi olla vaikka tienaamassa tai tekemässä ylityötunteja. Semmoisen vanhemman lapsi voi päästä vaikka etelänlomalle useammin, jonka vanhemmat eivät ole yhtä tiiviisti talkoilemassa ja valmentamassa. 

Kaikella on puolensa ja tuollaiset "epäreiluudet" ovat maailman mittakaavassa sieltä pienimmästä päästä.

Minusta on aina kurjaa kun lasten toiminnassa on epäreiluutta. Se antaa huonon mallin ja pilaa oikeudentuntoisilta lapsilta osan peli-ilosta. Joskus se voi olla myös sen kilpajoukkueen jäsen, jota kaihertaa, että harkoissa yhtä hyvin pelaavat joukkuekaverit ovat ikuisesti b-ryhmää.

Afrikan nälkäänäkevät ei ole relevantti pointti tässä keskustelussa. Kyllä muihinkin epäkohtiin saa ja pitää puuttua kuin maailman kaikista kurjimpiin asioihin.

En myöskään usko, että kun vaan tsemppaa ja treenaa ja on mukana, niin se AINA lopulta palkitaan ja ns. oikeus voittaa. Eli kannattaa kyllä ystävällisesti nostaa epäreilulta tuntuvia asioita esiin omassa joukkueessa. Mutta ei sillä esiinnostamisella sitä pysty ohittamaan, että kehittyminen urheilussa vaatii työntekoa ja että valmennustiimi yleensä arvostaa sitä, että on reipas ja reilu ja tsemppaa treeneissä vaikkei asiat menisikään kuten itse eniten toivoo.

On oikeutettua, että valmentajan/ jojon lapsi pelaa paremmassa. Etenkin jos valmentaja on hyvä. Varmasti motivoitunut valmentamaan jos omakin on joukkueessa. Ei mitään järkeä valmentaa muiden muksuja jos oma pelaa huonommasssa. Jojon homma myös niin työntäytteinen, etenkin kilpasarjoissa. On oikeutettua, että jojon lapsi pelaa paremmassa. Mikäli taidot eivät riitä, varmaan saa vähemmän peliaikaa. Olen huomannut vuosia urheilua seuranneena, että aktiivisten vanhempien lapset pärjää parhaiten. Valmentajan perheessä varmasti eletään lajille kotonakin. 

Tuo valmentajien ja jojon lapsien peluutus on yksi pointti, jota voi perustella suuntaan tai toiseen.

Enemmän tässä on tullut kritiikkiä siitä, että joskus alkuvaiheessa tehty edustus- / harrastusjako on kiveen hakattu eikä harrastuspuolelta pääse siirtymään kilpaporukkaan, vaikka oikeasti kehittyisi ja tsemppaisi.

Hui, olin suunnitellut laittavani lapseni jalkapalloa harrastamaan, mutta kuulostaa ahdistavalta.

Kysymys teille, joitten seuroissa / joukkueissa homma toimii huonosti: otitteko ennen lapsen viemistä seuraan selvää, millaisesta seurasta on kyse? Olettaen siis, ettette ole niin pieneltä paikkakunnalta, ettei ole valinnanvaraa. Isommilla paikkakunnilla nykyisin aika hyvin osataan kyllä jo etukäteen kertoa, millaiset linjaukset seurassa on, missä vaiheessa aletaan kilpailla peliajasta ja -paikoista, voiko seurasta pudota eli onko muuta kuin kilpajoukkue, millaiset karsinnat on jne.

Minä olen ollut jalkapallon seuratoiminnassa mukana oikeastaan kaikissa mahdollisissa rooleissa kohta kolmekymmentä vuotta ja nähnyt lähes kaiken, mistä tässä ketjussa on puhuttu. Toisaalta olen valehtelematta kymmeniä kertoja nähnyt myös, miten vanhemman mielipide muuttuu sen mukaan, mikä on oman lapsen "ranking" joukkueessa: jos oma lapsi kuuluu parhaisiin pelaajiin, toivotaan kilpailullisempaan peluuttamista jne, mutta jos oma lapsi sitten jossain vaiheessa jääkin vaikkapa kärkikymmenikön ulkopuolelle, aletaan kilpailullisuutta arvostella ja vaaditaan tasapuolisempaa, taidoista tai aktiivisuudesta riippumatonta peluuttamista. Joskus nämä jaksavat hymyilyttää, useimmiten eivät.

Jos oikeasti haluatte lapsenne päätyvän seuraan, joka pystyy tarjoamaan hänelle riittävän monipuoliset mahdollisuudet, pitäisi seurassa ehdottomasti olla kolmen tason joukkueita.

Ensin olisi harrastejoukkue, johon pelaajat / perheet itse voivat valita menevänsä ja jossa treenejä on pari kertaa viikossa, hyvää tekemistä, mutta vähemmän. Mahdollistaa lajin pitämisen vaikkapa kakkoslajina. Tällaiseen joukkueeseen pitää olla pelaajia vähintään kaksi kertaa se määrä, mitä tarvitaan pelissä kentällä eli vaikkapa 7v7-pelivuosina noin 14-15 pelaajaa, koska kaikki eivät aina ole paikalla.

Sitten on isompi pooli pelaajia, jotka haluavat treenata vaikkapa 3-4 kertaa viikossa. Jokainen voi tehdä tämän valinnan. Saadaan enemmän treenaavien ryhmä, jossa on vaikka 25 pelaajaa, jotka kaikki ovat itse valinneet tämän ryhmän ja sitoutuneet myös x-määrän harjoittelemaan. Nämä 25 pelaajaa jaetaan ennen pelikauden alkua (maaliskuun lopussa) kahteen peliryhmään, joista toinen pelaa kovemmalla tasolla ja toinen vähän alemmalla. Tämä jako on kiinteä huhti-kesäkuun. Syksyksi uusi jako. Ja jos pelataan talvisarjaa, siihen taas uusi. Nämä jaot tehdään kilpailullisin perustein eli seurataan sen hetkistä taitotasoa.

Tällainen vaatisi noin 40 pelaajaa / ikäluokka, osaavat valmentajat ja valmennuspäällikön. Missään joukkueessa ei pitäisi vastuuvalmentajana myöskään olla oma vanhempi, vaikka olisi oikeasti hyväkin valmentaja. Kakkosena toki, joukkueenjohtajana, huoltajana jne. Mutta ehdottomasti ulkopuoliset vastuuvalmentajat ainakin jokaiseen ikäluokkaan. Vähemmän treenaavat maksavat vähemmän, luonnollisesti.

Koska koko "kilpapooli" treenaa samaan aikaan samassa paikassa, tulee treeneissä luontevasti seurattua kunkin pelaajan kehitystä. Treenataan esim. kolmessa tasoryhmässä, selvästi ykkösjoukkueeseen kuuluvat omanaan, sillä hetkellä taidollisesti heikoimmat omanaan ja keskiryhmässä sitten näitä, joista talven aikana mietitään, kuuluvatko ykkös- vai kakkosryhmään. Kisaavat koko ajan keskenään pelipaikoista, mutta tästä ei tehdä numeroa.

Näin. Paitsi pelaajia, tämä vaatii innokkaita ulkopuolisia valmentajia. Ja ammattimaisen valmennuspäällikön. Eli rahaa. Itse olisin tällaisesta valmis maksamaan ja maksankin, kaikki eivät ole. Mutta harvinaisen  usein myös harrastetoiminnassa pätee, että halvalla ei saa hyvää. Järjettömyyksiin ei maksuissa pidä mennä, mutta miettikääpä, kuinka moni on valmis käyttämään esim. kymmenvuotiaitten valmennukseen, treenien suunnitteluun, turnauksiin ja oheistoimintaan satoja tunteja omaa aikaansa vuodessa ilman korvausta?

Lopuksi vielä: jos jokin asia askarrutta teitä, olkaa ajoissa yhteydessä valmentajaan, joukkueenjohtajaan tai seuraan, mitä nyt asia koskeekin. Asiallisesti ja ajoissa, siinä minun neuvoni. Ei vasta, kun on jo pari viikkoa käyty naapuriseuran treeneissä ja asia tuodaan esiin huutamalla jossain turnauspelien välissä ja mielellään lasten kuullen. Valmentajat eivät näe kaikkea eivätkä aina huomaa kaikkea - ja oman lapsen kohdalla vain on tosi vaikea olla objektiivinen, niin valmentajaisän / -äidin kuin sen väärinkohdelluksi tulleen lapsen vanhemmankin.

Mitenkäs sellaisessa tilanteessa pitäisi toimia että kilpajoukkueessa tilaa 7 pojalle, joista 4 jo valmentajien tai jojon lapsia joilla itseoikeutettu asema joukkueessa koska vanhemmat uhraavat "pyytteettömästi" aikaansa joukkueen eteen, loput sisäpiiriläisiä, näiden toimijoiden ystävien lapsia. Harrasteryhmän lapset saavat sitten pelailla vaikka ikätasoaan nuorempia vastaan. Tässäkö sitä kehitystä sitten syntyy samanarvoisesti. Joku näistä valmentajista joutuu sitten aina nakkivuoroon harrastejoukkueen peleihin vaikka oma poika pelaa toisaalla. Ja kiinnostus touhuun ja kannustaminen loistaa poissaolollaan kilometrien päähän. Motivaatio pelaamiseen laskee lapsella kuin lehmän häntä ja innostus harrastamiseen sitä myötä kun ei lajissa kehittymistä huomioida millään tavalla. Isän ja äidin kannustuskin riittää vain tiettyyn rajaan asti. Ikävää lopettaa lapselle muuten mieluisa harrastus moisen takia, mutta eipä tee mieli tukea näin kuppikuntaista toimintaa. Kyseessä on kuitenkin vain lasten harrastus jonka päätehtävänä on tuottaa hyvää mieltä ja reipasta ja reilua toimintaa, ei jatkuvaa alemmuudentunnetta ja aikuisten välisiä valtakiemuroita. Näihin ehtii tutustua sitten myöhemminkin.

Mikä siinä on että niitä agressiivisia joukkuelle rangaistuksia pelaajia suositaan? Niin sanotut hyväkäytöksiset luotettavat peruspuurtajat ovat aina ikuisia kakkosia näihin agressiopakkauksiin verrattuina.

Ymmärrän toki etteivät koulumaailman tapahtumat saisi vaikuttaa harrastuksiin mutta hieman oudolta se tuntuu kun koulussa luokkakaveriaan turpiin vetänyt agressiopakkaus on treeneissä tähti turpiin vedettyyn verrattuna. Opettaako koulu vaiko urheilu oikeaa arvomaailmaa? Sitä kiusaamistahan esiintyy koko ajan valmentajien selän takana.