Lue keskustelun säännöt.
HS:n juttu vanhemmuuden rankkuudesta...
10.11.2008 |
Haastavinta lapsiperheen arjessa on pettymys: ruusunpunaiseen unelmaan ovelasti verhoutunut pomo saapuu laittamaan kolkytjarisat -vanhempien mukavan, vapauteen ja itsenäisyyteen perustuvan arjen sekaisin.
Poissa ovat rauhalliset aamut lehteä lukien ja iloiset illat elokuvien parissa; tilalle viimeistä piirtoa suunniteltuun kotiin astuu pyykkivuorten kaaos hermoja raastavalla vauvanhuudolla ryyditettynä. Omasta mukavuudesta joutuu tinkimään ja toistamaan yksinkertaisia leikkejä ja lapsenhoitoa kerrasta miljoonaan, vapaus muuttuu tappavan tylsäksi kellon sanelemaksi rutiiniksi. Stressiä ja väsymystä ryydittää kivasti kasvatustieteilijöiden ja lapsipsykologien luennointi mediassa lasten traumoista. Jos kehtaat valittaa, vanhemman sukupolven edustajat muistuttavat, kuinka heillä ei ollut kodinkoneita apunaan.
Positiivista kuitenkin on se, että lapset kasvavat muutamassa vuodessa ja heidät voi sysätä vähitellen yhteiskunnan instituutioiden hoideltaviksi, jolloin vanhemmille jää jälleen aikaa tehdä omia juttujaan.
Kommentit (13)
kyllä välillä tuntuu ihan tolta, että onneksi lapset kasvaa jne.
mut olen kyllä saanutkin lapsiltani paljon. musta on tosi kiva tehdä asioita perheellä ja näyttää lapsille uusia asioita. on kiva oppia näkemään asioita taas uusin silmin. kivaa on myös se, että kun kerkee vähemmän olla vapaa niin niistä vapauden hetkistä nauttii ihan eri tavalla kuin ennen.
kauheen masentava jos oli tommoinen kirjoitus :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja lapset jo 8 ja 10 vuotiaat. En ole ehtinyt koskaan jumiutua vapauden tunteeseen vaan eka lapsi syntyi pari kuukautta ennenkui valmistuin ja siinä tei auva vieressä lopputyötä ja ajallani valmistuin. Sitten 5 vuotta kotiäitinä kahdessa maassa asuen ja 3 vuotta kotiajasta myös perhepäivähoitajana. Toisen lapsen täyttäessä 3 sain elämäni ekan oikean vakituisen työn jossa olen edelleen. Koko ajan on elämässä tapahtunut ja nyt on ekoja vuosia kun on taas aikaa rauhassa lukea lehtiä ja harrastaa enemmän ja kouluikäisten kanssa on tosi kiva puuhastella kaikenlaista yhdessä kuten keilata käydä leffassa ym.
perheeseen sovellettuna. Ei pidä laisinkaan paikkaansa tuo kuva. Mutta ehkä joillakin ihmisillä oikeasti on joku tietty kaava päässään, minkä mukaan elämää pitäisi heidän mielestään elää?
Mä olen ns. uraihminen, mutta silti mun suurin haave ihan lapsuudesta asti on ollut tulla äidiksi. Ja se on myös mun suurin saavutus elämässä. Meidän lapset on ihan huippuja ja ilman heitä en jaksaisi työtäni ja arkeani mitenkään. Tunnustan kyllä, että sotkuinen koti ja pyykkivuori välillä ahdistaa, mutta siihen hyvä konsti on vetää niiden sotkuisten huoneiden ovet kiinni ja olla välittämättä. Siivota ehtii sitten, kun lapset muuttaa omilleen... :)
päivittelivät, miten rankkaa on, kun kerran kuussa pääsee vaan elokuviin kahdestaan...
Neljän lapsen äitinä sitä on jo tottunut siihen, että mitään omaa aikaa ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis miksi, oi miksi, pitää hankkia niitä lapsia lisää jos jo tuntuu ettei jaksa niitä olemassa oleviakaan?
vanhemmat ei kestä lapsiaan. Tuskin ne viidettä muuten enää tekiskään. Jutun pointti oli vaan arjen kiireisyys ja se, että rutiineihin väsyy joskus. Onko se nyt niin kummallista?
Kiitos erikseen ap:lle hyvästä kirjoituksesta, olihan se tietty kärjistys, mutta mun mielestä hyvin ja hauskasti kirjoitettu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kaksi vanhinta muka muuttanut pois kotoa opiskelemaan.
Ensin ostetaan yksiöön kaikki tarvittavat huonekalut, astiat ja kodinkoneet, yhtäkkiä lähdetään puoleksi vuodeksi Saksaan, Australiaan, Kiinaan jne, kannetaan kaikki tavarat lapsuuden kotiin. Jatko-opiskelu siirtyykin toiselle paikkakunnalle siihen asuntoon ei mahdukaan kaikki tavarat ei ainakaan pyykkikone, kannetaan ne pyykit äidille pestäväksi.
Meillä on kaksi aikuista nuorta tehnyt tätä viimeiset kolme vuotta, kohta menee hermot.
En ole koskaan halunnut _vauvaa_ sillä en oikeasti ole kovin kiinnostunut vauvoista tai ihan pienistä lapsista. Lapsen olen halunnut, ja ne ekat vuodet on olleet pakollinen paha joka on pitänyt kestää. Lapsi on kyllä ollut koko ajan hirveän rakas, mutta silti...
Muuten mikään jutussa ei pitänyt paikkaansa, ei edes ikä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli tutulta kuulosti! Itseäni eivät lapset rasita, toki toivoisin, että miehen kanssa jäisi yhteistä aikaa enemmän, mutta muuten olen tyytyväinen tähän lapsiarkeen. Näin sanon nyt, kun uhmaikäinen ja vauva ovat juuri nukahtaneet... =)
En edes muista koska ollaan käyty leffassa, ei ainakaan viimeiseen neljään vuoteen. Öitä ei olla oltu kahdestaan sitten esikoisen syntymän, aina on vähintään pienin kolmesta ollut kotona.
Olisipa meilläkin isovanhemmat, joska ottaisivat innolla lapsiamme luokseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat toki totesivat, ettei omaa aikaa ole mutta se oli toteamus, ei valitusta asiasta eikä varmaan ollut tosiaan tullut yllätyksenä. Pariskunta totesi elämän olevan täyttä, mutta oli siihen varautunut eikä ollut katkera oman ajan vähyydestä.
Joten ap kyllä kertoi ihan satuja.
en kuulu noihin, joilla on viimeistä piirtoa suunniteltu koti ennen lapsen syntymää. Sen ehtii hommata sitten myöhemmin, kun lapset ovat kouluikäisiä. Kun on oppinut elämään melko pitkään tiukilla opiskelijavuotensa, ja ehtinyt muutaman vuoden jo tehdä töitä ja matkustella, ei minua yhtään haittaa "vapauden menetys". Pikemminkin koen itseni nyt vapaaksi, kun saan tehdä oikeast merkityksellistä työtä koyona, enkä puurtaa pomoni mieliksi erittäin vaativassa, akateemisen pienipalkkaisessa duunissa.