Äh, tästä ei tule hittojakaan!

väärää uskomusta viiden kysymyksen avulla.



Väärä uskomus: minun täytyy pärjätä elämässä loistavasti että tekisin vanhempani onnelliseksi ja kompensoisin heille heidän surkeaa elämäänsä.



1) Mitä todisteita tästä on? Ei mitään.

2) Pitääkö uskomus paikkansa aina? Ei.

3) Ottaako uskomus huomioon koko kuvion? Ei, moni muu asia on paljon tärkeämpi.

4) Onko tämä uskomus hyväksi minulle? Ei tod.

5) Valitsinko uskomuksen itse vai syntyikö se kokemuksistasi kasvuperheessä. Jälkimmäinen vaihtoehto.



Mitä teen väärin kun tästä ei ole mitään apua? Järki sanoo että asia on näin, mutta silti rintaa puristaa kun ajattelenkin asia...

No ehkä sää vaan et uskalla ottaa elämää omalle vastuulle ja ajattelet että sun vanhemmat kyttää tekemisiäsi ja arvioi niitä?



Ehkä sun hyvä menestys on vaan ilo vanhemillesi? Minulle olisi ainakin ilo jos lapseni pärjäisi paremmin kuin minä!! Mutta tärkeämpää minulle on että lapseni on onnellinen vaikka roskakuskina kuin onneton lääkäri joka ei elä elämäänsä vaan ajattelee minun mielipiteen olevan tärkeämpi! :(

heitetään aina automaattisesti alkuun? En ymmärrä miten se liittyy tähän asiaan. Ainahan minä olen ottanut elämästäni itse vastuun. Eikö nämä pohdinnat juuri ole sitä vastuun ottamista?

Sitä paitsi en menesty lainkaan, vaan päinvastoin alisuoriudun törkeästi.

Vierailija:

No ehkä sää vaan et uskalla ottaa elämää omalle vastuulle ja ajattelet että sun vanhemmat kyttää tekemisiäsi ja arvioi niitä?

Ehkä sun hyvä menestys on vaan ilo vanhemillesi? Minulle olisi ainakin ilo jos lapseni pärjäisi paremmin kuin minä!! Mutta tärkeämpää minulle on että lapseni on onnellinen vaikka roskakuskina kuin onneton lääkäri joka ei elä elämäänsä vaan ajattelee minun mielipiteen olevan tärkeämpi! :(

Tee parhaasi ja kehity -itsesi vuoksi. Tuskin sun vanhemmat on eläny omien vanhempiensa puolesta. Vai niinkö kuuluu elää?



Musta sun ei kuulu ajatella toisten puolesta: koska kukaan ei siihen kykene. Jos ajattelen omia vanhempiani niin nostan itselleni korkeita odotuksia, en tiedä johtuuko se siitä että toivon että he voisivat olla ylpeitä minusta??? Mutta vanhempana itse ajattelen lapsistani että kunpa he tulevat itsenäisiksi ja onnellisiksi.



Jos ajattelee liikaa " mitä vanhemmat ajattelee" niin sitä ei ole itsenäinen ja " vapaa" . Kysy vanhemmiltasi, älä tee omia johtopäätöksiä!

itsekin olen sama mieltä. Että en todellakaan haluaisi että oma lapseni eläisi mun takia jollain tietyllä itselleen vastenmielisellä tavalla. MUTTA. Kun noi mun vanhemmat on vähän eri juttu. Olen tottunut olemaan aina heistä vastuussa ja ajattelen että he ovat henkiseltä kypsyydeltään jossain 10-vuotiaan tasolla. He eivät ole kykeneviä huolehtimaan omasta henkisestä hyvinvoinnistaan, ja kuten vanhemman mun pitää pitää heistä huolta. Jos minä en menesty, koen että he ovat huolissaan kuin lapset, joiden vanhemmilla on pahoja ongelmia. Avuttomasti. Ei heistä voi sanoa, että he ovat aikuisia ja vastuussa itsestään ja onnellisuudestaan. Se on ihan sama kuin sanoisi niin 10-vuotiaalle.

Että vanhemmat on 10-vuotiaan tasolla? Se on valitettavasti totuus...



Minä olen itse vähän vanhempana istunut vanhempien kanssa ja esittänyt esittämästä päästyäni täysin käyttökelpoisia ratkaisuehdotuksia vanhempien surkeuteen. Turhaan. Sen sijaan sain kuunnella 20 vuotta tauotonta valitusta.