Vikaa " varhaisessa vuorovaikutussuhteessa" ???

hänelle ei jutella, hymyillä jne.

kun äiti on tunnekylmä eikä rakasta lastaan eikä kommunikoi hänen kanssaan, lapsesta tulee autisti. Teoria on kumottu (HYVIN pätevin syin) jo 1970-luvulla, mutta jotenkin se aina putkahtaa silti esiin, koska se on niin helppo ratkaisu kaikkeen...

Varhainen vuorovaikutus ja aivojen kehitys lapsuus- ja nuoruusiässä



Vauvalla on alusta alkaen kyky ja tarve olla vuorovaikutuksessa. Ensimmäisissä ihmissuhteissa vauva oppii, minkälainen hän on, minkälaisia muut ihmiset ovat, miten hänen läheisensä kohtelevat häntä ja miten hän itse vaikuttaa heihin.



Lapsen mieleen syntyy malli yhdessä olemisesta. Se on pohja sille, miten hän myöhemminkin ennakoi vuorovaikutustilanteita, osallistuu niihin, havainnoi ja tulkitsee niitä. Lapsi tarvitsee pysyviä ja lämpimiä suhteita häntä hoitaviin aikuisiin.



Toistuvat vuorovaikutuskokemukset varhaisvuosina vaikuttavat myös aivojen kehitykseen eli muovaavat osin aivojen toiminnallisia rakenteita. Suuresta painoarvosta huolimatta varhaisvuosien kokemusten ei tarvitse leimata koko loppuikää: asioiden tiedostaminen ja työstäminen, kehittyminen ja kasvu on mahdollista läpi elämän.



Mitä on varhainen vuorovaikutus?

Taitava lapsi ja hoksaava vanhempi

Kiintymistä

Vanhemman tunteet ja tarpeet

Varhaisen vuorovaikutuksen ¿sanakirja¿

Aivojen kehitys lapsuus- ja nuoruusiässä

Mitkä asiat vaikuttavat lapsen aivojen kehitykseen?

Tiedetietoisku: Katsaus aivojen kehityksen eri vaiheisiin

Lähteet



Mitä on varhainen vuorovaikutus?



Varhaisella vuorovaikutuksella tarkoitetaan kaikkea lapsen ja vanhempien yhdessä tekemistä, kokemista ja olemista ensivuosina. Riittävän hyvä vuorovaikutussuhde lapsen ja vanhempien välillä on nykytiedon valossa erityisen tärkeää.



Kun vanhempi on herkkä vauvansa ja pienen lapsensa viesteille, tulkitsee niitä yleensä lapsen tarpeiden kannalta oikein, ja vastaa niihin johdonmukaisesti, lapselle rakentuu mielikuva: minä olen hyvä, minun tarpeeni ovat tärkeitä, minusta on iloa, maailma on hyvä paikka. Tämä perusturvallisuuden ja luottamuksen kokemus heijastuu lapsen myöhempiinkin ihmissuhteisiin ja luo pohjaa hyvälle itsetunnolle ja minäkuvalle ja kehittää empatiakykyä.



Kun lapsella on riittävä perusturva, hän kykenee ympäristönsä tutkimiseen ja valloittamiseen: leikkimään, luomaan ja oppimaan uutta. Lapsi oppii myös hakemaan ja vastaanottamaan hoivaa ja tukea silloin, kun hän sitä tarvitsee. Jos lapsen tarpeet laiminlyödään jatkuvasti tai niihin vastataan hyvin sattumanvaraisesti ja arvaamattomasti, lapsen on vaikea oppia luottamaan elämään tai itseensäkään.



Lapsen kehitykselle on tärkeää, että hän voi solmia pysyvän ja pitkäkestoisen tunnesuhteen muutamaan häntä pääsääntöisesti hoitavaan aikuiseen, tavallisimmin äitiin ja isään. Lapsen ja vanhemman välille syntyy kiintymyssuhde, tunneside, joka muotoutuu ja vahvistuu yhteisissä arjen touhuissa.



Riittävän hyvä varhainen vuorovaikutus ei ole erityisiä taikatemppuja. Pysyvät ihmissuhteet ja tavallinen lapsiperheen arki, jossa toistuvissa ja tutuissa rutiineissa huolehditaan lapsen perustarpeista (uni, ruoka, puhtaus, ulkoilu) ja jossa osoitetaan rakkautta ja hyväksyntää ja asetetaan turvallisia rajoja, on oivallinen perusta varhaisvuosien hyvälle kasvulle.



Kylvetys, vaipan vaihto, ruokailu, nukkumaan laittaminen, ulkoilu, leikkiminen, loruilu, lohduttaminen, satujen lukeminen ja muut arjessa toistuvat yhteiset hetket ovat niitä, joissa kohdataan, seurustellaan, jaetaan kokemuksia, osoitetaan ja jaetaan tunteita, opetellaan yhdessä elämistä ja ollaan vuorovaikutuksessa.



Lapsi tarvitsee vanhemman aikaa ja tunnetta siitä, että vanhempi iloitsee ja nauttii hänen kanssaan olemisesta. Yhteisellä tekemisellä ei tarvitse aina olla suunnitelmia ja päämääriä, tärkeää on olla yhdessä ja jakaa erilaisia kokemuksia. Välillä vanhempi houkuttelee vauvaa yhteiseen touhuun ja vauva vastaa siihen. Välillä taas aloite, esim. itku, jokeltelu tai lelun näyttäminen, tulee vauvalta, ja vanhempi vastaa: lohduttaa, rauhoittaa, juttelee takaisin, yhtyy lelun ihmettelyyn, ihastelee vauvan taitoja.



Kukin vauva ja vanhempi on erilainen perustemperamentiltaan. Se asettaa erilaisia haasteita myös heidän väliselle vuorovaikutukselle ja muovaa sitä omannäköiseksi. Reseptiä yhteen ainoaan oikeanlaiseen suhteeseen ei ole olemassa. Molemminpuolinen tutustuminen ja vauvan hoidon harjoittelu vievät aikaa ¿ ei tarvitse pelästyä, jos tuntee itsensä aluksi kömpelöksi tai epävarmaksi.

mielessä, että ruokaa on saanut ja vaipat vaihdettu, mutta läheisyys jäänyt puutteelliseksi. Vauvan itkuun ei ole vastattu heti tai katsottu vauvaa silmiin, kommunikoitu hänen kanssaan. Vauvan alitajuntaan jää tunne siitä, ettei ehkäpä ole arvostettu.

sen sijaan varhaislapsuuden vuorovaikutuksen merkitys lapsen persoonallisuuden kehittymiselle on edelleen kiistaton. itse asiassa tietoisuus aiheesta on kovasti lisääntynytkin. Paljpon puhutaan nykkyään siitä, kuinka äidin hoitamaton masennus on tuhoisaa vauvan psyykkiselle kehitykselle. Ja edelleenkään sitä seikkaa ei ole kiistetty, että mitä vakavampi psyykkinen häiriö (esim. psykoosisairaudet, joihin tosin perimäkin altistaa) sen varhaisemmassa vaiheessa on perheen vuorovaikutuksessa ollut häiriöitä.

kehitys oli viiveistä kaikilla osa-alueilla - tiedän että lapsi kuoli ennen kouluikää, syytä en tiedä miksi.



Tämän lapsen siskopuoli oli samaan aikaan opiskelemassa kuin minäkin ja kertoi tästä pienestä siskostaan ja siitä ettei äitinsä olisi halunnut tätä ja laiminlöi häntä.

Siksipä olen oman lapsen kohdallan vauva-aikana yrittänyt välttää samoja virheitä. Esim. jo kahden kuukauden ikäisen vauvan kanssa pystyy juttelmaan ja hassuttelemaan jos näkee vaivaa, itkuun vastasin heti vaikka minua pidettiin hysteerisenä. Pienellä vauvalla ei ole samanlaista aikakäsitystä kuin aikuisella. Tuloksena on iloinen (ja hyvin minuun kiintynyt) taapero, tosin äidin voimat aika piipussa tässä vaiheessa, mutta akkuja lataamalla jaksan taas.

Vierailija:

sen sijaan varhaislapsuuden vuorovaikutuksen merkitys lapsen persoonallisuuden kehittymiselle on edelleen kiistaton. itse asiassa tietoisuus aiheesta on kovasti lisääntynytkin. Paljpon puhutaan nykkyään siitä, kuinka äidin hoitamaton masennus on tuhoisaa vauvan psyykkiselle kehitykselle. Ja edelleenkään sitä seikkaa ei ole kiistetty, että mitä vakavampi psyykkinen häiriö (esim. psykoosisairaudet, joihin tosin perimäkin altistaa) sen varhaisemmassa vaiheessa on perheen vuorovaikutuksessa ollut häiriöitä.

googlaa vaikka noilla hakusanoilla...

ettei äidin hoitamattomalla masennuksella todella olisi vakava vaikutus lapsen psyykkiselle kehitykselle?

Onhan olemassa esim. Hesarin tiedetoimittaja, jonka mielestä millään ihmisen kokemalla ei ole mitään merkitystä, vain geenit ratkaisevat. Tälläiset äärimmäiset näkemykset eivät kuitenkaan saa suurta kannatusta alan asiantuntijoiden piirissä.



Varhainen vuorovaikutus (0-3 v.) muovaa ihmisen aivojen kehitystä ja varhaisen vuorovaikutuksen häiriöiden vaikutukset ovat usein elinikäisiä.

Ei seurustella, ei reagoida lapsen mielialan vaihteluihin, ei vastata lapsen kontaktiyrityksiin. Pahimmillaan lapsi voi masentua ja menettää mielenkiinnon maailman tutkimiseen ja hänen kehityksensä hidastuu, pysähtyy tai taantuu.

Ihan hyvää tarkoittava, rakastava äiti voi olla niin pihalla vauvansa viesteistä että vuorovaikutus kärsii. Esim. että vauva on väsynyt ja haluaa nukahtaa ja äiti alkaakin yrittää katsekontaktia ja leperrellä yms.

mutta nyt on niin, että hän ei myöskään keksi näitä hjuttuja omasta päästään vaan nojaa väitteessään ihan arvoistettuihin julkaisuihin, joita on paljon lukenut, vaikkei itse asiaa työkseen tutkikaan.



Kenen tahansa vakavalla masennuksella on aina vaikutus hänen lähipiirinsä muihin ihmisiin. Se ei kuitenkaan ole välttämättä pysyvä, eikä se aina saa aikaanSAMANLAISIA vaikutuksia. Ei myöskään pienissä lapsissa. Pienten lasten kohdalla toisen vanhemman masennuksen vaikutukset voi hyvin tehdä tyhjäksi joku muu läheinen aikuinen. Vaikutukset eivät myöskään ole pysyviä koko loppuiäksi ja siihenhän kaikki terapia ja kuntoutuskin perustuu: niitä voidaan korjata ja kumota.



SITÄPAITSI, vain äärimmäisen poikkeuksesslisissa tilanteissa edes vakavasti masentunut tai psykoottinenkaan vanhempi jättää kokonaan vastaamatta vauvan tarpeisiin, kokonaan puhumatta tälle tai katselematta tämän silmiin tai koskettelematta vauvaa jne. Toisaalta mistään ei myöskään löydy sellaista vanhempaa, jolle käytännössä olisi mahdollista vastata kaikkiin vauvan tarpeisiin heti samalla silmänräpäyksellä. Niinpä rajanveto siiinä, missä kohtaa on ongelma tai ei, on täysin mahdotonta. Sitäpaitsi tämmöisen teorian pitäisi esimerkiksi johtaa siihen, että toiset ja kolmannet lapset olisivat väistämättä jotenkin mielenterveydeltään häiriintyneempiä kuin esikoiset, koska heidän vauva-aikanaan vanhemmalla ei enää ole ollut tilaisuutta vastata heidän tarpeisiinsa yhtä nopeasti.

En kiistä :)

oltu yhtä yksimielisiä varhaisen vuorovaikutuksen vaikuttavuudesta myöhempään kehitykseen. Siis tarkoitatko, että jotku tietyt neurologiset häiriöt eivät nykyisen tiedon mukaan johdu vuorovaikutusongelmista?



Koliikki saattaa johtua - siitä kiistellään.

ollenkaan. Minua hoiti vauvana isäni, joka on hyvin käytännönläheinen eikä näytä tunteitaan, ei halaa ym. Varmasti rakasti ja rakastaa vaikkei ole sitä koskaan minulle sanonut. Lisäksi perimä on vaikuttanut " lopputulokseen" . 9

Sain tällaista kommenttia lukea psykiatrin lausunnosta ja kuulla psykodynaamiselta psykoterapeutilta, ja en tosiaan ole autisti, vaan mikä lie pöpi.



Mielenkiintoinen aihe. Pitää lukea lisääkin. En kyllä edelleen osaa liittää tällaisia kuvauksia omiin käsityksiini lapsuudestani.



ap

Eikä esim. psyykkisesti sairaan ja terveen välinen raja ole mitenkään selvä, terveelläkin ihmisellä on sairauteen viittaavia piirteitä. Kuitenkaan ei voi kiistää, etteikö varhaisella vuorovaikutuksella olisi huomattava merkitys. Harva oikeasti tajuaa, millaista on oikeasti ongelmallinen vuorovaikutus. Sitä ei ole se, että äiti ei aina keksi mitä vauva itkee, eikä sitä ole se, että äiti keskittyy muihin sisaruksiin välillä.



Oikeasti on olemassa lapsia, joita ei ole koskaan vanhemmat katsoneet silmiin tai hakeneet katsekontaktia. On olemassa lapsia, joiden tarpeisiin ei vastata, jotka itkevät tuntikausia märissä vaipoissa eikä kukaan tule. Joiden viesteihin ei vastata johdonmukaisesti, välillä tulee ruokaa, lämpöä ja hoivaa, välillä ei. Jotka eivät opi ennakoimaan tulevaa, sillä mitään sääntöä mihinkään tilanteeseen ei ole.



Lievempänä vuorovaikutuksen häiriönä on se, että äiti ei masennukseltaan jaksa seurustella lapsensa kanssa, vaikka hoitaa tätä muuten. Silloin muilla ihmissuhteilla on merkitystä, mutta nykykäsityksen mukaan tärkein on ensisijaisen hoitajan kanssa koettu vuorovaikutus.

1. varhaisen vuorovaikutuksen suhteen ongelmien määrittely ja merkitys on ylipäänsä kiistanalainen asia.

2. sen vaikutus tiettyihin neurologisiin ongelmiin on kokonaan kumottueli sellaista mahdollisuuttakaan ei edes ole

3. sen vaikutus myös mielenterveyden häiriöihin on kaikkien häiriöiden kohdalla vähintään kyseenalainen. Skitsofreniankin kohdalla se ON jo todettu epätodeksi hypoteesiksi.



4. esim tuommoisten koliikkien jne kohdalla on myös kausaalisuhteen määrittely vähintään epävarmaa: jos voitaisiinkin todeta, että useiden koliikkilasten ja heidän vanhempiensa kohdalla vuorovaikutuksessa ilmenee ongelmia (mitä ei edes ole vielä voitu vahvistaa), on täysin mahdoton näyttää toteen, kumnpi johtuu kummasta: onko lapsella koliikki siksi että äiti on väsynyt eikä osaa kommunikoida vai väsyykö äiti siksi että lapsi on koko ajan kipeä ja huutaa ja kommunikoiko lapsi kenties kivuissaan jotenkin niin toisin, että hänen kanssaan " normaali" kommunikaatiokin pitäisi lähtökohtaisesti määritellä jotenkin toisin.



5. freudilaisten mielestä on vaan niin kivaa syyttää äitiä aina kaikesta. Kaikki psykologia tai psykiatria ei kuitenkaan ole freudilaista, ja hedelmällisempiäkin lähtökohtia voidaan etsiä. Kenellekään ei ole apua siitä, että aina syytetään jotain mitä äiti on tehnyt joskus ja sitten todetaan, ettei sille enää mitään voi. Todellisuudessa tekijöitä on aina useita, eikä huononkaan äidin vaikutus pilaa lasta jos muut asiat ovat kunnossa ja silloinkin kun muutkaan asiat eivät ole kunnossa, ihmisiä useimmissa tapauksissa VOI auttaa myöhemminkin varsin paljon.

Vierailija:

Oikeasti on olemassa lapsia, joita ei ole koskaan vanhemmat katsoneet silmiin tai hakeneet katsekontaktia. On olemassa lapsia, joiden tarpeisiin ei vastata, jotka itkevät tuntikausia märissä vaipoissa eikä kukaan tule. Joiden viesteihin ei vastata johdonmukaisesti, välillä tulee ruokaa, lämpöä ja hoivaa, välillä ei. Jotka eivät opi ennakoimaan tulevaa, sillä mitään sääntöä mihinkään tilanteeseen ei ole.

mutta verrattuna kaikkiin niihin ongelmiin, mitä varhaisen vuorovaikutuksen häiriöillä selitetään (ahdistuksesta paniikkihäiriöihin, ocd:hen jne ja pahimmassa tapauksessa edelleen myös dysfasiaan, lukihäiriöön, skitsofreniaan jne vaikka ne on todettu paikkansapitämättömiksi jutuisi) NÄITÄ (KOmmunikaatiossa ja tai muutenkin) LAIMINLYÖTYJÄ LAPSIA ON LIIAN VÄHÄN. Onneksi - olisi kamalaa jos noin pahasti laiminlyötyjä lapsia olisi yhtä paljon kuin ahdistuneita aikuisia. mutta se tarkoittaa sitä, että ongelmia ei voida selittää tämmöisellä pumpulisella ja määrittelemättömällä yleiskäsitteella. Pitää keksiä parempi selitys ja toimivampi hoito.