tavarapaljous :(

Vie omat tavarasi pois silläkin uhalla, että tulee sanomista. Niin kauan kun itse hoidat tilanteen fiksusti ja käyttäydyt hyvin, et ole vastuussa siitä, että he pahoittavat mielensä. Kuvailemasi perusteella se tuskin olisi pahempaa kuin nykymeno, koska nytkin tavarasta valitetaan ja voivotellaan.

Aivan kuten sinun tavaroidesi kohtalo ei kuulu vanhemmillesi, eivät heidän tavaransa kuulu sinulle. Heillä on oikeus säilyttää kotonaan mitä haluavat etkä voi heidän tavaroihinsa puuttua.

Meillä tuli hirveä riita tavaroista. Meillä on astioita minulta, mieheltä, miehen äidiltä ja mummilta, kaikki on jonkun toisen hankkimaa ta antamaa. Ja niitä astioita on paljon; on eri pari kippoa, kuppia, eri parisia juomalaseja, yksittäistä iittalaa, arabiaa. Mies kiehahti, kun kaappi tursuaa niitä, tiskipöytä, kun kaappiin ei mahdu ja että koskaan ei saa hankkia mitään oman mielen mukaan, kun kaikki on jostain annettu, peritty. Toki meillä ei opiskelijoina ollut varaa hienoihin saman sarjan astiastoihin, mutta tämä on johtanut nyt hallitsemattomaan tavarakasokseen, kun on ostettu rikkoutuneen iittalan tilalle halpahallista 2 lasia mm.

Lisäksi on aina joku antanut lahjaksi maljakkoa ja mariskoolia enkä itse tykkää yhtään mariskooleista.

Pyyhkeitä meillä oli kamala määrä, kaikki lähes eri paria, kuivaa koppuraa, pieniä kärpäsen lätkän kokoisia pyyhkeitä, millä ei tee mitään. Ja kaikki ovat olleet meillä alustasti ja mitään en kuulemma ole antanut hävittää.

No nyt oli pakko, kun tilanteesta tuli hirveä, että asuntoon ei mahdu sisään, kun tavarat vaan vyöryävät kaapeista päälle. Pyyhkeistä pistettiin pois puolet, samoin astioista.

Kylpyhuonekaapista olen laittanut pois kaikki käyttämättömät hiuslakat ym. purtilot. Villasukkia on meillä myös älytön määrä. Perintönä tulleita. Harmittaa, kun itselle ei jää enää mitään tehtävää, kun muut sukupolvet ovat kutoneet senkin edestä. Minun olisi turha lähteä kutomaan villasukkia , kun niitä on vaikka muille jakaa.

Tavaramäärä voi olla oikeasti parisuhde loukko. Älkää ainakaan ostako lapsillenme valmiiksi mitään sarjoja, kun maku voi muuttua vaikka ajatus olisi, että kerää sitten tätä tiettyä sarjaa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuli hirveä riita tavaroista. Meillä on astioita minulta, mieheltä, miehen äidiltä ja mummilta, kaikki on jonkun toisen hankkimaa ta antamaa. Ja niitä astioita on paljon; on eri pari kippoa, kuppia, eri parisia juomalaseja, yksittäistä iittalaa, arabiaa. Mies kiehahti, kun kaappi tursuaa niitä, tiskipöytä, kun kaappiin ei mahdu ja että koskaan ei saa hankkia mitään oman mielen mukaan, kun kaikki on jostain annettu, peritty. Toki meillä ei opiskelijoina ollut varaa hienoihin saman sarjan astiastoihin, mutta tämä on johtanut nyt hallitsemattomaan tavarakasokseen, kun on ostettu rikkoutuneen iittalan tilalle halpahallista 2 lasia mm.

Lisäksi on aina joku antanut lahjaksi maljakkoa ja mariskoolia enkä itse tykkää yhtään mariskooleista.

Pyyhkeitä meillä oli kamala määrä, kaikki lähes eri paria, kuivaa koppuraa, pieniä kärpäsen lätkän kokoisia pyyhkeitä, millä ei tee mitään. Ja kaikki ovat olleet meillä alustasti ja mitään en kuulemma ole antanut hävittää.

No nyt oli pakko, kun tilanteesta tuli hirveä, että asuntoon ei mahdu sisään, kun tavarat vaan vyöryävät kaapeista päälle. Pyyhkeistä pistettiin pois puolet, samoin astioista.

Kylpyhuonekaapista olen laittanut pois kaikki käyttämättömät hiuslakat ym. purtilot. Villasukkia on meillä myös älytön määrä. Perintönä tulleita. Harmittaa, kun itselle ei jää enää mitään tehtävää, kun muut sukupolvet ovat kutoneet senkin edestä. Minun olisi turha lähteä kutomaan villasukkia , kun niitä on vaikka muille jakaa.

Tavaramäärä voi olla oikeasti parisuhde loukko. Älkää ainakaan ostako lapsillenme valmiiksi mitään sarjoja, kun maku voi muuttua vaikka ajatus olisi, että kerää sitten tätä tiettyä sarjaa.

Hyvä esimerkki siitä, että älkää sysätkö vanhoja tavaroitanne/romuja nuorten huusholleihin. Meillä oli mieheni kanssa vähän sama tilanne nuorena parina. Kaikkea eripari lakanoita ja mainospyyhkeitä kannettiin meille ”koska eihän teillä nuoret ihmiset mitään ole” ja meillä todella oli. Molemmille jo kotona aikoinaan kerätty astiastoa yms ja emme tarvinneet mitään.

Vanhemmat ovat kyllä aivan oma lukunsa. Minäkin sain heiltä jonkin verran tavaraa poismuuttaessani ja vielä omillani asuessa, kun rahat olivat vähissä ja he halusivat auttaa. Myös myöhemmin äiti on antanut joitain suvussa kulkeneita esineitä tai omia sisustustavaroitaan, joihin on kyllästynyt. Osan näistä olen palauttanut hänelle (aina olen kysynyt, että haluatko takaisin, annanko muualle vai myynkö) ja aina saan osakseni hämmästelyä raivaamisestani. Viimeksi tällä viikolla hän oli kovin huolissaan, jääkö minulle mitään kun kaiken myyn tai annan eteenpäin kun kuuli että olen myynyt pari kynttilänjalkaa, jotka olivat olleet kaapissa käyttämättöminä kolme vuotta. En tiedä, mistä tämä juontaa, mutta rasittavaa se on.

Lisäksi meillä on nyt äitiyspakkausten viltit äidinäidiltä, äidiltä, miehen äidiltä, minulta, määrä on aivan hullu ja tolkuton. Kaikki on nyt rahdattu meille ikään kuin olisi ajateltu, että seuraavat äidit eivät saa äitiyspakkauksia. Ja nyt minä olen se, joka joutuu tekemään hävitystyön, kun meillä ei vaatekaappiin oikeasti mahdu monia vilttejä ja täkkejä.Eli älkää säilyttäkö tällaista määrää kotonanne odottaen, että sitten lapset saavat ne. Nyt uudet hienot äitiyspakkauksen viltit on käyttämättöminä kun pitää pakko muistella retroaikoja.

Joskus vanhempi saattaa olla kiintynyt lapsen tavaraan itse. Mulle tuli tämä vastaan, kun parikymppisenä eräs henkilö halusi ostaa lapsuuden leluni ja antaa sen lapsilleen. Äiti hyvin varovasti kysyi minulta, olisiko se ok. Mulle tavara oli merkityksetön ja ilahduin siitä, että saisin jopa rahaa siitä. Kun tavaraa oltiin vaihtamassa, äiti otti sieltä muutaman irtotavaran "muistoksi" ja jälkeenpäin kertoi, että "olisit voinut nekin ja ne ottaa, ajattelin kyllä että olisit halunnut ne pitää" enkä todellakaan olisi halunnut. Enkä sitäkään minkä hän otti. Kohteliaana tyttönä otin ne haltuuni ja alle 5*5 sentin kokoisena ne vieläkin täällä nurkissani jossain ajelehtivat.

Ihmettelin koko episodia sillä äitini ei muuten ole lainkaan hamsteri. Tuo lapsen lelu oli kuitenkin hänelle tärkeä, muistan kun sain sen joululahjaksi ja näin jälkikäteen tajuan, että se oli jo silloin sellainen. Äiti katseli miten suhtaudun lahjaan ja se oli varmaan jotain mitä hän olisi itse halunnut lapsena tai jotain aivan mahtavaa, jota en varmaan osannut edes koskaan arvostaa.

Juu, se oli nukkekoti.

Vierailija kirjoitti:

Joskus vanhempi saattaa olla kiintynyt lapsen tavaraan itse. Mulle tuli tämä vastaan, kun parikymppisenä eräs henkilö halusi ostaa lapsuuden leluni ja antaa sen lapsilleen. Äiti hyvin varovasti kysyi minulta, olisiko se ok. Mulle tavara oli merkityksetön ja ilahduin siitä, että saisin jopa rahaa siitä. Kun tavaraa oltiin vaihtamassa, äiti otti sieltä muutaman irtotavaran "muistoksi" ja jälkeenpäin kertoi, että "olisit voinut nekin ja ne ottaa, ajattelin kyllä että olisit halunnut ne pitää" enkä todellakaan olisi halunnut. Enkä sitäkään minkä hän otti. Kohteliaana tyttönä otin ne haltuuni ja alle 5*5 sentin kokoisena ne vieläkin täällä nurkissani jossain ajelehtivat.

Ihmettelin koko episodia sillä äitini ei muuten ole lainkaan hamsteri. Tuo lapsen lelu oli kuitenkin hänelle tärkeä, muistan kun sain sen joululahjaksi ja näin jälkikäteen tajuan, että se oli jo silloin sellainen. Äiti katseli miten suhtaudun lahjaan ja se oli varmaan jotain mitä hän olisi itse halunnut lapsena tai jotain aivan mahtavaa, jota en varmaan osannut edes koskaan arvostaa.

Juu, se oli nukkekoti.

Olen miettinyt tätä samaa monien lapsuudentavaroiden kanssa. Vanhemmat ovat ihmetelleet ja jopa loukkaantuneet, kun en halua jotain vaatetta jota olen pitänyt päiväkodin kuvauksessa 5-vuotiaana tai muuta vastaavaa. He eivät tunnu ymmärtävän, että monet varhaislapsuuden tavarat ovat heidän muistoesineitään, eivät minun. Minä en niitä muista, niihin ei ole minulla mitään tunnesidettä. 

"Kakaralle": Miksi edes mainitset äidillesi, jos olet heittämässä pois pinssejä tai koirankusemia mattoja? Suorita hävitystyö kodissasi, kun äiti ei ole paikalla.

Minä (äiti) pidin itselläni lasteni ensimmäiset pienenpienet vaatteet ja kengät. Kaikki muu säilyy valokuvissa ja nekin on skannattu ja digitalisoitu, joten eivät konkreettisesti vie tilaa missään.

Lapset ottivat lähtiessään mitä halusivat mukaansa, loput hävitettiin. 

Yksi aikuisista lapsista opiskelee ulkomailla. Hänen suksensa ja luistimensa on meidän varastossa, koska opiskelumaassa ei ole koskaan lunta. Käytti niitä Suomessa nyt joululomallaan. 

Vähitellen varmaan muutetaan tästä pienempään varastoon, ja omiakin tavaroita olen alkanut karsia. Jos olisi vielä lasten tavarat täällä niin olisin pulassa.

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi meillä on nyt äitiyspakkausten viltit äidinäidiltä, äidiltä, miehen äidiltä, minulta, määrä on aivan hullu ja tolkuton. Kaikki on nyt rahdattu meille ikään kuin olisi ajateltu, että seuraavat äidit eivät saa äitiyspakkauksia. Ja nyt minä olen se, joka joutuu tekemään hävitystyön, kun meillä ei vaatekaappiin oikeasti mahdu monia vilttejä ja täkkejä.Eli älkää säilyttäkö tällaista määrää kotonanne odottaen, että sitten lapset saavat ne. Nyt uudet hienot äitiyspakkauksen viltit on käyttämättöminä kun pitää pakko muistella retroaikoja.

😬 Nyt omatunto kolkuttaa,,,,,

Minäkin olen säästänyt kahden lapseni 80 -luvun äitiyspakkauksen viltit ja peitot vaikka tiedän ettei niitä kumpikaan huoli enkä edes tyrkytä.

Ehkä keksin niille jotain käyttöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus vanhempi saattaa olla kiintynyt lapsen tavaraan itse. Mulle tuli tämä vastaan, kun parikymppisenä eräs henkilö halusi ostaa lapsuuden leluni ja antaa sen lapsilleen. Äiti hyvin varovasti kysyi minulta, olisiko se ok. Mulle tavara oli merkityksetön ja ilahduin siitä, että saisin jopa rahaa siitä. Kun tavaraa oltiin vaihtamassa, äiti otti sieltä muutaman irtotavaran "muistoksi" ja jälkeenpäin kertoi, että "olisit voinut nekin ja ne ottaa, ajattelin kyllä että olisit halunnut ne pitää" enkä todellakaan olisi halunnut. Enkä sitäkään minkä hän otti. Kohteliaana tyttönä otin ne haltuuni ja alle 5*5 sentin kokoisena ne vieläkin täällä nurkissani jossain ajelehtivat.

Ihmettelin koko episodia sillä äitini ei muuten ole lainkaan hamsteri. Tuo lapsen lelu oli kuitenkin hänelle tärkeä, muistan kun sain sen joululahjaksi ja näin jälkikäteen tajuan, että se oli jo silloin sellainen. Äiti katseli miten suhtaudun lahjaan ja se oli varmaan jotain mitä hän olisi itse halunnut lapsena tai jotain aivan mahtavaa, jota en varmaan osannut edes koskaan arvostaa.

Juu, se oli nukkekoti.

Olen miettinyt tätä samaa monien lapsuudentavaroiden kanssa. Vanhemmat ovat ihmetelleet ja jopa loukkaantuneet, kun en halua jotain vaatetta jota olen pitänyt päiväkodin kuvauksessa 5-vuotiaana tai muuta vastaavaa. He eivät tunnu ymmärtävän, että monet varhaislapsuuden tavarat ovat heidän muistoesineitään, eivät minun. Minä en niitä muista, niihin ei ole minulla mitään tunnesidettä. 

Jokainen ajattelee tavallaan. Minulla on tallessa vaatteita varmaan jokaiselta ikävuodeltani ja kyllä ne ihan minun omia muistoesineitäni ovat, eivät vanhempieni. 

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi meillä on nyt äitiyspakkausten viltit äidinäidiltä, äidiltä, miehen äidiltä, minulta, määrä on aivan hullu ja tolkuton. Kaikki on nyt rahdattu meille ikään kuin olisi ajateltu, että seuraavat äidit eivät saa äitiyspakkauksia. Ja nyt minä olen se, joka joutuu tekemään hävitystyön, kun meillä ei vaatekaappiin oikeasti mahdu monia vilttejä ja täkkejä.Eli älkää säilyttäkö tällaista määrää kotonanne odottaen, että sitten lapset saavat ne. Nyt uudet hienot äitiyspakkauksen viltit on käyttämättöminä kun pitää pakko muistella retroaikoja.

&&&&

Ne äitiyspakkauksen filtit on hyvän kokoisia koiranpetiin. Jos joku kaverisi on ottamassa koiranpentua, niin anna lahjaksi.

Jokainen ajattelee tavallaan. Minulla on tallessa vaatteita varmaan jokaiselta ikävuodeltani ja kyllä ne ihan minun omia muistoesineitäni ovat, eivät vanhempieni. [/quote]

Jokaiselta ikävuodelta? Hmm.. vievät paljon tilaakin? No, jokainen tavallaan, kunhan ihmettelen.

Hei nimimerkki Kakara,

kuulostaa siltä, että lapsuudenperheessäsi on jäänyt lapsien "normaali" itsenäistymisprosessi käymättä ja roolit ovat kääntyneet. Itse ottaisin käyttöön lastenkasvatuksesta tutut käytännöt eli rajoja ja rakkautta. Selittäisin äidilleni rauhallisesti, mutta päättäväisesti, että en halua kotiini tavaraa, jota en tarvitse. Sanoisin, että olen kiitollinen siitä, että he ostivat minulle tavarat silloin kun niitä tarvitsin ja että minulla on lämpimiä muistoja lapsuudestani, eivätkä ne ole sidoksissa tavaraan. Ilmoittaisin selkeästi, että voin ottaa omat tavarat mukaani, jotta ne eivät vie tilaa vanhempieni kodissa TAI jos äitini ei tätä halua hän voi pitää tavarat itsellään. Tässä tapauksessa en kuitenkaan aio kuunnella valitusta tavaroista. Jos asia tulee puheeksi sanoisin aina saman: "lupauduin ottamaan tavarat itselleni, mutta halusit pitää ne, joten en aio keskustella asiasta enempää". Ei sinun tarvitse loputtomasti keskustella kun teet reunaehdot ja vaihtoehdot selväksi. Pidä kiinni omista rajoistasi lujasti, mutta lempeästi. Ehkä äitisi vain kaipaa teidän huomiotanne kuin pienet lapset.

Vierailija kirjoitti:

Yksi iso vaatekaappi on nyt raivattu ja jätesäkillinen lähtee vaatteita uffille. Kuinkas teillä sujuu raivaaminen?

Itse olen Paikka Kaikelle-kurssilla, jossa käydään koko talo läpi. Olen saanut jo todella paljon näkyviä tuloksia, niin paljon poistettua rojua etten edes voi laskea. 

Suosittelen kurssia, jos on paljon roinaa eikä raivaaminen edisty kuten toivoisi - jos ei ole pikkurahasta pulaa. Jos on taloudellisesti tiukkaa, ei kannata laittaa 300 e siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi iso vaatekaappi on nyt raivattu ja jätesäkillinen lähtee vaatteita uffille. Kuinkas teillä sujuu raivaaminen?

Itse olen Paikka Kaikelle-kurssilla, jossa käydään koko talo läpi. Olen saanut jo todella paljon näkyviä tuloksia, niin paljon poistettua rojua etten edes voi laskea. 

Suosittelen kurssia, jos on paljon roinaa eikä raivaaminen edisty kuten toivoisi - jos ei ole pikkurahasta pulaa. Jos on taloudellisesti tiukkaa, ei kannata laittaa 300 e siihen. 

Tosin täytyy lisätä, että itse olen tavaraaa myymällä tienannut jo syksyllä 150 e, eli puolet kurssin hinnasta. Ilman kurssia en olisi saanut todellakaan näitä kaikkia kerättyä myyntiin. 

Eli ehkä sittenkin köyhän kannattaa harkita :) 

Meillä on jo vuosia ollut eteisessä tietty hylly, jonne laitan tarpeettomat tavarat.

Paitsi kaikki on niin kuurattu, ettei enää tule.

Käyn vaatteet läpi pari kertaa vuodessa ja aina joku menee lumppukasaan. Esim paitapusero, jos näkee selässä kangas on kulunut, se on sitten lumppukamaa, ei voi korjata.

Aion muuttaa 5 v sisällä ja haaveena on ostaa kaikki uutta uuteen kotiin. Muutamat perintöhuonekalut saavat tulla mukaan, muuten kaikki kiertoon. Mm sohva on nyt 15 vuotta vanha. jos s pysyy koossa vielä seuraavat 5 vuotta, se on silloin valmis kaatopaikalle.

Minulla on pieni lipasto, jossa on 3 laatikkoa täynnä muistoja. Siellä on muistot lapsien varhaisista ajoista, valokuvia jne. Ne riittävät hyvin meille.

Nyt, kun olen tehnyt etänä töitä, olen ollut koko päivän verkkareissa. Kokouksissa laitan hiukset nutturalle, ehkä huulipunaa ja paitapusero päälle. Sitten takaisin verkkareihin. Ei tänä vuonna edes tullut lumppuja, kun eipä liikaa vaatteita käytetty.

Löytyisikö tästä mainiosta ketjusta vinkkejä tänne:

https://www.vauva.fi/keskustelu/3997270/aihe-vapaan-life-hacks-eli-elam…

Tuntuu, että ihmisillä on asiat hukassa usein just tavaroiden suhteen. Esim yhdessä ketjussa äiti kertoi, ettei "muista montako talvitakkia lapsella onkaan". Minusta sellainen on kummallista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus vanhempi saattaa olla kiintynyt lapsen tavaraan itse. Mulle tuli tämä vastaan, kun parikymppisenä eräs henkilö halusi ostaa lapsuuden leluni ja antaa sen lapsilleen. Äiti hyvin varovasti kysyi minulta, olisiko se ok. Mulle tavara oli merkityksetön ja ilahduin siitä, että saisin jopa rahaa siitä. Kun tavaraa oltiin vaihtamassa, äiti otti sieltä muutaman irtotavaran "muistoksi" ja jälkeenpäin kertoi, että "olisit voinut nekin ja ne ottaa, ajattelin kyllä että olisit halunnut ne pitää" enkä todellakaan olisi halunnut. Enkä sitäkään minkä hän otti. Kohteliaana tyttönä otin ne haltuuni ja alle 5*5 sentin kokoisena ne vieläkin täällä nurkissani jossain ajelehtivat.

Ihmettelin koko episodia sillä äitini ei muuten ole lainkaan hamsteri. Tuo lapsen lelu oli kuitenkin hänelle tärkeä, muistan kun sain sen joululahjaksi ja näin jälkikäteen tajuan, että se oli jo silloin sellainen. Äiti katseli miten suhtaudun lahjaan ja se oli varmaan jotain mitä hän olisi itse halunnut lapsena tai jotain aivan mahtavaa, jota en varmaan osannut edes koskaan arvostaa.

Juu, se oli nukkekoti.

Olen miettinyt tätä samaa monien lapsuudentavaroiden kanssa. Vanhemmat ovat ihmetelleet ja jopa loukkaantuneet, kun en halua jotain vaatetta jota olen pitänyt päiväkodin kuvauksessa 5-vuotiaana tai muuta vastaavaa. He eivät tunnu ymmärtävän, että monet varhaislapsuuden tavarat ovat heidän muistoesineitään, eivät minun. Minä en niitä muista, niihin ei ole minulla mitään tunnesidettä. 

Mulle oli kans säästetty kaikenlaista. Kun oma lapsi syntyi, otin mukaani muutamat potkuhousut, villasukat ja myssyn. Mutta ei niiden pukeminen omalle lapselle mitenkään tunteita herättävää ollut, vaikka yleensä kiinnyn tavaroihin. Omalle lapselle ajattelin säästää ihan vain muutamia tavaroita, vauvakirjan sen sijaan pyrin täyttämään. Juuri otin lapsesta kuvan, jossa näkyy samalla hänen tämän hetken lempikirjansa. Valokuva menee myöhemmin vauvakirjaan ja kirjat voi sitten aikanaan antaa eteenpäin. Niistä on valtavasti enemmän iloa lukukäytössä kuin jossain muistolaatikossa.

Luin yhtä toista ketjua varten muumien mietelauseita ja tämähän sopii tähän ketjuun hyvin:

"Elämä on aika kummallista. Tässä sitä on ikänsä uskonut, että hopeatarjotinta voi käyttää vain yhdellä tavalla, ja sitten se onkin paljon parempi johonkin aivan muuhun."

Muumimamma, kirjasta Taikatalvi (1957)