Väsyneelle mamille! Lapsi viedään omaan sänkyyn, annetaan hali ja sanotaan hyvä yötä. Lapsi

Meillä kysymys on ikäkaudesta/kehitysvaiheesta. Jossain vaiheessa sitä mennään helposti nukkumaan, toisessa vaiheessa on hankalampaa - ja sama koskee yöheräämisiä.

Kaverini lapset 6v, 3v ja 3kk nukkuvat kaikki vanhempiensa sängyssä. En ole ihan varma, ovatko kaikki siellä tosiaan koko yön. Joskus kuulemma isä tai äiti on siirtynyt yhteen ison sängyn vieressä olevaan lasten sänkyyn. Vanhin lapsi oli vauvan synnyttyä kysynyt huolissaan, voikohan hän enää nukkua vanhempien vieressä, johon äitinsä oli todennut että voi, saat nukkua niin kauan kuin haluat.

Kukin tyylillään.

Oma lapseni, nyt 6v, on nukkunut aina yönsä omassa sängyssä (no, ihan vauvana satunnaisesti mun vieressä joitakin tunteja...), n. 1-vuotiaasta lähtien omassa huoneessaan.

saati omassa huoneessa :) Ei tosin olla vielä kokeiltu.

On syntymästään lähtien nukkunut meidän välissä ja on nyt 2v4kk.

saati omassa huoneessa :) Ei tosin olla vielä kokeiltu.

On syntymästään lähtien nukkunut meidän välissä ja on nyt 2v4kk.

meidän lasta esim. ei saanut jättää yksin huutamaan, koska hän ei lopettanut huutoa (olivat kokeilleet sairaalan unikoulussa ja lapsi oli huutanut tauotta 4 tuntia, jonka jälkeen suostui juomaan ja jatkoi sitten huutoaan, ei nukkunut koko yönä kuin 20 minuuttia). Tämä lapsi oppi käymään itse nukkumaan 3,5 vuotiaana.

Meillä on lapset saaneet nukkua vieressä niin kauan kuin haluavat. Kyllä tämä nuorimmainenkin jossain vaiheessa siirtyy omaan huoneeseen, mutta en todellakaan pidä asian kanssa kiirettä. Vanhemmatkin ovat itse siirtyneet omaan ja ihan ilman kitinöitä ja sänkyyn pakottamisia, omasta halustaan.

Meillä toimii tälläinen ja kaikilla säästyy hermot.

Kaverini lapset 6v, 3v ja 3kk nukkuvat kaikki vanhempiensa sängyssä. En ole ihan varma, ovatko kaikki siellä tosiaan koko yön. Joskus kuulemma isä tai äiti on siirtynyt yhteen ison sängyn vieressä olevaan lasten sänkyyn. Vanhin lapsi oli vauvan synnyttyä kysynyt huolissaan, voikohan hän enää nukkua vanhempien vieressä, johon äitinsä oli todennut että voi, saat nukkua niin kauan kuin haluat.

Kukin tyylillään.

Oma lapseni, nyt 6v, on nukkunut aina yönsä omassa sängyssä (no, ihan vauvana satunnaisesti mun vieressä joitakin tunteja...), n. 1-vuotiaasta lähtien omassa huoneessaan.

saati omassa huoneessa :) Ei tosin olla vielä kokeiltu.

On syntymästään lähtien nukkunut meidän välissä ja on nyt 2v4kk.

saati omassa huoneessa :) Ei tosin olla vielä kokeiltu.

On syntymästään lähtien nukkunut meidän välissä ja on nyt 2v4kk.

myös pienestä asti opetettu lapset nukahtamaan omaan sänkyyn (ns. tassumetodilla, mies on hoitanut ihan alkuvaiheen).



Ihan ok, jos jotkut valitsevat perhepedin, mutta hieman ihmettelen näitä vanhempia jotka kummastelevat miksi lastensa nukahtaminen on vaikeaa, kun ovat itse opettaneet siihen että silitellään, pidetään kädestä jne. vaikka tuntitolkulla nukkumaan mennessä. Siitä tarvasta, minkä lapsi ihan pienenä oppii, on vaikeaa päästä isompanakaan eroon.

"Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin". Tämä tapa perustuu hänen mielestään puhtaasti aikuisen tarpeeseen: "Nisäkäspennun paikka on emon ihoa vasten".

Perhepedissä hyväksytään lapsen tarve olla vanhempansa lähellä niin yöllä kuin päivälläkin. Näissä perheissä perustan laskeminen turvallisuuden ja läheisyyden varaan nähdään tärkeämpänä kuin lapsen varhainen itsenäistyminen.



"Varhaislapsuudessa maksimaalisesti vanhempiensa lähellä ollut lapsi on kolme-, neljävuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan", kertoo Jukka Mäkelä kiinnittymistutkimukseen viitaten. Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen. Loput: http://www.hernekeppi.fi/hernekeppi/hk3/perhepeti.shtml

näin meillä ja helposti on mennyt. 1,5-2 vuotiaina ovat ylpeinä siirtyneet sinne.

Perhepeti on ihmisen perusmalli

Unihäiriöt ovat länsimainen ilmiö



Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa.

Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80-85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"



Mäkelä muistuttaa omaankin kokemukseensa viitaten, että aina on se noin 15 % lapsista, jotka eivät opi nukkumaan "kunnolla". Tällaisissakin tapauksissa vanhemman läsnäolo ja lohduttaminen ovat lapselle tärkeitä. Hellä, mutta vahva kosketus selän ja pakaroiden alueella rauhoittaa. "Se ei ehkä aina yksinään riitä tyynnyttämään lasta kokonaan, mutta joka tapauksessa se rauhoittaa", vakuuttaa Mäkelä. Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."

kuvittelevat kaikkien lasten olevan joka suhteessa samanlaisia.



Joko näillä kommentoijilla ei ole kuin yksi lapsi, tai jos useampia he ovat jo isoja (aika kullannut muistot) tai sitten he ovat kasvattajana diktaattoreita.



Itselläni on kolme lasta ja jos jotain olen äitinä oppinut, on se, että KAIKKI lapset ovat erilaisia. Mikä toimii yhdellä, ei todennäköisesti toimi toisella. On siis aivan turha tulla neuvomaan, että kyllä se lapsi oppii nukahtamaan jos vain jätät sänkyyn ja annat huutaa.

Tai toinen huippu on se, kuinka jotkut kehuvat opettaneensa lapsen jo vastasyntyneenä nykahtamaan yksin. Tällaisessa tilanteessahan on nimenomaan kyse siitä, että sitä vastasyntynyttä ei ole tarvinnut opettaa nukahtamaan, sillä hän on osannut sen ihan itsekin.

Liedloffin mukaan "jatkumolapset" eli ne, jotka saavat varhaisvaiheissaan kylliksi luonnollista läheisyyttä, kantamista, elämän keskellä olemista, pystyvät vailla liikoja lukkoja ja estoja ja ahdistuksia nauttimaan elämästään, ja heillä on koko persoonallisuutensa potentiaali käytössään kehittymiseen, oppimiseen, työskentelyyn, iloitsemiseen.



Kirjan lopuksi Liedloff heittää vielä vaatimuksen lapsen oikeuksista: saako lasta kohdella miten vain kasvatuksen nimissä?



Aikuista ei jätettäisi yksin itkemään, aikuisen ahdistusta yritettäisiin lievittää ja aikuisella olisi oikeus vaatia tätä, miksei sitten lapsella. Liedloffin mukaan me voimme muuttaa yhteiskuntaa ja maailmaa paremmaksi, kun lähdemme liikkeelle omista lapsistamme ja autamme heitä rakentamaan persoonallisuudelleen vahvan pohjan.



Sillä hyvin kohdellut lapset kohtelevat hyvin myös omia lapsiaan. Liedloff kirjoittaa:



"Kun todella ymmärrämme, mitä seurauksia on sillä miten kohtelemme vauvoja, lapsia, toisiamme ja itseämme, ja opimme kunnioittamaan lajimme todellista luontoa, saamme aimo annoksen lisää kykyä iloita." Lisää: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apliedloff.html

Kirjan läpikäyvä ajatus on siis se, että kun perheessä noudatetaan attachment parenting -käytäntöjä, lapset ja sen myötä myös vanhemmat saavat nukkua paremmin.



Ytimessä on ajatus siitä, että lapselle luodaan varhaisvaiheessa läheinen, turvallinen kiintymyssuhde. Nykyäänhän törmää hätkähdyttävän usein ajatuksiin, että jo pikkuvauvaa pitäisi "itsenäistää": totuttaa nukkumaan itsekseen, viihtymään yksin ja pakottaa aikuisten mielestä oikeisiin rytmeihin. AP:n mukaan vauva, joka varhaisvaiheessa kyllikseen läheisyyttä ja turvallisen kiintymyssuhteen, kasvaa itsenäiseksi ja luottavaiseksi maailmaa kohtaan.



Attachment parenting toimii, koska se kunnioittaa lapsen yksilöllistä temperamenttia, Sears kirjoittaa. Lapsella on synnynnäisiä tarpeita ja tapoja ilmaista niitä. Kun vanhemmat ovat avoimia lastensa viesteille, he oppivat lukemaan niitä ja vastaamaan lapsen tarpeisiin. Tätä kautta lapsi myös oppii viestimään yhä paremmin ja luottamaan siihen, että häntä ymmärretään



Tiivistettynä Searsin ajatus on, että lapset, joita on kohdeltu hyvin ja eläytyvästi, osaavat kohdella myös toisia ihmisiä hyvin ja eläytyä toisiin.



Searsin kirjassa on todella monipuolisesti tietoa vauvan nukkumisesta. Huudattamista - joka lisää vauvan turvattomuuden tunnetta ja haittaa luottamuksen syntymistä vanhemman vauvan välille - Sears ei suosittele. Loput: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsears.html

Granju kirjoittaa, että monet vanhemmat huomaavat AP-käytäntöjen tärkeyden vasta toisen tai kolmannen lapsensa kohdalla. Ehkä esikoista on "koulutettu" huudattamalla ja ruokittu kellon mukaan, ja vasta toisen tai kolmannen lapsen kohdalla huomataan, että on helpompia ja parempiakin tapoja elää vauvan kanssa



Aiemmista AP-esittelyistä (kiintymysvanhemmuus) tutulla tavalla Granju suosittaa, että lasta ei jätetä yksin öiseen aikaan. Perhepeti voi taata paremman unen koko perheelle, kun vauvan yöheräämiset vähenevät. "Please, please, please don't Ferberize your baby", Granju kirjoittaa - Dr. Richard Ferber on amerikkalainen lääkäri, joka on kirjoittanut Babywise-oppaan, jossa suosittelee huudattamisunikoulua vauvoille parempien yöunien takaamiseksi.



Granjun mukaan vauvan jättäminen yksin huutamaan on kaikkea muuta kuin suositeltavaa. Se on piittaamattomuutta vauvan tarpeista ja tylsyttää vanhempien vaistoa lapsen viestejä kohtaan. Lisäksi pitkitetty itkeminen on haitallista vauvoille. Kaiken huipuksi, Granju kirjoittaa, huudattaminen ei paranna yöunia yleensä kuin tilapäisesti.



Juliana, yksivuotiaan tyttären äiti, kertoo kokemuksensa huudattamisesta, "Ferberin metodista".



"Ferberin metodi oli itse asiassa syy, joka muutti meidät AP-vanhemmiksi. Kokeilimme sitä, kun Jenna oli puolivuotias, vaativa ja suuritarpeinen vauva. Jenna alkoi huutaa kurkku suorana sillä sekunnilla, kun lähdimme huoneesta (siliteltyämme ja taputeltuamme häntä ensin, kuten Ferberin kirjassa suositellaan). Hän jatkoi hirvittävää, korviasärkevää karjuntaansa pieniä taukoja lukuunottamatta neljän tunnin ajan. Silloin tällöin kävimme kertomassa hänelle, että rakastamme häntä ja teemme tätä vain hänen omaksi parhaakseen. Joka kerta, kun näin hänen pienet kyynelten juovittamat kasvonsa anelemassa, etten jättäisi häntä, minusta tuntui kuin kuolisin. Mutta kirjan mukaan meidän oli tehtävä se, mikä oli Jennalle parhaaksi, jos halusimme olla hyviä vanhempia. Muuten hän ei koskaan oppisi nukahtamaan itsekseen. No, lyhyesti sanottuna hän ei lopultakaan nukahtanut tuona yönä ja minä tunsin sisälläni, että se mitä teimme, oli todella väärin. Viikkoja tapahtuman jälkeen Jenna ripustautui minuun kuin apinanpoikanen eikä halunnut päästää minua näkyvistään. Hänen kurkkunsa oli käheä huutamisesta. Hän alkoi itse asiassa nukkua paljon huonommin kuin aikaisemmin, koska hän pelkäsi, että jättäisimme hänet taas yksin. Koko kauhea kokemus sai minut etsimään uudenlaista tapaa käsitellä hänen persoonaansa. Olen todella iloinen, että löysin Tri Searsin kirjan ("The Fussy Baby: How To Bring Out the Best in Your High-Need Child", Signet 1989). Se muutti elämämme." (Juliana)

se lapsi viedään sinen takaisin, takaisin, takaisin ja takaisin

Jokainen tyylillään, itse päätin, etten jaksa stressata. Jos lapsi ei suostu pysymään sängyssään, niin annan sen tulla olkkariin. Kyllä se sitten oma-aloitteisesti tai pienen maanittelun jälkeen palaa sänkyynsä, kunhan on tarpeeksi väsynyt.

nukkuu vielä pinnasängyssä eikä pääse pois. Totuttuaan nukahtamaan yksin, nukahtaa se sitten yksin jatkossakin! Meillä ainakin 4 lasta tekee näin ja ihanaa kun pääsen niin helpolla :)

Meillä oli yksi sellainen vauva, jota ei millään ilveellä saanut pinnasänkyyn edes vauvana ilman, että syntyi aivan järjetön huutokonsertti. Eikä meillä muut ole olleet sellaisia, kuin vain tää yksi. Mutta ei todellakaan ole ainoa laatuaan maailmassa.

"Me uskomme, että kiintymysvanhemmuus suojaa lapsia monilta sosiaalisilta ja emotionaalisilta ongelmilta, jotka saastuttavat yhteiskuntaamme. Se, miten hoidat lapsiasi hänen ensimmäisinä elinvuosinaan, todella vaikuttaa siihen, millaisia aikuisia heistä tulee", Bill ja Martha kirjoittavat kirjan alkuluvussa. He jatkavat: "Kiintymysvanhemmuus on käytäntö, jota monet vanhemmat noudattaisivat ilman muuta, jos heillä olisi luottamusta ja tukea seurata omaa intuitiotaan."



vauvan itku on vauvan kieltä. Itku on signaali, ja vanhemman on vastattava siihen. "Mitä herkemmin vastaat, sitä paremmin vauva oppii luottamaan vanhempiinsa ja omaan kykyynsä kommunikoida."



varo "hyvää tarkoittavia" neuvoja, koska ne ovat usein vääriä. "Huudata sitä pari yötä", "laadi sille aikataulu", "älä pidä sitä niin paljon sylissä, hemmottelet sen pilalle"... Tällaiset neuvot kannattaa jättää huomiotta.



Nämä työkalut tekevät vanhemmista herkempiä ja vastaanottavaisempia vauvan viesteille: vanhemmat oppivat täyttämään vauvan tarpeet paremmin. Vanhemmat oppivat tuntemaan ja arvostamaan vauvaansa omana pienenä persoonanaan. He ovat itse asiantuntijoita oman lapsensa suhteen



Kiintymysvanhemmuus ei ole raskasta. Vanhemmuus on toki erilaista kuin "entinen elämä", jossa ehkä on eletty vain itseä varten. Vanhemmuus on antamista: vanhemmat ovat antajia, lapset ottajia. Mutta kiintymysvanhemmuus saa aikaan sen, että myös lapset antavat takaisin enemmän: vanhemmat oppivat nauttimaan lapsestaan ja luottavat enemmän itseensä vanhempina. Kiintymysvanhemmuus on pitkällä tähtäimellä itse asiassa helpoin tapa hoitaa lapsia. Raskainta vanhemmuudessa on, Searsit kirjoittavat, se tunne, että ei tiedä mitä vauva haluaa, ei tiedä, miten täyttää vauvan tarpeet. Kun tuntee vauvansa, vanhemmuus ei ole ollenkaan niin uuvuttavaa. Loput: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsearsII.html

Pahoina iltoina saatoin viedä hänet sänkyyn monen tunnin aikana 15 kertaa.

Aina vaan uudestaan, uudestaan..

Mutta kyllä kannatti. .

Joko tää on vitsi tai sitten ymmärsin vain ihan väärin.

ja omat tunteet pitää oppia kätkemään jo pienestä pitäen. Haluatko ap, sinä kolmen äiti, tällaisen suhteen lapsiisi? Onko äitiydestä tarkoitus selvitä mahdollisimman helpolla?? Eikä luoda lapsiin hyväksyvää, kuuntelevaa, yksilöitä huomioivaa suhdetta? Etkö itse halua edes lapsia viereesi ikinä nukkumaan? Se on ihanaa, kokeile!! Ja nukkuvatkin vieressä hyvin!

saattaa huutaa jonkin aikaa, mutta sitten nukahtaa =). Sama toistuu noin viikon verran (itkut lyhenee). Tämän jälkee voit viedä lapsen omaa ilma itkuja=).

Vaatii tietty vanhemmilta kärsivällisyyttä kuunnella itkua, mutta lapsi ei siitä kärsi. Lopulta se lapsi että vanhemmat ovat tyytyväisiä ja jaksavat päivät paremmin=)

Tsemppia ja pitkää pinnaa!

T: mami ja 3 mukulaa

lapsiaan. musta toi on aivan älytöntä, että jätetään yksin huutamaan/nukahtamaan.



eikö vanhemmilla ole tosiaan aikaa lapsilleen edes illalla, että ollaan vieressä, kunnes nukahtaa (jos lapsi ei nukahda yksin)????



Kyllä vanhemmuudesta tehdään hankalaa ja kasvatetaan näin tunnevammaisia empatiakyvyttömiä tulevia aikuisia.....hoh hoh!

meillä ei ainakaan ole missään vaiheessa jätetty hätääntynyttä lasta (lapsia, joita on 3) yksin nukahtamaan. Eli on niitä välimuotojakin tuntikausien kädistä pitelyn/perhepedin ja huudattamisen välillä.



Myönnän kyllä että totta kai on lapsestakin jossain määrin kiinni miten hyvin tällä lempeällä metodilla onnistuu. Meillä sujunut hyvin, ja lapset ovat saaneet läheisyyttä yllin kyllin, jos siitä joku on huolissaan (mm. imetetty suht pitkään ja kotihoidettu ensimmäiset vuodet, sylitellään paljon).



23

jostka sitten omien lastensa kokemuksella luulevat osaavansa kaiken.



No, toki aivan varmaa on, että kolmekin lasta antaa jo viitteitä siitä missä asioissa itse on onnistunut tai ollut onnekas.



Mutta harmittavan usein näiltä kehujaäideiltä unohtuu, että ne hänen kolme lastaan ovat samoista aineksista syntyneet. Jos ne yhden perheen kolme lasta ovat keskenään jo erilaisia, vaikka heillä on keskenään paljon samaa perimässään, kasvatuksessaan ja ympäristössään, niin kuinka erilaisia ovatkaan eri perheiden lapset, joilla ei ole mitään muuta yhteistä kuin Aatami ja Eeva!



Yhden perheen kokemuksella ei voi vielä tehdään yhtään mitään yleistyksiä, jotka koskisivat mitään muuta perhettä. On turhauttavaa, mutta myös surullista, että joidenkin äitien mielestä hänen perheensä ja hänen lapsensa ovat sama kuin koko maailma.